Shadow it is

Pala kurkussa. Kesken. Sanoilta, käden liikkeeltä. 

Miksen ota apua, tämä ei ole hienoa.

Kirjoitin silloin otsikolla häkkilintu. Nyt se keikkuu vieressäni, samalla en ole varma mitä se tarkoittaa. Huoneissa johon käyn, häkkilintuni kaartaa kaltereiden vapautta. On turva, että kasvot rajataan ja turva, että edes yksi häkki jota vartioida, väittää että se on tyhjä. Tässä ei ole poispääsyä, ei lukollista ovea, selkäni hankaa vasten henkäyksiäni. Kierrän kattoa, pelkään lintua. Se kostaa, että sanoin sitä omakseni, saa minut uskomaan: kaltereiden välistä saattaa kurkottaa. 

Tältä puolelta toiselle. Käännän läpinäkyvän toisinpäin, koskaan en saa valmiiksi niin että näkisin toisella puolella tuttuja. Tai edes luulla näkevänsä. Näimmehän koko kaupungin, yön ja seuraavan aamun. Miksen itke siihen paikkaan.  

Kohti sulavaa lunta, tapaan teidät. Jokaista sanaa joka käy sisälleni, en minä voi, ettekä te voi, eikä me ymmärretä, ettekä te ymmärrä. Jään tyhjemmäksi.

Lumitukka. Olla sanojen mittainen. Väsyn yhä helpommin.

Viivyn kunnes et enää katso

 

Äidin kanssa kässäkerhoilua. Serkun kanssa muuten vaan. Ihan vain nauraakseni.

Juo chaiteetä. Juokse portaat ylös ja portaat alas. Tai kävele. Katsasta käsityönäyttely. Tee lähes pakollinen paikallinen luomukauppa pyörähdys. Naura mahasi ja poskesi kipeäksi. Matkusta toisaalle. Matkusta ajassa taaksepäin. Vietä hetket, joita et muistanut olemassa olevankaan. Juttele Näkymättömyydelle ja Olemattomuudelle leikkipuistossa, jonka muistat lapsuudesta. Ei erityisen onnellisia, mutta muista silti tie sinne ja takaisin. Kohmeta sormesi, niin että toinen voi niistä pitää kiinni. Vietä myös ne hetket, jotka käytät väärin. Kuinka voisin olla hymyilemättä. 

 Viikko lomaa takana eikä tietoakaan siitä sunnuntai-iltaisesta epätoivosta, joka niin kovin usein minut tuntuu tappavan ikävään. Nyt ovat aallot ja tuuli muuttaneet suuntaa. Sinne, minne kävelen: rantaa myöten ne valuvat ja sulattavat valkean ja lämpimän. Se näyttää siltä, että voisin nukahtaa sille. Mielellään se varmaan minut peittäisi. Minut ja siipeni. Minut ja mieleni. Jolta en koskaan päässyt karkuun. Lupaan onnistua.

Vihdoin naurua. Oikeaa ja aitoa. Ja niin, etten tajua edes kuinka kovaa tai holtittomasti. Enkä välitä mille nauran. Oli vain hauskaa. Kun palaan kotiin, saatan sitä hieman hävetä. Häpeänkin. Pian olin jälleen poissa. En kuitenkaan siten kuin ennen. Kuulen ja näen. Sisälläkin yritän saada aikaan tuota kuvaamattoman kaunista höyryä, jonka ulkona pystyy itse muodostamaan. Tunteminen on erilaista. Siksi pidän puolestani sinun siivistäsi kiinni. Ties vaikka pysyisin tällä kertaa kiinni jossain. 

Tämä on siis positiivinen postaus.

Oh These Dandelion Days

Olisi vähintäänkin kohtuullista, että asettuisin nyt tuolle sametille. Enää se ei ole kallellaan jouluun, eikä vivahda harmaaseen. Eikä siinä ole Itämeren myrkkyjä. Ainoastaan harvojen valittujen joukko koivun lehtiä. Väliäkö sillä ovatko hieskoivun vai raudoskoivun. Mutta väliä sillä, etten niitä halua liiskata.

Olipa kerran paita, peppu ja sukat. Toinenkin sukka löytyi ja niin nelikko päätti lähteä tervehtimään aurinkoa. Pakkasivat koriin ja kasseihin mukaan nokkosvohveleita, hilloja, vuohenjuustoa, viinirypäleitä, puolukkapiirakkajäätelöä, hunajamelonia, suklaakeksejä ja tietysti -kuten kesän aloittamiseen kuuluu- kuohuvaa. Sitten paita, peppu ja sukat saivat seuraa kirsikankukkapuiden seassa seikkailevalta ja kakki viisi lähtivät yhdessä katsomaan Unennäkijää. Siellä oli kantele ja sen soittaja ja musiikkia. Aurinko laski ja toisen sukan oli aika mennä nukkumaan. Sen pituinen se.

 Mutta, mitä on tapahtunut? Kesä ja loma joillain tasoilla aloitettu. Lukion toinen vuosi päätetty. Jäätelöt nautittu. Ylioppilaita juhlittu. Elämä pakattu neljään suureen laatikkoon. Samaiset neljä lojuneet toisen elämän lattialla viemässä kaiken liikkumatilan. 

 

 Toisin sanoen muutin kesältä pakoon Savonlinnasta. Tähän liittyivät kolmen päivän aikana juuri ja juuri kuusi tuntia unta, turhautuminen huoneen tukkeutumiseen ja lopulta tietysti huojennus kun oli jälleen tilaa liikkua ja tehdä kuvitellun lumen kanssa lumienkeleitä niin leveästi kuin vain lystäsin. Ja voi minä lystäsin ja levitin itseni puiselle lattialle. Tykästyin olotilaan niin, etten saanut enää unta parvisängyssäni ja palasin kesken yön lattialle. Tai aamun, joka oli jo sarastamassa. Keijujen velvollisuudet pitävät hereillä ja niimpä piti jo juosta pyydystämään auringonsäteitä, kun vasta ajattelin alkavani oikeasti nukkumaan. Eli yksi tunti rimpuilua katon rajassa ja toinen autuaan pienenä kippurassa lattialla. Tuon toisen tunnin aikana ympärillä kohosivat valtavat kirjahyllyt joiden hyllyille en ylettänyt. Sekä valokatkaisin, jota en pystynyt painamaan, vaikka kuinka kurotin kohti kattoa. Milloin viimeksi olen ollut näin pieni? Milloin viimeksi muu maailma oli näin iso? Onhan siitä aikaa, eikä sitä nytkään kestänyt kuin hetki ennen ja jälkeen höyhensaarien.    

 Jälleen ristiriitainen kesänalkulupaus: ottaa rennosti ja samalla tehdä kaikki eikä vähempää. En itsekkään usko tähän ja siksi lupaan varmaksi ainoastaan yhden asian: laatuaikaa Kalevin kanssa. 

Eihän tässä kai kun: Pohojois-Savosta hyvvee kessee kulloselleki! Kiitos♥

Extracts

Ja se, miksi kaikki tuntuu yhtäkkiä niin erilaiselle, on jotain käsittämätöntä. Kuten sanotaan: kun nainen leikkaa hiuksensa, hän haluaa muuttua. Hyvän ja huonon välillä voi sitten leikkiä kotista ja vähän muutakin. 
 Oui, je crois que les enfants sont terribles. Oui, j'ai oublié enlever mes chaussures. Yhtä päätöntä ilman nutturaa.

Istun joka aamu paikallani; käärityneenä johonkin etäisyyksien rajoille. Harva löytäisi minua nytkään, jos tahtoisi löytää. Entä, miten löydän kotiin? Hyppään vain kyydistä. Pitää vain muistaa pitää silmät auki.

Suuria lupauksia keskellä mahdotonta yhtälöä. Pieniä tekoja ja iloa. Salaista hukkumista: nukkumista. Ja mahdollisia hymykuoppia. Toispuoleisia; liekkö mutaatio ottanut minussa vallan ja nyt näyttää minusta puolia, joista en paljoa välitä. Enhän välitä siitäkään huudetaanko perääni, kun kuuntelen jotain ääntä toiselta puolelta katua. Sitäkin minulla on jo ikävä. Näethän: en paljoa välitä. Sen kliseistäkin kliseisemmän "oman polun" löytäminen vain tuntuu joskus vaativan sitä; menemistä omasta halusta: ei velvollisuudesta.

  Voinhan polun löytää muualtakin. Ilman, että minun täytyy sen takia tuntea mielipahaa. Edes siitä, että syön lihaa. Siitäkään, että näytän siltä, että unohdin housuni kotiin. Olen tehnyt sitä koko syksyn. Tunnen saavuttaneeni jotain. Menettäneeni vähemmän. Jälleen nuo jalat kaapin vieressä hämmentävät puurokattilaani.

Hattujen seasta pilkistää huopaa. Heiluttelee sormiaan. Paljastaa silmäpakoja.

Vielä viikon tsemppaan ennen kuin minullekin suodaan edes jonkinlainen hengähdystauko lukion ihmeellisestä maailmasta. Vaan ei toki: kyllähän väistämättä asiat jää rästiin lomaviikollekin, joten toinnako sitä nyt sitte lomaksi kutsua. Luksusta kai sekin, että istuu kotona yksin aamun kylmyyden polttelemana. Kai sekin, että edes kaksi päivää viettää tuon tunteen ulkopuolella. Totta kai iloitsen ja tietysti nautin. Toivon vain etteivät puut kaljuunnu ennen höyryäviä horisontteja. Pitäisin niistä väreistä kovin. Pitäisin siitä viimasta.

 Paljaat varpaat ja viima. Sukkahousut rikki. Samoin kuin pettymyksen; peitän ne villasukilla.

Wonderwall

Kello käy yli kahden. Maailman toisella puolella soi taustalla ja elämä tuntuu vähän aikaa leffalta. Kesältä. Sitähän toivoinkin ja nyt on jo ikävä. 

 Kesäfiiliksiä kuluneelta ajalta 1.6-6.6. Mikäs siinä, kun olla öllöttelen, eikä mitkään velvotteet paina. Okei mummille siivouskeikka, mutten pidä sitä oikeastaan velvotteena. Ja tänään treffaan kamuja ja vietellään kesää. Kelpaa. Ja eilen maalasin. Tuuli ja ärsytti. Tuuli ja niskani paloi. Tuuli ja ainoat värini liukenivat toisiinsa. Tuuli ja oli kesä. Ja vaikka kuinka yritän vakuuttaa itselleni, että nyt elän hetkessä ja otan ilon irti; niin silti mieleni valtaa tuon tuostakin ajatus loman lyhyydestä ja arkeen palaamisesta. Ja jos ei saa mitään aikasiks äääää. No mutta. Istutin yrttini; persiljan, basilikaa ja minttua ja nyt ne tuolla koittaa kasvaa. Oon ihan innoissani niistä; ovat nii söpöjä siellä pienellä kasvimaallamme. Ja tajusin yksi päivä, että omenapuun kukat joista otin kuvia, kun tulin kotiin eivät enää olekaan puussa! Eli kevään viimeisistä sain kuvat. Huh.

 

   No ja eli, vaikka mittään en oo tehny nii silti oon vähän kaikkee pientä näpertäny. Kivaa. Ja kesän autuus jatkuu. Vaikka lupasin itselleni, että nukun ja nukun ja nukun, en ole nukkunut. Illat on niin ihanan valoisia ja vaan valvon ja valvon. Sit kello onkin jotain kaks yöllä ja oon vaan hups. Enkä tähän mennessä ole nukkunut pidempään kuin puoli 10, mikä on joistakin aika uskomatonta. En tiedä onko se jokin biologinen kello vai valo vai jokin muu, mutta ei minua enää silloin väsytä. Eli ei siinä mitään. Tykkään ♥

 

 Mitäpäs tässä katselemassa, kun Tori Amos laulaa talvesta ja Haloo Helsinki Maailman toisella puolen. Ja Prodigya ja Jukkapoikaa ja Paramorea. Uusi Fantasia. Voiko enempää toivoa? Ei ketään kotona bassot ja kajarit kovalla ja suuri maailma edessä. Ja kun elämä alkaa, huudan majakan valoa. Hyppään vedenympäröimäksi hippuseksi palasena suurta kokonaisuutta. Voiko enempä toivoa.

"Sydän huutamaan jää joka hetkeen, mutta tartun niihin muistoissa, vaikkei tavattais koskaan, kaikki kulkee mun matkassa." -Maailman toisella puolen.

http://lyricstranslate.com

Hups ja taas yksi itikka. Voiko enempää toivoa.

Down on my knees because of Summer

Käsittämätöntä, etten palaa sinne ensi maanantaina. Jätin Savonlinnan tuulet taakseni vähäksi aikaa. Nappasin aamulla kalevini mukaan ja näpsin muutaman kuvan kavereista ja kesäisistä tunnelmista. Jään kaipaamaan ihmisiä. Jään kaipaamaan maanantain jumitusta, kun kaikki juoksee ekojen tuntien välissä kahville. Mutta tuleehan se takaisin. Kaikki eivät. Mutta tuleehan se takaisin. 

Omenankukkataivas, sovelletun lettukestit ja sovelletun kesänäyttely työ. Ja käpy. Sitten maalasin; ja myöhään eilen iltana (yönä) sain kupen portfolion valmiiksi; ei muuta kuin aamulla mukaan ja palauttamaan. 

 Ensi vuonna emme enää asu yhdessä.

  Oli muutto edessä. Äiti tuli ja pakattiin mun Savonlinnan elämä takakonttiin. Haikea olo tuli vasta tänään, kun laulettiin suvivirsi. Aurinko paahtoi. Kalevi roikkui kaulassa ja huokasin onnellisuuttani. 

 Tyhjä huone. Elämä pyyhitty pois. Lämpö ja loma. Ihanaa kesää kaikille~♥

Hymyn takaa näen tanssin. Ja kuulen vesivärien askeleet portaikossa. Joku sytyttää valon. Ehkä olin vain nukkunut liian pitkään. Annan valon hiipiä iholleni. Annan sen hyväillä purtujen kynsieni pintaa. On jo keskiyö ja minä valvon. Annoin olla, koska satoi. Päätin, että ukkostaa. Seinät tuntuvat pusertavan viimeisetkin rippeet minusta ulos. En tiedä miten se käy. En tieä, miksi lähdin kuiskailemaan turhia pöydän alle. Kyyristyn ja suljen silmäni. Olen jo kaukana. Kaukana toisessa paikassa. Ja yhdyn tuuleen. Olen jo kaukana. Poissa.