Unettomuutta

Olin aamuauringon kanssa viereisillä varjopaikoilla. Syliini lukitsin kirjan, sivunsa reisiäni vasten ja kermanvärinen kansi heijastuen kasvoilleni. 

 

- On ollut vaikeaa nukkua, sanon.

- Nukuitko viime yönä?

Pudistan päätäni ja poimin kirjan kannet yhteen jättäen vielä pikkusormeni väliin. Hapuilen katseellani kirjanmerkkiä, mitä tahansa pyyhkeestä irronnutta lankahaituvaa tai hiuksistani kimmonnutta pinniä. Lopulta luovutan ja katsahdan aamuauringon polkkaan taittavaa rytmikkyyttä. Huulilleni muodostuu hymy kuin itsestään, vaikka minun pitää pian jo katsoa muualle. Sen unelias olemus puolestaan siirtyy nyt tarkkailemaan minua, paksut kulmat piirtyvät selkeinä vaikken katso suoraan kohti. 

Liitokset

mikä on totta
tuntuu uni, vaikka valvon
johtuu ehkä sanoista, joihin koitin tiivistää
pelkäsin, että menette
ja lopulta menimme

ensin tiivistää ja sitten hajota huonolaatuisista liitoksista
tuli sammuu ja tuntuu, että sammun sen mukana
tiivistää, ja sitten hajota, saumat tungen täyteen pelkoa
ei ihme, että kaikki muuttuu keinotekoiseksi vartissa

through her hair

Enhän näe tulevaa, mutta toistaiseksi sanon, että elämäni on muuttunut tänä vuonna. Ikään kuin se ei joka vuosi muuttuisi. Mutta tänä vuonna, ainakin. Sitä ei varmaan näe ulospäin, ja vain yksi tietää, miten uusi ja vanha olen. Miten olen. Kalenterissa on uusia päiviä, jonkun kirja julkaistiin ja elämäni on kukkaroa myöten oranssi, vaaleanlilat kynttilät. Tuulesta kirjoittaminen, tuleen tukeutuminen, tukka taittuen. Toivottavasti voitte, edes jotenkin, vaikkei sen elon perusta soisi olla. Olkaa hyviä toisillenne. 

 

sur le sol

olin joskus raidallinen

lattiat ovat kuten tahdoin

ei lähde, ei lähde, ei lähde, ei lähde, ei lähde

 se, kun pyörretään päät
avataan käytävien kaiku
sen sävelet ruusuisten latvojen näköisiä
savuisia öitä, jotka eivät lopu loputtuaan
valonnopeus, joka kulkee lävitseni
eivät ne minussa käy

hion sen siemenet raastaviksi

olen monia asioita

olen naarmu

 keitettyjen mutta yhä loisteputkea muistuttavien valojen minä

on sinunkin silmissäsi 

vaikket sano ääneen

pyyhin tahrat paitaani

miltä se tuntuu, 

kaipaatko takaisin

siellä enää

tärisevä liike, en muista 

haljennut huuma

saa viereesi katsomassa

tämä talo on tyhjä

carry on

Mitä minulle kävisi. Siihen vastaisi joku toinen. Häviävätkö pienten serkkujeni maat, niiden paikalle pystytän kolme litaniaa puita, erilaisia. Ne eivät kuuluisi joukkoon, kuten en minäkään, kun jäljelle jättäisivät vain rangan, metallisen ja aran. Sen tuoksu kantautuisi toki sen jälkeenkin. Betonisissa huoneissa saatan yhä muistaa, mihin kasvoin. Mitä kertoivat suut, joiden nimiä en muista, joiden tiedän toistuneen, ja sarastaneen, kun niiltä sitä vaadin. 

  Muttei se ole niin yksioikoista. Mihin minut veisit, jos pystyisit. Pois hotellin anonyymiydestä. Olen niin likainen sen käytävistä, sen petollisen valkeista lakanoista. Ne eivät hengitä, enkä minä. Pois ikkunaruuduista, joita en vain jätä, enkä niitä jotka lapsuudestani kaartuvat pelottavampina varjoina kuin koskaan. En kestä niiden juuria, mitä pelkään kellekään mainita, niillä perunamailla lienevät yhä huutonne, ahdistuksenne kylvettynä ja haudattuna. Vaikka minä kyllä muistin, kun kävimme sillä portilla, ja sanoit ettei kukaan tiedä.

pari lausetta tulevaisuudesta
tämä oli jo toinen

aamuviiden usvassa ja auringossa

tahdottiin vaan vähän kulkea unissa, eivätkä nuo hetket todellisilta tunnukaan. varpaat kylminä sitten käveltiin takaisin ja nukahdettiin viileisiin lakanoihin. kuulostaa vähän kesälle!

loved by

mitä ihmeitä

raahasi kanssaan metsään erilailla kuin ennen
revin itseäni, peitteli jälkeni
ei meitä kai kukaan löytäisi

Haunted by Hallows

 :Iina Saavalainen

 :Henni Leikas

Ei miulta sanat lopu, tuntuvat vaan ehkä vähän turhilta tällä hetkellä. Eikä kukaan minua usko.

Ja toistuvilta kliseiltä.

Kuvat viikonloppuiselta extemporematkaltani Savonlinnaan. Ylimmät kuvat lopputyönäyttelystä.

Pieniä puheita

Minä teen kasvispataa, vohveleita ja poimin lenkin loppusuoralta kukkia. Luen kirjoja ja silitän vaatteita. Elän aina selkäpuolella. Valmistaudun olemaan ylpeä. 

Mutta se yhä sama ääni. Se tuo takaisin turvaa. Lupaan pitää siitä kiinni tällä kertaa.

Sitten tein seppeleen apiloista kuten opin vasta, kun asioista teki vaikeampia kuin ne ovatkaan. Istun, kun sinä seisot. Keräät lisää valkeita ja kuuntelet puhelun saapumista. Saamme seuraa. Ne tytöt ihastelevat. Minä hymyilen ja osoitan seppeleen heidän käsiinsä. Tiedän, että se löysi paremman kodin. Varmistun, kun kävelemme pois ja iloa kuuluu takaamme yhä.

Yes There Was an Endless Story About Melting Shades

Kuten sanottua: arki ja kevään läheneminen. Aikataulut palaavat yhä tiiviimpinä kalenterini sivuille. Tästä johtuen tarinointi ja turinointi jää vähemmälle, vaikka löytäisikin siihen aikaa. Illalla on vaan valmis suorilta tein peiton alle. Kuitenkin tunnen jälleen tuon ihanuuden laskostuvan otteen: uusi jakso. Joka on kahteen edelliseen nähden täysi. Eikä ollut sarkasmia puhua ihanuudesta. Vaikka kuinka väsyttäisi, olen vain jotenkin niin täynnä intoa ja häkellyksenomaista iloa, että pitkä koulun ja siihen liittyvän ylimääräisen työn kanssa hääräys on kuin kauan odotettu loma, jota en edes tiennyt odottavani!

Mielestäni tällaiset 'haasteet' on ihan mukiinmeneviä. Menkään tekin mukeihin ja kertokaa sitten nämä kahdeksan satunnaista faktaa, joita haaste velvoittaa. Itse laitoin korvan taakse tämän - niin omaperäisesti: vaan jostain blogista, joka kulki samassa kategoriassa haasteen kanssa; 'satunnainen minulle'.Tämä blogi saattaa olla tuota samaa kastia sinulle, joten go ahead; haastan tässä vaikka sinut, jos virallisesti tän johdannon edes lopettaisin.

1. Oikeestaanhan mulla ei loppujen lopuksi ole mitään sanottavaa. Siksipä kirjoitan. Sosiaalisesti erittäin vetäytyvä, vaikken täysin introvertti olekaan. Osaan kyllä sanoa mielipiteeni ja osallistua keskusteluun, kun A. sitä minulta kysytään B. olen sillä tuulella, mutta  ehkä tekstistä huomaakin, että vietän aikaa ajatusteni kanssa yli suositusten.

2. En ole koskaan sanonut tai oikeastaan ajatellutkaan tätä: olen urheilullinen. Olen harrastanut enemmän tai vähemmän liikuntaa koko elämäni noin viisivuotiaasta asti. Satubaletti, baletti, joku jumppakerho, ratsastus, taitoluistelu, rivitanssi, nykytanssi ja jazztanssi. Nämä siis kronologisessa järjestyksessä hieman limittyen keskenään. Vihaan saliurheilua, enkä ollut se paras koulun liikuntatunneilla, kun pelasimme jalkapalloa, joten kysyttäessä jollain muotoa 'oletko urheilullinen' vastaus on ollut negatiivinen. Mutta nautin liikkua. Käyn säännöllisesti lenkillä oikeastaan vuodenajasta riippumatta, kesällä rullaluistelen paljon, saatan lihastreenailla kotona itsekseni sekä käyn mielelläni aina, kun vain ehdin, zumbassa. Jos näkisin itseni ulkopuolisen silmin, en ehkä tosiaan olisi se 'urheilullinen', mutta huomioonottaen että viikossa minulla on 4-5 tunia säännöllistä liikuntaa plus juokseminen sun muu, ja nautin kaikesta siitä ajasta, en enää halua kirkkain silmin vannoa itseäni lajin 'sohvaperunat' alle. Toisaalta: tekeekö tämä minusta urheilullista? No, voin leikkiä vaikka niin.

3.Tekniikka ja teknologia ei ole aivan ominta osaamista. Olisin täysin toivoton, ellei minulla olisi iskää ja kahta veljeä, jotka tietävät sitten minunkin puolestani ja pystyvät vääntämään edes joitain asioita minulle rautalangasta.

4. Suhtautumiseni syömiseen ei kai ole aivan normaali.

5. Asiat pelottaa mua aika usein. Koska pelkään, että mun pitää osata enkä osaa. Sitten pelkään suuria isoja asioita. Vaikka sfinksit: isoja ja minä siinä vieressä yhtä kuin ää kylmiä väreitä ja heikotus. Eikä minun tarvitse olla paikan päällä nimimerkillä heikotti taidehistorian tunnilla, kun käsittelimme egyptiä. Ei ole pakko lähteä egyptiin: pelkäsin pienenä Puijontornia Kuopiossa, suurta H-siltaa Heinolassa sekä Varkauden vesitornia. Korkeanpaikankammoa minulla ei ole. Mihin lie tällainen liittyy. 

6. Välttelin uutislähetyksiä suunnilleen ala-asteen loppuun saakka. Ne aiheuttivat valtavan määrän ahdistusta ja tätä kautta vielä suuremman määrän toistuvia painajaisia pitkäksi aikaa. Hullun lehmän tauti on aiheista kaikkein voimakkaimmin muistiin jäänyt ja muistan jokusen kyseistä aihetta käsitelleen unen todella tarkasti vieläkin. 

7. Hedelmät, vihannekset, valo ja suihkussa peseytyminen ovat iloni tuojat.

8. Valtavan mielenkiintoni kohde on perehtyminen ja perehtyvät ihmiset perehtymiskohteineen. Se, että tyyppi tietää lähestulkoon kaiken jostain aiheesta, on mielettömän omistuneisuuden osoitus. Esimerkkeinä roolipelit, bändit tai terveystieto. Varsinkin aiheet, joihin minulla ei ole ollut juurikaan, jos ollenkaan, kosketuspintaa, ovat mielenkiintoista kuunneltavaa, jos niistä intoutuu minulle selittämään.

Kuinkahan minun ja Kalevin suhteen kävisi, jos en suorittaisi säännöllisesti puiden/oksien kuvaushetkeä? Pointtina näissä tosin ei ole se, että puut. Vaan valo. Jee.

With the Shelves I Never Ordered

Miten vieressäni on sirpaleita. Miten en edes niihin koske ja silti käteni ovat niistä täyttyneet. Sitten siskoni istuu sirpaleiden päälle. Ja lakaisee äkkiä pois ulottuviltani. Kysyy polttelevatko, juksaan ja kaadun hänen vierelleen hankeen. Uppoamme ikuisuuden. Tulee kylmä. Yhä sirpaleita. Puolikkaat ja neljäsosapalaset muuttuvat yhä pienemmiksi. Sisko vetää lähemmäs. Näen taivaan enää kaistaleena hänen hiustensa välistä. Se on sirpale pimeän keskellä. Sitten ei sinuakaan enää ole. Puristan sitä samaa. Sirpaleita. Vatsani ottaa ne vastaan. Sanoinhan sinullekin, etteivät enää minua saavuta. Eivät nekään minun ole. Sitten kuulen, on hengenvaara. Myöhäistä, ei näy enää taivasta. Minä tyhmä luulin, että siskot ovat aina. Mutta muutuithan sinäkin sirpaleiksi. Tyhjyydeksi ja iskuiksi vatsaani.  

 

En muista, milloin joulun olisin voinut viettää näin. Ajan kunniaksi kuvia, jotka voi löytää monistettuina hakemalla googlesta sanalla 'winter' tai 'snow'. Menihän tuo punaisen juhla jo, mutta rauhaa ei ole koskaan liian myöhäistä toivottaa. Voi en ehkä kestäkään kuinka tätä valkeaa ja nipistelyä rakastankaan. Terävää tyynyn alla.

Coexist

 09.09. Kuume uhkaa. Ei mittaria. Ei mittausta. Kaatuminen ja käpertyminen kotikolon säleikön turvaan.

10.09. Kalevin päivä. Autoin mummiani valitsemaan sen kunniaksi ruusuja. Ei sillä kuulemma ole väliä, vaikkeivat ne pitkään ulkona kestäisikään: onhan merkkipäivä. Kalevin lisäksi myös minä sain mummin huomiota. Muodossa Rumba. Empä ole pitkään lukenut jotain niin tarkkaan.

11.09. Urakka 'YTL:n työllistäminen' alkaa.

12.09. Universaalit yliseksijumalat liikkeellä. T-ilta. Pettymys ja spekulointia. Ilmaisia omenoita.

13.09. Aurinko. Ahdistus. Kysymyksiä. Ahdistus.

14.09. Epätodellisuus. 

15.09. Onni.

16.09. Kysymyksiä ja kysymyksiä. Ahdistusta ja oksennus.
17.09. Voisit pitää huolen itsestäsi. Tiedät että viet minulta jotain tärkeää. Yritän sen sijaan keskittyä kombinaatioon Schjerfbeck & Sallinen. Näytän Quasimodolta.

No tuleehan näitä hetkiä, että on toisella planeetalla. Ja vissiin kolmannellakin. Niitä kaipaan, jotka aamuisin herättelevät kipristeleviä varpaita ja voimattomia sormia. Unihiekka on niihin jälleen pystynyt, vaikka illalla jälleen lupasi, että valvoo ja sanoo suorat sanat sille, joka tuota ilmaisjakelua öihin toimittaa. Siihen tulokseen on tultu että joko se/hän ei osaa lukea tai on syntynyt anarkistiseksi wannabehipsteriks viiksineen kaikkineen. Ilmaisjakelua koskevien kieltokylttien lukeminen ja noudattaminen on niin mainstream. Uutisia sulle; hipsterit on niin out. Mutta: juuri tarkistin eikä ovellani ole vastaavaa ilmoitusta. Ei postilaatikossanikaan. Eli tule vaan käymään. Olikin jo ikävä. Ehkä wannabe olinkin minä.
  Muutaman illallisreissu ulos. Kohti kuunsiltoja. Koko kroppa tunsi, ettei tämä ole normaalia. Taistele tai pakene. Ennen pitkää pakenin. Ehdin tallentaa vain jotain satunnaista, kun pelkuri sisälläni päätti, ettei ollut oikein olla niin myöhään ulkona niin kaukana kotoa. Tässä vaiheessa ainoa sana, jonka pystyn enää muodostamaan pääni sisällä, on 'kotiin'. Pääni on räjähtää. Ettekä te hellitä, vaan huudatte ja pakotatte minut nukahtamaan. Tiedätte, että niin pakenen. Tiedätte, että silloin olen luovuttanut. Ja voi kuinka nauratte sinä iltana ja kerrotte tarinoita, ja muodostatte pienillä varpaillanne varjokuvia nuotion savuun. Ilakointinne kaikuu varmasti vielä aamuvarhaisellakin huoneessani, jossa ei ole ketään. Vain ruumis, jolla on silmät auki. Niin nopeasti voi lähteä.

 

 

Flower shower

 Ostin teetä. Löysin kotikaupungistani luomukaupan, joka on ihaninta, mitä pitkään aikaan täällä on tapahunut. Pieni putiikki aukesi vanhaan keskustaan, mikä hieman pelottaa kaupan kannattavuuden kannalta. Toivon, että juuri se houkuttaa ihmiset laajentamaan toimintaansa Kauppakadun ulkopuolelle. Huh. 

  Saattaa olla aikaa, kun jotain kiinnostavaa olen kirjoittanut. Saattaa myös olla, ettei inspiraationi kirjoittaa ole ollut pitkilleen näin suuri, ja silti tulos taitaa olla sama kuin aiemminkin, mitä en pidä kovinkaan suotavana kenenkään kannalta. Pitäisi lopettaa, kun kaikki on vielä hyvin. Pätee monen luovan alan saralla kuin ihan tavallisessa elämässäkin (vaikka minulla nämä kaksi asiaa kulkevat rintarinnan ja puoliksi sulautuneina toisiinsa). Joten ehkä minunkin pitäisi pitää suuni kiinni, kun mielipidettäni ei tosiaankaan kaivata. Silti haluan aina kertoa. Vaikka vain siksi, jotta minunkin astianpesukoneeni toimisi. Jotta voisin taas tyhjentää se kaikesta roskasta. Sitäkin kertyy.

Hyppäsin hunajapuskaan. Hauskinta oli vain kellua tuntemattomassa maailmassa. Lähdin seuraamaan perhosen toukkien marssia kohti vartta ja lehden tyveä. Valtavat pommit tipahtelivat ja järisyttivät lehtien pintoja. Tunsin kastuvani ja kohta kelluin taivaalla saippuakuplan sisässä. Voi, kuinka näytittekään pieniltä! Vilkutin, muttette huomanneet. Olin olemattoman pieni. Samassa muistin jättäneeni astianpesukoneen pitkälle ohjelmalle. Sisällä oli vain yksi haarukka ja kattilan kansi. Ehkä ote oli livennyt, kun aavikon kuumuus oli yllättänyt minutkin. Niin kauheaa kuin se lopulta olikin; maahan oli tullut aavikko. Aito. Siinä määrin, että kuivuus oli tappava. Mutta ei kylmää merivirtaa lähelläkään. Hassua. Ja silti se vain jökötti siinä. Takapihallani oli kukoistanut viisi samettiruusua ja yrttipenkki. Nyt astuin kuumottavaan hiekkaan. Tunsin uppoavani ja havahduin yhä uudestaan ja uudestaan saippuakuplan sisästä saippuaa silmissäni. Saippuaahan se oli. Silmäni vuosivat kuin minkäkin kissa-allergigon. Taas sitä mentiin. Silmäni vuosivat kunnes en voinut pidättää itkua. Käperryin aavikon hiekan alle. Kylmyys alkoi kalvaa kehoani. Saippuakupla puhkesi. Mätkähdin kyljelleni kukkapenkin päälle. Ehkä itkin jälleen. Mieti nyt; tuhoat perhosen toukkien elämän ennen kuin ne ovat päässeet edes murrosikään. Niinhän käy kaikkialla maailmassa - tässä vaiheessa kadotin sormustimeni - kun pommit putoavat taivaalta kuin sadepisarat (tai keskenkasvuiset aikuista leikkivät) konsanaan ja viattomia jää alle. Lapsiakin. Oikeudenmukaista kuten koko maailma. Ja turhaa kuten saippuakuplat. Silti kaikki on ja saippuakupliakin on niin ihanaa puhaltaa, vaikka niiden sesonki onkin jo ohi. Lupaan, etten enää kaadu perhosentoukkien päälle. Lupaan hymyillä ensi kerralla, kun sataa. Enkä kysy, miksi kun seuraavan kerran näen unta sodasta. Teen plién ja hyppään toiselle puolelle todellisuutta.  

Ehkä on aika lopettaa. Yllättyä kirjekuoresta pöydällä. Löytää valkoinen pipo kirjopyykin seasta.

Nightmare before Christmas

Kun kirjoitan tätä on myöhäinen maanantai-ilta. Ahdistun työnpaljoudesta. Silti tuntuu, että jos en saa purkautua nyt, mitään uutta asiaa ei mene päähän.

 Istun ja istun, eikä mitään tapahdu. Kertaan koko ajan mielessäni tulevan päivän tapahtumia. Herään puoli seitsemän. Torkuttaminen on kiellettyä. Jälleen kerran minut valtaa halu nukkua koko loppuelämäni. Sekään ei ole sallittua.

  Se siitä. Pakko tehdä taas eteenpäin asioita, jotka jäävät kuitenkin tekemättä. Ohitan katupylvään. Enää sen valoa ei näy. On valoisaa ja ilman sen apua löydän kotiin. En pelkää, että jotain tapahtuu. En ajattele sitä niin. Pikemminkin minulle on luotu tilaisuus irtaantua itsestäni. Pois ja kauas järjestelmällisestä minästäni. Kiljun ja raivoan; hakkaan nyrkkini tiiliseinään. On kuin saisi vain lisää painolastia. Syljen maahan huomaamatta naapurin paheksuvaa katsetta tien toiselta puolelta. Eihän se ole tapaistani. Kaiken puran niihin, jotka raottavat oveani. Kaiken patoan niiltä, jotka eivät minulle mitään merkkaa. Näinkö voin selittää itselleni, miten kaikki on nyt kuten on? Näinkö voin antaa huoleni huuhtoutua niiden ylitse, jotka tuntevat minut. Marssin kymmenen kilometriä ylläni kuusikymmentä kiloa. En usko niiden nähneen. Luulen, että ne ummistivat silmänsä, kun tapoin sen hyttysen. Ehkä jatkan matkaani ja kiistän, jos kysyvät. Heitän sadepisarat niiden niskaan tietäen, etteivät ne siitä pidä. Kallistan aurinkoa ja sammutan valot. 

 

Näen unia sodasta.