Tajusin, että kirjoitan tätä blogia kymmenennettä vuotta. Tai ainakin se on olemassa. Välillä kirjoitan, välillä julkaisen, välillä käyn katsomassa jälkikäteen.
Seitsemän vuotta myöhemmin pitäisi olla tilanteessa, jossa graduni on valmis ja odotan tutkintotodistusta valmistuvaksi. Virkkeen aloitus paljastaa jo, ettei näin ole. Näin ei ole monen masennus- ja mielialavaiheilun jälkeen. Rakastumisen, erojen, rakastumisen jälkeen. Vaikka oikeastaan en kaikessa uushenkistymisen aikakauden rantatuulessa ajattelekaan asioiden tapahtuvan varsinaisesti ennen ja jälkeen. Tai ainakin tässä kohtaa "jälkeen" tuntuu deterministiselle, jopa fatalistiselle ajatusyhteyksineen.
Tämä on varmasti myös aikaa, jona ihmiset eivät ole jaksaneet itseään klikkailla pois "lukijoista", koska kelläpä olisi google-tili, jolla käydä läpi blogger-käyttäjän 2009-2012 -listoja. Tämä some ei kuormita niin, että tarvitsisi edes karsia. Tämän päättelen siitä, mitä tilastoissani lukee, vaikka välillä salaan sanani, huokaan perään raskaasti.
Äiti ei ole soittanut ja pelottaa onko jotain käynyt. Minua on satutettu. Olen antanut anteeksi.
Nyt toivon, että saan kirjoitettua. Toivon myös, että minusta lähtee ääntä. Tahdon mahdollistua, mahdollistaa. Nyt toivon, että kevät pitää minut sylissään, kuten keväät tähän mennessä. Ne ovat niin kovin minulle voimaa, valoa, hyvää, rakkautta. Juuri nyt olen väsynyt, seinillä, verhoissa, kuten varmasti kovin moni muukin.
Vähän uhkarohkeita sanoja, myönnän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi