gray with

ootte saaneet varmaan flowtuuttausta jo ladottavaksi portaiksi avaruuteen saakka
en jätä hohtavaa litaniaa siihen
suinkaan rajamailla, kun palaan kaikkeen viikonlopun ajalta
yövyttiin Suomenlinnan hostellissa ja aamuisin harmaa meri oli todella läsnä
satoi ja kaikkea, yläsängyissä oli hyvää unta ja värikkäät lakanat
lautalla turisti tahtoi ottaa meistä kertakäyttösadeviitoissamme kuvan
sitten paistoi aurinko, söin omatunnotta ja ruoka oli parasta
ja oltiin tosi onnellisia

maata meren alla

hei!

me vieteltiin pitkää perjantaita mun uudessa kämpässä, siitä muutama kuva. ihan mieletöntä, jopa mulle joka jaksan (uskokaa tai älkää) uskoa asioiden järjestymiseen, miten tällä kertaa tapahtumat kulkivat. viikko sitten olin vailla kämppää, menin kiireisenä ja ahdistuneena numerolappu kourassa rukoilemaan mitä vain kattoa pääni päälle huhtikuun aluksi. käsittämättömällä tuurilla istun nyt yksiössäni. 

 kuullaan lisää kevään mittaa, kunhan selvitän lisää näitä solmuja 

♥ teille

shortcut to happiness

13. perjantai. olen todennut sen monesti yhdeksi toisista. siinä

on enemmän onnea liikkeellä, kuin muulloin tahdotaan ajatella. minulle se onni ei ole epä. enkä sano näin vain todistaakseni miten "alternative" ja vastaavaa olen. olen jotain ihan muuta, ja niitä valintoja, jotka teen. mutta sitten olen taas muuta. tänäänkin istuin luennolla lähes itkien, kylmien väreiden osuessa pintoihin ja uudelleen. 

 yöstä yöhön, kun herätys oli kello kaksi yöllä. kello neljäksi bussiin, aamu-unisen helsingin läpi mereen. sitten valoa ja kuvia, kauneimpia katseita. kuin taikaa ja takaisin. vaille kymmeneksi nukkumaan, herätään vasta kotona.

vierailin ensi kertaa Tallinnassa

all same direction

monia valoja, yksi parhaimmista, rakkaimmista

alkavaa

YOt

Lisää kuvia: tumblr

Lauantai

Lauantain on oltava päivä auringolle. Päivä gallerioille. Niiden viidakoille ja Neuvostoliittolaiselle arjelle. Päivä brunsseille. Päivä, jona saa juoda kahvia. Mietipä nyt itsekin.

Mikään ei hoida paremmin kurkkukipua kuin nauru kahden kivanenäisen tyypin kanssa ja soitto äidiltä.

Elämästä puolikas, puolikkaan elämä

 Elämä kotona vähän lähempänä järjestystä, kun tietokone ja kaiuttimet ovat paikoillaan melkein järjestetyllä työpöydällä. Etusijalla prosessissa on ollut teeasioiden mahduttaminen tilaan. Julma 'tavallisten' teelaatikoiden huostaanotto huushollin yhteiseksi omaisuudeksi.  Teknistä haastetta pistorasioiden paikoista, yleisestä muusta sekamelskasta huoneessa, jatkuvista keskeytyksistä sekä yleisesti vain tilankäytössä. Muutenhan olen taas kukkuloilla, joilla jaksaa enää pikaisesti nykyään käväistä. Onhan onnea, kun ainoa asia, jota tarvitsee oman huoneensa ulkopuolelle lähteä hakemaan on niinkin olennainen asia kuin vesi. Jopa sen kuumentaminen on nyt mahdollista näillä neliöillä. Odotan vain, milloin hyvät haltiat palaavat ja tyhjentävät loputkin kamoistani. Ja milloin eräs hyvä haltia lopettaa aamuisen aggressiokäyräni nostamisen imuroinnillaan. Juuri nyt kysyn taas; miksi laitoin hunajaa, kun tee on teetä.

puolet teestä

Minä voin pohtia joka aamu elämäni lähes kokonaan uusiksi. Vain muutama päivä on ennaltasuunniteltua; että ne tulevat. Muuten saatan koska vain lähteä kävelemään kymmenen kilometriä, juoda itseni pökerryksiin teevarastoillani, keskittyä tai olla keskittymättä, katsoa Arto Nybergiä niin monta jaksoa kun Areena vain suostuu näyttämään, kuunnella pelkästään remonttiääniä vaivatta kolme tuntia, miettiä sen samat kolmetuntia mihin laittaisi yli vuoden vanhan kuohuviinipullon, lähteä myöhään illalla kiertämään sateista kaupunkia jokaista asuinaluetta myöten juoden samalla epämiellyttävän luonnollisesti noutokahvia, vieressä rakasta, harjata hiukseni rauhassa kunnes ainoa asia muistuttamassa niiden todellisesta luonteesta on rasta tytäryhtiöineen sekä mitä onnellisimmin vain ignoorata kaikki mahdollinen mikä liittyy ylioppilasjuhliin. Onhan tässä hyvätkin puolensa. Sekä tietysti kuunnella musiikkia, joka on hyvää, mutta josta en osaa päättää onko se vain ajanhaaskausta. Tervetuloa kotiin.
  
 Isäni ei ilmeisesti pitänyt huulipunainkeristä. Eikä äitinikään siitä, että löysin silityskopasta hänen pikkujoulukolttunsa tai siitä että yhdistin sen hajoaviin sukkahousuihini. Parina päivänä peräkkäin. Silti ehdotti nahkatakkia, kun lähdimme käymään mummilla. Nahkatakkia. Hävetti miten hyvin lopulta se sopikin kaikkeen. Siitä järkyttyneenä pyyhin punat pois. 

 "En pelkää mitään enempää kuin, että saavun perille, maailma pysähtyy ja ymmärrän: on kaikki ollut kuin värjättyä vettä", Pariisin Kevät, Astronautti

Toisella puolella

Häivyn, kun voin kuulla täriseviä kosketuksia. Tunnen että, vaikka väylän reunamia ei voi enää hahmottaa, sille ei enää mahdu kulkemaan samaa matkaa. Kantapääni menivät kuitenkin verille aikaa sitten. Sekin kadonnut minulta, en tiedä milloin oli silloin ja onko minulla varaa ostaa laastareita estämään virtaavaa punaista. Edes halua. Olen siirtänyt itseni taakse. Koettanut parantaa hankaumia. Kun väylä aukeaa risteykseen, en seuraa kannoilla. Vielä viimeinen silmäys, pitäähän minun varmistaa, että edes toinen voi tulevaisuudessakin vetää kengät jalkaansa.

 Diagnosoimattomia vetoja takaani juuri, kun käännän selkäni tiskatakseni teekuppini. Olin unohtanut sen siihen, missä näköalaa ei pian olisi. Aamutunnin madeltua jalkojeni juuressa - olen varma että sihinänkin kuulin, kun tapetoin katseeni kuution määrittelemättömän väriseen lattiaan - päässäni ei ollut mitään. Tahdoin unohtaa. Sen tunnin, sen lattian, ne sanat, joiden välissä ehdin uittaa pääni kuten tapasin pienempänä mökin saunan järvivesisaavissa. Kuten eletyssä elämässäkin, nytkin kylmä vesivana valuu hyytävänä selkääni pitkin, vaikka pääni olisikin jo unohtanut kylmän. Se iskee yhä uudestaan. Sanat ja äänet loppuvat ja virta alkaa tulvia sisältäni. Kuplat eivät enää naurata vaan syöksyvät salamoiden tavoin suoraan alaripsilleni vieden osan niitä mukanaan. Siinä kohdassa niillä on jo oma tahto.

  Yhtäkkiä minulle olikin määritys, jonka silti ei ollut tarkoitus määritellä minua. Sitten elän vihassa ja ahdistuksessa. Elän maailmassa, jossa nuudelien syönti on ollut enemmän kuin vaikeaa. Vähemmän kuin mahdollista. Ajelehdin vallihaudassa, joka kuhisee pelkojani. Kuin se, mitä en nieltyä saa. Olen tulossa jostain, päämäärä minulla on ollut, mutta unohtanut keinot, miten sinne aijoin kiivetä. Miten tavoitella vastarantaa. Missä se lopulta olikaan, mitä sieltä hain.
Välillä se minuun kiinnittyy. Päämäärä. Jälleen palaa kupliminen ympärilleni, minä en sitä voi enää käsitellä. Sulkea pois. Katsoa ulos tunnistamattomaan lumeen ja pyyhkiä vaivihkaa meikit paikoilleen. Ei se enää ole enää täysin tiedostettua. Mielikuva terästä vetämässä lapaluideni muotoja ja selkärangan vierestä ovat se vana. Ovat se, mikä kuplii ympäriltäni. Se, mitä tiedän, ettei ole olemassakaan. Ja se, jolla kylliksi jo alaa nipistää heti, jos luulen voivani jatkaa. Mahdollisuus oli se, jonka turvin jatkoin ennen. Nyt joka puolella on niitä seiniä. Peilejä. Osoittelua. Lopulta teräviä kuplia. Niillä ei ole puhtaat jauhot pussissa, minä tiedän. Vaikkei se totta olekaan. Tiedän senkin.

  Eremitaasi, Kunstkamera, Venäläisen taiteen museo, Etagi, kävelyä ja vaellusta kävelyn ja vaelluksen perään. Varomista. Liikenne. Sienilettua. Imelääkin imelämpää aamua. Kattoja ja katteja. Uudet aspektit vessoihin. Vanha tuttu ja yhä ihanampi rakennuksiin ja rakenteisiin. Ystävät ikuistettu ikkunoiden äärellä. Pitkä postaus Pietarista. Niin paljon mätti verrattuna kotoSuomeen, mutta silti jäi aivan mielettömän ihana fiilis. Että joo. Tänne palaan jonain päivänä. 

 Kiitos Pietari, Viipuri, Venäjä, paras matkaseura ja elämä. Tätä voisi kutsua jo askeleeksi.

P.s. Kissoja ja kissanaisia. Cute Girls with Cats. (plus kestoaihe: parrat.)