sunnuntai 17. joulukuuta 2017

17.12. aatoksia


 Otin tukea aamun lisäksi iltapäivästä. Omatuntoni, kadotin samalla silmäni. Kadotin harmauden, vihreyden ja vehreyden. Puolen tienoilla, kahvin saartaman jalat eivät mahdu syliini. Opitko vasta hymyilemään, sinuttelenko sinua.
 



Viimeiset läsnäolot oltu. On tosi raskasta mennä, mutta en kestä kotonakaan. Matkustan taas pian Varkauteen. Siellä on kuulema paljon lunta, jäistä, kylmää. Veljieni hupparit lähtevät mukaani. Hankin myös yhden oman. Vuoteni on tuonut ne tullessaan, erona siis edeltävään aikaan. Ne ovat osa häpeääni, josta itsestään pidän monologeja ajatuksiini. Hupparihäpeä. Mutta samalla: eipä sinänsä kiinnosta.

Pidin pienen fangirl-hetken, kun bongasin, että Ruka Prideen on tulossa Daniela Sea Gunn Lundemon kanssa, tätä ei tainnut kukaan ymmärtää. Ja koin jonkinlaisen yhteyskokemuksen Juho Karjalaisen grafiikkateosten kanssa (Galleria Joella). Jo aiemmin syksyllä sudet vain tulivat luokseni. Ja juuri edellisenä iltana joutsenet melkein lensivät. 

Kahdet pikkujoulut. Paljon mieltä ravisuttavia hetkiä. 

 Kalenterikäytännöissä en suostu vertaamaan enää kehenkään, ainakaan niin, että tuntisin epäonnistuneisuutta jostain sellaisesta. Sain aikaiseksi spontaanisti pestä pyykkiä. Liukastelin aamuauringossa. Kuudenkympin pyykit jäivät vielä.


lauantai 9. joulukuuta 2017

through her hair




Enhän näe tulevaa, mutta toistaiseksi sanon, että elämäni on muuttunut tänä vuonna. Ikään kuin se ei joka vuosi muuttuisi. Mutta tänä vuonna, ainakin. Sitä ei varmaan näe ulospäin, ja vain yksi tietää, miten uusi ja vanha olen. Miten olen. Kalenterissa on uusia päiviä, jonkun kirja julkaistiin ja elämäni on kukkaroa myöten oranssi, vaaleanlilat kynttilät. Tuulesta kirjoittaminen, tuleen tukeutuminen, tukka taittuen. Toivottavasti voitte, edes jotenkin, vaikkei sen elon perusta soisi olla. Olkaa hyviä toisillenne.