käyttämättömiä ruumiita

juoksin ohi kivusta huolimatta
ikävöin jo ennen maaliskuuta


muuten saattaisin ehtiä ylpeyteen
edes niiksi sekunneiksi, joita tavoittelin,
joiden vuoksi luulin

rinteeseen kadotan vapaan mieleni
edes hetken saan kasvoni

pelottavat raitansa
olen menettänyt otteeni, kiirehdin molempia suuntia
kun en oikein tiedä niiden pituutta
minne voisin palata, minne vielä kätkeä ja salata
olenko oikeasti liian kaukana
ei vielä siihen uskota

en minä kuten et sinäkään
käärin tunteeni yhä ylemmäs

eikö siis vielä
entäpä yhä 

säästä minut kysymyksiltä, 
kerro miltä niiden, sen ja meidän pitäisi näyttää
sait jo lupasi minut käyttää

loved by

mitä ihmeitä

raahasi kanssaan metsään erilailla kuin ennen
revin itseäni, peitteli jälkeni
ei meitä kai kukaan löytäisi

To Be Patient

Ompa tekopyhää, vai vielä väriä. Turhaa sitä on sievistellä; musta pukee paremmin kuin mikään. Tällaista. Se tuntuu yhtä likaiselle, en pese tukkaani, luettelen lisää. 

Olen käynyt elokuvateatterissa:
Itken ennen kuin mainokset loppuvat, itken ennen kuin elokuva loppuu, itken ennen kuin pääsen ulos rakennuksesta. Ehkä pitäisi käydä enemmän, saampahan jotkut tunteet sentään sisältäni. Mikä parasta; en suoraan osaa kiskoa, mitä ne kyyneleet edustavat, mikä saa kivisille poskilleni värivanoja puuteriin. En tiedä: se on helpottavampaa kuin koskaan.

Harmainta harmaata harmaampana päivänä, sitä ei saata kuvitella miten päivä saattaisi harmaampi olla, miten kaupunki saattaisi olla valuvampi. Vannon, että Salen punakeltainen julkisivukin on harmaa nykyään. Tämä kauneus tukehduttaa minut, olen vain täynnä, aivan niin täynnä.

 Vieressäni poika, tunnen kuuluvani hänen vierelleen. Edessämme on aivan liian pieni pöytä. Liian pienet tuolit. Pelkään odottaa kanssasi, mutta luotan sinuun pohjattomasti. Etkä petä.

Karkotettu elämä, hyväksytty rakkaus. Aion säästää marraskuulle, mutta päivästä toiseen näytän samalle. Tuijotat minua linssin läpi, syökset ihoni alle, sirpalelattia.
Ennemmin tai myöhemmin on avattava. Turha: se on vain kirjekuori, se on vain ruokaa, se on elämää, se on vain kaunista, se on yksi päivä muiden joukossa, se on vain sanoja ja se on horisontteja, itkeviä ruutuja, lohjenneita huulia, pimeys kuudelta, etenen Saturnukselta.  

 Maisemat katoavat, liukenevat. Hajoavat. Ei tämä ole minulle sen hallintaa. Rakkautta muuten vaan. Valmistatumista tulevaan.

Shadow it is

Pala kurkussa. Kesken. Sanoilta, käden liikkeeltä. 

Miksen ota apua, tämä ei ole hienoa.

Kirjoitin silloin otsikolla häkkilintu. Nyt se keikkuu vieressäni, samalla en ole varma mitä se tarkoittaa. Huoneissa johon käyn, häkkilintuni kaartaa kaltereiden vapautta. On turva, että kasvot rajataan ja turva, että edes yksi häkki jota vartioida, väittää että se on tyhjä. Tässä ei ole poispääsyä, ei lukollista ovea, selkäni hankaa vasten henkäyksiäni. Kierrän kattoa, pelkään lintua. Se kostaa, että sanoin sitä omakseni, saa minut uskomaan: kaltereiden välistä saattaa kurkottaa. 

Tältä puolelta toiselle. Käännän läpinäkyvän toisinpäin, koskaan en saa valmiiksi niin että näkisin toisella puolella tuttuja. Tai edes luulla näkevänsä. Näimmehän koko kaupungin, yön ja seuraavan aamun. Miksen itke siihen paikkaan.  

Kohti sulavaa lunta, tapaan teidät. Jokaista sanaa joka käy sisälleni, en minä voi, ettekä te voi, eikä me ymmärretä, ettekä te ymmärrä. Jään tyhjemmäksi.

Lumitukka. Olla sanojen mittainen. Väsyn yhä helpommin.

Keltainen jatkuu huoneessa

 Vika kuva tuo mulle jotenki hassusti mieleen Rent-a-nekon, miksi lienee, kun ei ole edes kissaa.

Kahvia, aamuja, Anno Domini postiluukusta. Maria. Luvaton määrä kuvia, luvaton määrä kauneutta. Vähän lisää naurua.

Aloitan päivän Fröbelin palikoiden konsertilla. Jatkot: liikennevalo-odotushalaus. Helppo ja vaivaton. 

Silitän helmojani, kirkonjäljiltä yhä valkoiset. Vastasin väärin.

Emphasis

 Se valkoinen on eri kuin se toinen. Mutten sulje niitä toisiltaan, minulla on varaa kahlata vähän vielä pidemmälle.

Ei vain aikaa tai paikkaa. 

Toivoin, että vihdoin on se aamu, kun. Niin kuitenkin näen varjojen kääntävän päivän iltaan. En kirjoita siitä, jotta en muistaisi, että varjotkin alistuvat auringolle. Liekö sen symbolisempaa merkitystä sillä, kuitenkin olen kyllästynyt ja väsynyt samoihin kaavoihin, joiden tarkoitus on vain kyllästyttää ja väsyttää. Se olen vain minä, ja se pelottaa. 

Suljen silmäni, ei katoa. Yhä tie, yhä pyörät. En enää nouse omani selkään. Tivaa tarinaa. Nauran. Huonoin ikinä. Nauraa. Vieressäkin. Häviää, mutta minä häviän. 

Vastaa, ettei minun tarvitse enää kysyä. Sanokaa, jokin on vialla.

Lähteet mykkiä

En ole kuullut, että se meillä olisi verissä.

Richard Scarry käskee kuvittelemaan. Minä kuvittelen. Siihen pisteeseen kunnes minulla on sellainen, mistä puhun, mistä kerron ja mistä muut salaa ovat kateellisia.  

 

Vai kuvittelenko vain.

Viivyn kunnes et enää katso

 

Äidin kanssa kässäkerhoilua. Serkun kanssa muuten vaan. Ihan vain nauraakseni.

Juo chaiteetä. Juokse portaat ylös ja portaat alas. Tai kävele. Katsasta käsityönäyttely. Tee lähes pakollinen paikallinen luomukauppa pyörähdys. Naura mahasi ja poskesi kipeäksi. Matkusta toisaalle. Matkusta ajassa taaksepäin. Vietä hetket, joita et muistanut olemassa olevankaan. Juttele Näkymättömyydelle ja Olemattomuudelle leikkipuistossa, jonka muistat lapsuudesta. Ei erityisen onnellisia, mutta muista silti tie sinne ja takaisin. Kohmeta sormesi, niin että toinen voi niistä pitää kiinni. Vietä myös ne hetket, jotka käytät väärin. Kuinka voisin olla hymyilemättä. 

 Viikko lomaa takana eikä tietoakaan siitä sunnuntai-iltaisesta epätoivosta, joka niin kovin usein minut tuntuu tappavan ikävään. Nyt ovat aallot ja tuuli muuttaneet suuntaa. Sinne, minne kävelen: rantaa myöten ne valuvat ja sulattavat valkean ja lämpimän. Se näyttää siltä, että voisin nukahtaa sille. Mielellään se varmaan minut peittäisi. Minut ja siipeni. Minut ja mieleni. Jolta en koskaan päässyt karkuun. Lupaan onnistua.

Vihdoin naurua. Oikeaa ja aitoa. Ja niin, etten tajua edes kuinka kovaa tai holtittomasti. Enkä välitä mille nauran. Oli vain hauskaa. Kun palaan kotiin, saatan sitä hieman hävetä. Häpeänkin. Pian olin jälleen poissa. En kuitenkaan siten kuin ennen. Kuulen ja näen. Sisälläkin yritän saada aikaan tuota kuvaamattoman kaunista höyryä, jonka ulkona pystyy itse muodostamaan. Tunteminen on erilaista. Siksi pidän puolestani sinun siivistäsi kiinni. Ties vaikka pysyisin tällä kertaa kiinni jossain. 

Tämä on siis positiivinen postaus.

Kun en koske keittiönoviin tähän aikaan

Pääosassa Kaapo.

 

 

 Kuvia maanantain syksyisestä ulkoilusta. Teehetken jälkeen teimme retken linnan luo Emmin ja suloisen Kaaponsa kanssa. Suuren suuret kiitokset heille. Käykää moikkaamassa Emmiä: klik. Toivon mukaan syyslomallakin saan otettua jonkinnäköistä kuvamateriaalia. Tavoitteena myös ne kuuluisat miljoona muuta asiaa, jotka ovat odottaneet vuoroaan ja tekemistä luvattoman pitkään.

 Eipä muuta. Kaadun useasti värimereen ennen kuin saan mitään aikaiseksi. Mutta lupaan muutua. Halata niitä, joita olen luvannut halata. Avata suuni suihkussa ja tuntea veden valuvan alahuultani myöten leualle ja kaulaan. Valuttaa painavaa päätäni kunnes kylmä on kangistanut jäseneni. Kun vedän taas lapaset käsiini, kuljen jatkuvaa kultaisten puiden tietä. Kujaa, polkua. Sillan yli ja uusille haudoille. Hämärälläkin niille löydän. 

Viikkokausia oli satanut

Odotin sitä aamua, kun tajuan suustani ulos hengittämäni ilman höyrystyvän. Muutama muu jännittävyys on myös onnistunut: muiden muassa syksyinen samoilu. Tarkemmin ajateltuna tämä käsite käsittää aika monta asiaa, joihin olen viime aikoina paneutunut. 

 Olen istunut suuren akvaariolasini edessä aamuisin pukeutuneena ruudulliseen flanellipaitaan. Tuijottanut taivaalle. Huomannut, että yhä on valoisaa. Kerännyt pitkiä katseita osakseni noukkiessani eloonjääneitä varhaisen syksyn jäljiltä. Aivan jokaista katseeni ei ehdi tavoittaa, mutta jokaisen pelastaisin, jos vain voisin. Osa on aivan liiskana; niillä ei ole toivoa. Mutta tusinan ja joitain yksilöitä yli onnistuin kantamaan mukanani siniseen huoneeseeni. Seuraukset: sininen huoneeni on vähemmän sininen; enemmän punaista, oranssia ja keltaista. Epämääräinen kyhäelmä. Riittää minun aamuni sateeksi.
  Kuuntelen aamulla Vesireittejä ja unelmoin itseni tuohon tulvivaan kaupunkiin. Lähden juoksemaan ja totean, ettei taivaalla ole edes pilviä. Seuraavanakin aamuna herään samaan valoon. Lähden juoksemaan. Sataa.

Kävin katsomassa, millaisen kaipuun taitoluistelunäytös minussa herättäisi. Muistin miksi lopetin; yksinsuorittaminen ja kilpaileminen ei ole minun juttuni, vaikkei näytöksessä varsinaisesti siitä ollutkaan kyse. Sitten tietysti muistin myös, miksi lopettaminen tunti niin vaikealta; rakastin vauhtia viileässä, lauantai- ja sunnuntaiaamuisin pakottavia jalkoja harjoituksissa ja loppumatonta työsarkaa tekniikan kanssa, haasteita. Näytöksessä kaikki kuitenkin veti hyvin ja mahtavinta kakessa oli, että esityksiä säesti livenä puhallinorkesteri. Itse samantapaisessa yhteytyössä toteutetussa näytöksessä mukana olleena voin sanoa, että siinä on tehty duunia, että ollaan saatu yhteistö pelaamaan. Joten viihdyin.
 Sitten vaelsin jälleen syksyyn. Ja aikaa tuntui olevan loppuelämä. Aluksi suunnitelmani oli jatkaa jäähallilta kohti Laitaatsillan huomaan uskottuja veneitä. Kohti meninkin, kunnes totesin kengät ja sukat litimärkinä (kun en haita tajunnut jalkaani vetää), että valintataloneitsyyden menettäminen ja rehujen kuvaaminen saivat riittää tämän muutaman tunnin saldoksi.
 Tällaisen kuljeskelun lisäksi aktiviteetteihin on kuulunut: randomkahvittelu (korvikkeena kaakao ja tee), hakemuksen täyttäminen, sovelletun taiteen portfolion saattaminen kuntoon niin että sen jopa uskaltaa avata, lisää syksyilyä, asioiden edestakaisin säätämistä, villasukat, Inkerin nimipäivänä iskän synttäreiden unohtaminen, Jyrki Kataisen pärstän livenä todistaminen ja sokerina pohjalla torstaiolut ohoh.

 Huhhuijaa. Kuljeskellessani hylätyn näköisen päiväkodin ohi, päässäni pyöri vähintään tusina runotyttöjä. Nytpä en enää tavoita miten he mielessäni leipoivat ja lauloivat. Kovinkovin sekalainen kavalkadi kuvia, joita olen saanut tallennettua. Saattaapi olla, että teen vielä erillisen julkaisun noista näytöskuvista. Ei niitä kauheasti ole, mutta en nyt ala änkeä tähän samaan. Varmaan kiinnostaa kaikkia, mutta haluan nyt kuitenkin niillä jotain tehdä.

 

Mutta ne olivat minulla kädessäni jo,

 annoin vain katseeni seurata ääriviivojen sumentumista.

Kohta tajuan, että olen hereillä,

 eivätkä leijat olleet totta. 

 Erityiskiitos tietysti ihanille aamuihmisille, jotka olitte oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Toiset ovat lokkeja, jotka saavat sähkösokkeja.

 

"Enkä unta saa, en unta saa."

Alunperin tämä oli oma pieni salaisuuteni. Blogini. Siksi en aio itsekkyyttäni pyydellä anteeksi, miten päivitystahti/-laatu on rapistunut silmieni/-ne edessä. Tietysti olen iloinen jokaisesta, joka on kuitenkin lukenut ja lukee hassuja ja vähemmän hassuja juttuja täältä.

 Tarina on lyhyesti tällä kertaa sellainen, että elämä ei tosiaan ole mennyt viime joulun jälkeen putkeen. Autuutta kestikin sen vuoden. Kliseisesti, mutta kovinkin paikkansapitävästi totean: elämä on. Apua on vaikea hakea tai saada, kun ei tiedä mistä kiikastaa. Loppujen lopuksi en ole yrittänytkään. 
 Vasta viime aikoina, tai kytenyt ajatus kesän puolesta välistä asti, olen joutunut myöntämään, ettei kaikki ole ollut hyvin. No niin; olipa taas 'lyhyesti'. Joten tarina jatkukoon. Epäilykset heräväät, kun missään ei ole mitään. Tarkemmin sanottuna mikään ei ole tuntunut tuovan iloa, enkä ole osannut nauttia mistään. Mietin, missä olen hetket viettänyt. Vain epätodellisia ja kaukaisia muistoja nousee mieleen. Tunnistan joitain hajuja, mutten muista mistä ne ovat tuttuja. Samoin toistuvia ääniä. Ja unia. Näitä lukuunottamatta ja nämä mukaan lukien; mielessäni päällimmäisinä pyörivät ajatukset negatiivisuuden noidankehää.
 Tilanteeseen ovat vaikuttaneet kasautuvat tehtävät (jaksamattomuus tehdä niitä), normaalia pahemmat itsetunto-ongelmat, suru, ajan puute, elämän yleinen sekavuus ja asia, jota en koskaan kuvitellut tuntevani: yksinäisyys. Nämä, tai lähinnä näiden toisiaan vahvistavan kombinaation, olen löytänyt vietettyäni toveja pohtien: mitä on tapahtunut? Seurauksena on ollut ahdistusta, huonoja ratkaisuja ja välinpitämättömyyttä melkein kaikkea kohtaan. Väsyneenä ei vain jaksa välittää tai kiinnostua.
 Omana pienenä salaisuutenani tämä siis alkoi. Projektina, jolla salaa tahdoin jotain saavuttaa omana itsenäni. Niimpä koen, että jatkaakseni eteenpäin minun oli selvitettävä asioita näin. Itselleni. Ja lievittääkseni jonnekin näiden sanojen väliin raskaaksi käyneitä salaisuuksien poikasia; päätin jakaa tämän selvityksen edes jollain tasolla täälläkin. Minulle se on tärkeää, vaikka saatan katua sitä piankin. Kaikkihan voivat lukea tämän.

Joten kaikki jatkuu. Nyt mieltäni riittävät lämmittämään tee ja kynttilän valossa vietetetyt hetket lähellä taivasta. Vilttiin kääriytyneenä. Sekä mykkäelokuva, jonka ääriviivojen seuraaminen saa väkisinkin unohtamaan päivänvalon ja siihen liittyvät vaikeudet. Eiväthän asiat ole huonosti.

Näin siis tällä kertaa. Loppuun voi klikkailla suuremmaksi omaksi ilokseen minun iloani; kotikoloani.

"Mulla on uusi naapuri, se muutti juuri päähäni. Sitä kaikki naurattaa, enkä unta saa."