Matkallani etelään

Paljon.

 Juhla

Teetä aina kun vain jaksoin nostaa käteni korvalle. 

Kuljen kertomatta minne. Nyt huoneeni tuoksuu niin, että paljastaa kuten oma unohdukseni.

Pyjamaraitaseinä. Itsenäisiä mansikoita. Palautan mieleeni rakkautta.

Paljon kaikkea. Helsinkiä, Turkua pääsykoetta. Levyjä ja iltoja. Päivät eivät ole mitään. Ja minä siihen turhaan. Olevani jotain, vaikken ollut lähelläkään. Soitan portailta ja itken vasta kun avaat oven. Näet mitä käsissäni kannan ja suljet. 

Matkaan jo kohti länttä. Iloitsen sateesta ja menetän itseni taas, kun lyhtypylväät liimautuvat kaksiulotteiselle kalvolle.


Valokuvia. Minä pysähdyn hautajaisten kohdalla.

Yhtä viikon, yhtä määrittelemättömästi ja yhtä sitten syksyn. Unohdan kokonaan, eikö vain.

Palaisimpa takaisin; en enää lähtisi.

Elämästä puolikas, puolikkaan elämä

 Elämä kotona vähän lähempänä järjestystä, kun tietokone ja kaiuttimet ovat paikoillaan melkein järjestetyllä työpöydällä. Etusijalla prosessissa on ollut teeasioiden mahduttaminen tilaan. Julma 'tavallisten' teelaatikoiden huostaanotto huushollin yhteiseksi omaisuudeksi.  Teknistä haastetta pistorasioiden paikoista, yleisestä muusta sekamelskasta huoneessa, jatkuvista keskeytyksistä sekä yleisesti vain tilankäytössä. Muutenhan olen taas kukkuloilla, joilla jaksaa enää pikaisesti nykyään käväistä. Onhan onnea, kun ainoa asia, jota tarvitsee oman huoneensa ulkopuolelle lähteä hakemaan on niinkin olennainen asia kuin vesi. Jopa sen kuumentaminen on nyt mahdollista näillä neliöillä. Odotan vain, milloin hyvät haltiat palaavat ja tyhjentävät loputkin kamoistani. Ja milloin eräs hyvä haltia lopettaa aamuisen aggressiokäyräni nostamisen imuroinnillaan. Juuri nyt kysyn taas; miksi laitoin hunajaa, kun tee on teetä.

puolet teestä

Minä voin pohtia joka aamu elämäni lähes kokonaan uusiksi. Vain muutama päivä on ennaltasuunniteltua; että ne tulevat. Muuten saatan koska vain lähteä kävelemään kymmenen kilometriä, juoda itseni pökerryksiin teevarastoillani, keskittyä tai olla keskittymättä, katsoa Arto Nybergiä niin monta jaksoa kun Areena vain suostuu näyttämään, kuunnella pelkästään remonttiääniä vaivatta kolme tuntia, miettiä sen samat kolmetuntia mihin laittaisi yli vuoden vanhan kuohuviinipullon, lähteä myöhään illalla kiertämään sateista kaupunkia jokaista asuinaluetta myöten juoden samalla epämiellyttävän luonnollisesti noutokahvia, vieressä rakasta, harjata hiukseni rauhassa kunnes ainoa asia muistuttamassa niiden todellisesta luonteesta on rasta tytäryhtiöineen sekä mitä onnellisimmin vain ignoorata kaikki mahdollinen mikä liittyy ylioppilasjuhliin. Onhan tässä hyvätkin puolensa. Sekä tietysti kuunnella musiikkia, joka on hyvää, mutta josta en osaa päättää onko se vain ajanhaaskausta. Tervetuloa kotiin.
  
 Isäni ei ilmeisesti pitänyt huulipunainkeristä. Eikä äitinikään siitä, että löysin silityskopasta hänen pikkujoulukolttunsa tai siitä että yhdistin sen hajoaviin sukkahousuihini. Parina päivänä peräkkäin. Silti ehdotti nahkatakkia, kun lähdimme käymään mummilla. Nahkatakkia. Hävetti miten hyvin lopulta se sopikin kaikkeen. Siitä järkyttyneenä pyyhin punat pois. 

 "En pelkää mitään enempää kuin, että saavun perille, maailma pysähtyy ja ymmärrän: on kaikki ollut kuin värjättyä vettä", Pariisin Kevät, Astronautti

Kotoa

Mutta ei kaikkea pidä ottaa niin vakavasti. Mämmi ja narsistisia seuralaisia. Tasoittavat vähän otsaryppyjäni. Narsisseista pakko mainita sen verran, etteivät tosiaan kuulu lempikukkiini. Äidin antamina ne ovat kuitenkin kuin aivan eri kukkia! Joulun jäljiltä myös amaryllikseni on lähtenyt ns 'uuteen nousuun' ja kasvattanut pari lehteä. Sen historia taas on, että siitä pidin kovin; eli luonani viime joulun jälkeen siihen nähden erittäinkin häviävän hetken. Leikkaukseen se joutui ja vaipui koomaan. Luulin, ettei selviäisi ja jopa unohdin, että se ylipäätään enää huoneessani oli. Nyt näkyy vihreää lehtien päässä: se elää! Johtopäätös = en ole huoneessani yksin.

 Ja tiedän: blogithan eivät tule jo muutenkin täyttymään narsissien kanssa pelleilystä. Ne saavat tahtonsa läpi aina näin keväisin. Ehkä hieman ironista, kun miettii että vain itsestään välittävät eivätkä sinänsä kuuntele mitä muut niistä ovat mieltä. Samalla myös loogista; kevätkin kumartaa niille. Se, jos mikä tekee niistä jumalaisia olentoja. 

  Pointti kuitenkin oli: en kestä kuin ihana äitini on.

Sata

 Näissä tunnelmissa. Sadas päivitys ja sen kunniaksi punaista, virta jäässä ja satama kylvyssä. Kipukin katosi tanssiin. 
 Helpotusta osaltaan. Enenevissä määrin silti annoksia ahdistusta. Sitä suorastaan tunnun ahmivan. Huono puoli on, ettei tällä kertaa voi oksentaa kaikkea ulos. Vain täyttyy. Ja täyttyy. 

Onneksi minulla tee ja Taika.

 

Viivyn kunnes et enää katso

 

Äidin kanssa kässäkerhoilua. Serkun kanssa muuten vaan. Ihan vain nauraakseni.

Juo chaiteetä. Juokse portaat ylös ja portaat alas. Tai kävele. Katsasta käsityönäyttely. Tee lähes pakollinen paikallinen luomukauppa pyörähdys. Naura mahasi ja poskesi kipeäksi. Matkusta toisaalle. Matkusta ajassa taaksepäin. Vietä hetket, joita et muistanut olemassa olevankaan. Juttele Näkymättömyydelle ja Olemattomuudelle leikkipuistossa, jonka muistat lapsuudesta. Ei erityisen onnellisia, mutta muista silti tie sinne ja takaisin. Kohmeta sormesi, niin että toinen voi niistä pitää kiinni. Vietä myös ne hetket, jotka käytät väärin. Kuinka voisin olla hymyilemättä. 

 Viikko lomaa takana eikä tietoakaan siitä sunnuntai-iltaisesta epätoivosta, joka niin kovin usein minut tuntuu tappavan ikävään. Nyt ovat aallot ja tuuli muuttaneet suuntaa. Sinne, minne kävelen: rantaa myöten ne valuvat ja sulattavat valkean ja lämpimän. Se näyttää siltä, että voisin nukahtaa sille. Mielellään se varmaan minut peittäisi. Minut ja siipeni. Minut ja mieleni. Jolta en koskaan päässyt karkuun. Lupaan onnistua.

Vihdoin naurua. Oikeaa ja aitoa. Ja niin, etten tajua edes kuinka kovaa tai holtittomasti. Enkä välitä mille nauran. Oli vain hauskaa. Kun palaan kotiin, saatan sitä hieman hävetä. Häpeänkin. Pian olin jälleen poissa. En kuitenkaan siten kuin ennen. Kuulen ja näen. Sisälläkin yritän saada aikaan tuota kuvaamattoman kaunista höyryä, jonka ulkona pystyy itse muodostamaan. Tunteminen on erilaista. Siksi pidän puolestani sinun siivistäsi kiinni. Ties vaikka pysyisin tällä kertaa kiinni jossain. 

Tämä on siis positiivinen postaus.

Kun en koske keittiönoviin tähän aikaan

Pääosassa Kaapo.

 

 

 Kuvia maanantain syksyisestä ulkoilusta. Teehetken jälkeen teimme retken linnan luo Emmin ja suloisen Kaaponsa kanssa. Suuren suuret kiitokset heille. Käykää moikkaamassa Emmiä: klik. Toivon mukaan syyslomallakin saan otettua jonkinnäköistä kuvamateriaalia. Tavoitteena myös ne kuuluisat miljoona muuta asiaa, jotka ovat odottaneet vuoroaan ja tekemistä luvattoman pitkään.

 Eipä muuta. Kaadun useasti värimereen ennen kuin saan mitään aikaiseksi. Mutta lupaan muutua. Halata niitä, joita olen luvannut halata. Avata suuni suihkussa ja tuntea veden valuvan alahuultani myöten leualle ja kaulaan. Valuttaa painavaa päätäni kunnes kylmä on kangistanut jäseneni. Kun vedän taas lapaset käsiini, kuljen jatkuvaa kultaisten puiden tietä. Kujaa, polkua. Sillan yli ja uusille haudoille. Hämärälläkin niille löydän. 

You Should Know by Now

 

Aivan olin unohtanut Tiikerin Päiväunen. Siitä olin jo huomaamattan luopunut. Alunperin säästösyistä ja samat muutama pussia laatikon pohjalla vieläkin oli. Nyt enää pari.

 Ympärilläni on tapahtunut paljon muutoksia. Näen ne, vaikkei niitä ole. Muutos on jaloissa. Ranteista ylöspäin. Kaulasta alaspäin. Lapaluilta solisluille. Kylkiluiden alta aina selkärangan rustolevyille. Kuinka veri on karannut pienimmästä varpaastani ojennettuani sitä väärässä asennossa kohti keskilattiaa. Näen sinne, vaikka enää heikosti. Oven, joka on koko ajan odottanut avonaisena päästäen sisään katseita, mielipiteitä ja lämpöä. Ei. Mene pois. Nyt on syksy. Viileä ja kirpeä. Minä näen nekin; värikkäät puut. Kaunis ja pehmeä. Siksi en ole täällä. Enkä sinua kuuntelisikaan. Mene pois.

 Näkymät.

 Hei ja hei hei Sveaborg! Lupasinhan tulla takaisin. Kuinka sää sen sallikaan. Eipä muuta kuin odottelemaan uutta jälleennäkemistä. Matkan aikana kesä soi viimeisiä säteitään, sain tuntea vielä meren tuoksun ja uupumuksen jyystävän kotimatkaa. Mutta tapaamisia tuon väsymyksen edestä; poika, joka ei koskaan kasva isoksi, toveri Schjerfbeck ja O'Keeffe.
 Illan kruunasi pari lusikkaa ja Freestyler radiosta.
Loppuun tuloksia testaillessani Anteroa kotopuolen rocktapahtumassa. Ja sadekuurosta.

Forgot my mittens

Silloin satoi lunta. Oli vähän aikaa nauttia omista ajatuksistani ja hiljaisuudesta. Hautauduin lämpövilttiin. Minut yllätettiin ja sain vilttiin käpertyneenä siitä nauttia. Minäkin annoin ajatusteni lentää helmikorvakorujen luo. Harvinaista herkkua ja mieleni halajaa jo pois. Takaisin.

  Teemana takapihamme winterwonderland. Teemana yksinkotonaextra: yksin kotona Loppiaisena. Sinä kuulaan lumisena päivänä minua ahdistelivat epäonnisten varkaiden sijaan lintulaudan vakiasiakkaat, piinaavat valotusongelmat sekä mielikuvituksen puute sen suhteen, mitä tekisin tuona kuulaan lumisena päivänä ollessani yksin kotona. Tulos on vissiin aika näkyvillä tässä kyhäelmässä, jota myös postaukseksi kutsutaan. Päivitän päivääni. Ehkei näistä vieläkään ole aina niin ilahduttaviksi 'päivän asu' -kuviksi, mutta no: teksti kertoo enemmän kuin muutama valokuva vierekkäin. 

 Sen lisäksi, että olen ulkoiluttanut ahkeraan Kalevia, olen myös päättänyt unohtaa, että olisi noita rästitöitä jakson päättymisen kunniaksi. No eikä mitä: lisää teehetkiä ja outoja hymähdyksiä. Samalla tietysti on huomautettava hämmästyttävän tiheneväksi käyvästä päivitysrytmistä/-vauhdista. En yleensä harrasta tämänkaltaista extremeä, mutta kaikkea kai on kokeiltava?

Vielä pari siluettia ja lumileikki. 

Haluisin lentää. Vaikka tosiaan omistan ne siivet, jotka vievät pois minut maankamaralta, en saa tarpeekseni yläilmoista. Kaikki on siellä niin paljon helpompaa. Olen keiju ja muutamaa muuta mahdottomuutta. Punakaneli ja Valkeakuulas. Heistä minä luin kaksi vuotta sitten. Hupsu; nehän ovat omenalajikkeita. Hupsu; ne ovat myös pieniä airiita, jotka hän kuvitteli. Koska hänellä oli skitsofrenia. Mike Pohjola ja Kadonneet kyyneleet. Tästä halusin kertoa. Siinä he ovat edessäni. Näetkö? Hupsu; nehän ovat tuikkuja.

 Kai ajattelin hieman myös piristää pieniä omenapuitamme näin talvella, kun ne ikävöivät pienokaisiaa. Kuosi nimi on omena. Näetkö niiden riemun? Kuinka ne taivuttavat oksiaan alemmas kunnes ylettyvät mekkoni poimuille. Ehkä ne jaksavat taas kukintoihin asti.

 

Aiheena siis minä, minä ja minä kuten vuosi sitten suunnilleen samoihin aikoihin. Eli paljoa ei kuitenkaan ole muuttunut? Yksin voimauttaminen ei ole mistään. Minkä sille voin, kun elän puoliksi toisella planeetalla. En tiedä kummalta olen kotoisin. Minulle on ollut aina vähän vaikeaa sopeutua kummallekaan vietettyäni aikaani toisella. Ehkä keksin, että olenkin sillä aikaa kolmannella.

Lumisateen teehetki. Kaksi kynttilää ja yhä päivän valoa. Olen puhdas kuin takapihamme lumi. Sitten päästän itseni lentoon ja muistan, että olen likainen. Kengät jalassa olen lumipeitteen tampannut ja tahrinut itseeni: ihmisyyteen. Melkein voin nojata itseeni ja tuntea, kuinka minut revitään kahtia. Aivan kuten minä ja veljeni kun olin pieni ja barbiltani lähti toinen käsi. Tai, kun tajusin, että kaikki on kuolevaista. Olin silloin vielä päiväkodissa. Sain maailman suloisimman posliininuken, jonka arvoa en tuolloin ymmärtänyt. Se tippui ja yhä näen arven sen kädessä, kun kerran se tippui, tippui ja tippui ja päsähti muutamaksi osaksi mekkoineen. Kyyneltäkään en ole nähnyt sen vuodattavan. Pyydän siltä anteeksi joka päivä.
 Niin tunnen itsenikin välillä jakautuneen. Enkä edes tiedä, mitkä ne kaksi puolta ovat. Ne, jotka tulivat eri planeetoilta; jotka havaitsin, kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan? Ne, jotka tuntuivat hakkaavan mieltäni yläkoulussa; kun aloin havaita oikeita asioita? Vai ne, jotka ovat olleet samassa ruumiissa lapsesta saakka; jotka tahtovat pois? Ikuisilla sieluilla on kuolevaiset ystävät.

Kiitän ja niiailen.

Railway thoughts

Juhani Aho ja hänen Rautatiensä. Matin ja Liisan asema. Kuinka en sitä aiemmin tajunnut? Vuodelta 1884.

Harmi, etten ehdi enää nähdä, kuulla tai tuntea. Jääteetä. Lohduttaudun vaikka sillä. Pienin siemauksin, jotka kielivät mustikoista. Pienin askelin ja vähin äänin. Varovasti, ettei ovi narahda. Ja uudestaan keskelle ihmemaata. Kun palaan, talvi on jälleen piiloutunut. 

  Huudan äänimerkkiä. Vastaus nipistää poskiani. Pisaroita ja hymyilen: enhän huuliani edes punannut. Saati silmiäni mustannut. Ei siis huolta, että tauluni valuisi. Mutta Rauteitse kirjoitin loppuun. Sinne päin lähetin ja päätin, että on tullut aika ostaa jälleen pähkinöitä. Raivasin tieni joulukonvehtirasioiden keskeltä kohti muutamaa cashewia. Paahdettuina ne tykkään nauttia. "Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana..."

Tosiaan; aloittelen aamua teen ja kynttilän sekaisissa tunnelmissa. Pari teehelmeä ja joulun haju. Päätin, että on aika ottaa ihan pikkuisen omaa aikaa. Se on salaisuus, jonka sitten päätin kuuluttaa julkisesti. Niin että hys; se on salaisuus. Sitten: repaleiseksi voisin luonnehtia aamun taivasta. Vähän vaaleansiniseen vivahtavaa. Vaaleita hahtuvia ja tyynyjä. Aamu, jota olen odottanut, vaikka ilta ei mennytkään aivan kuten suunnittelin. Aamu, joka on tuonut edes hieman hymyä kiristyneelle ja kylmyyden rapisuttamalle kasvomuodostelmalle.

Takana kurkistus pääkaupunkiseudulle. Tarkemmin sanottuna Helsinkiin. Matkan takana eli syynä eli tarkoitusperänä kouluni opintoretki. Kohteina Ateneum, Design-museo, Kiasma, Stupido ja Ryhmäteatteri. Koin Lapin taikaa, hyppäsin ruutuun, tervehdin Arskaa, hypistelin vompatteja ja nauroin pimeässä Don Quijotelle. Keräsin kolme tarraa, kopistelin ja väsyin. Mukaan ripustautuivat muutamat ilmaiset lehtinumerot. Ja kangaskassi.

  Yhä enemmän ja enemmän olen alkanut vihata tuossa nimenomaisessa kaupungissa rundaamista. Joka kerta, kun siellä käy, tahtoo samantien takaisin. Juuri nyt se ei ole mahdollista, eikä ole varaa tahtoa. Ei ole varaa saada tahtoaan läpi, kun pahimmassa tapauksessa se merkitsisi, että oikeasti palaisin tuohon paikkaan. Jälleen lohduttaudun jääteellä. Mustikoita. Jään kylmäämiä mustikoita. Erottelen niitä ja suljen silmäni siltä varalta, että jääteetä olisi vielä jäljellä kun avaan ne.

 Aamun lisäksi aluillaan on talvi. Vaikka Helsinki tuntuu imaisseen kaiken valkeuden mukanaan. Elielinaukiolleen, goottilaista tyylisuuntaa edustavalle palolaitokselleen. Paketoituihin rakennuksiin. Kai se vain kertoo joulun olevan ovella. Kaikki tämä, eikä ole edes joulukuu; eikä ole edes lunta. Pelottavia näyteikkunoita.Turhuuden tuntua. Suupielien alkuja. Lars Vaular ja tervetuloa kotiin. 

Lopeta lämpöön. Sillä aurinko sitä nyt suo. Olen odottanut sitä. Luulin, että on suuttunut. Lopeta nyt ja muista sammuttaa liesi.