siirtymiä

seikkailut salassa

siirtää seinää, pujottaa läpi

jokaista naurua vastassa

keritty taivas

luikertelee jaloilta toisille

kuorii yötä taaksemme

aamuisin

vie saarelle, jonne viedään veneet

 öisin häviävä, tauluton teehuone,
johon kantautuvat kasvimaa ja kastelukannu

emme tiedä toisistamme, mutta kuulen aamuisin veden kiehuvan ja valoa halkovan pitsin laineet

  

Lovia

Kun aallot vielä reunustivat suudelmamme, ja huokasin vasten kaulaasi. Odotin vailla odotuksia.

Poskesi ovat raa'at, hivelen otsatukkaasi lovia. Jalkamme uivat mutaisessa rannassa, paljastumme vetäessämme ne kalliolle.

Naurusi katkeilee, kun vien sinua takaisin. Mustat hihasi aaltoilevat hidastuneen laskun eteen. Ranta murtuu millä hetkellä hyvänsä aamuksi.

uudet lehdet

voin puhua vain siitä mikä puhkoi keuhkoni
oksista, jotka kasvaisivat kelosta 
kuhisisivat nilaa myöten monijalkaisia
minua pitkin
päätyen minusta minuun
päättyen minusta sinuun

kuhnurit joita käsitellään kenties vielä kymmenen vuoden päästä terapiassa
tai kuningattaret, jotka sikiävät uutta elämää, uudet lehdet vihreiksi kesäksi
havainnekuvissa näkyy aukkoja, kuin joku valitsisi tiputtaa juuri ne silmukat puikoilta
tai pyyhkiä minut pois

alusta

Tiedäthän, se viimeinen yö, ennen kuin elämä alkaa uudestaan. Alusta. 
Se uneton yö, jona odottaa sitä kaikkea, jonka tietää olevan vain tuntien päässä. Se, mitä odotti kauan, onkin nyt tässä. On helpottavaa aloittaa alusta. On helpottavaa, ettei kaiken tarvitse päättyä tähän. Muttei tarvitse silti enää palata.

pitelen

Turvaudun taas sanoihin ja tuntuu, että löydän jotain kadotettua. Vaikka se on silti koko ajan tuntunut ja olen kokenut syyllisyyttä siitä, etten saa enää mitään järjestykseen. Kuvastaako se ylipäätään elämäni tilaa? Varsin päinvastoin, tahtoisin sanoa, olisi hienoa, jos elämä olisi jotenkin perustavanlaatuisesti muuttunut. Onhan se, muttei noilta osin. Ja onhan se, mutta ei niin perustavanlaatuisesti, että siitä voisi kertoa hienoa ihmisyyden kasvutarinaa. Vaikka uhkarohkeasti taas itseni aukealle heitän, kun sanon, että todellakin olen kasvanut. Se ei varsinaisesti ole merkityksellistä tämän blogin kannalta, sillä olen jatkanut sitä, millä olen ollut liikenteessä; säilytän tämän itselleni sillä olen tehnyt tätä itselleni. Luonut keijumaailmoja, joissa viihdyn yhä. 

Olen todella etuoikeutettu, välillä tuntuu, että on niin paljon sanoja, ja että niillä on niin suuri merkitys minulle.  Minulla on sanoja, vaikka eivät ne tietenkään oikeasti ole minun. Pitelen niitä vain. Ja järjestän. Ja samaan aikaan en ole saanut kaikkea purettua; kaikkea sitä hyvää, mikä on kuplinut minut täyteen niin, ettei laskuvesi koskaan tullutkaan. Miten sitten enää saa tyhjennettyä, otteen jostain päästä, keskeltä tuntuu liian helpolta katkoa. Jos en tietäisi mitä sanoa, jos vain alistuisin taas siihen hiljaisuuteen, jonka rikkominen ei enää auttaisi, minulle avattiin lasilaatikko, johon päästettiin myrkkykäärmeitä säännöllisesti. Armollinen lasilaatikko. 


epilogi

Sanat, lauseet. Itsekriittisyys. Se se on. Minä käännyn puoleesi ja kyyneleet karkaavat. Hymyilet yhä ja vedät minut kiinni. Sinä saat olla, mutta minä olen tässä, kun valelet tervalla muovimaton. Autan silittämään sen pois. Keijumaailmat, kun kevät vie sinut näkökentästäni, hiuksesi suihimme, kirpputorilta eilen ostamasi tummanpuhuva huivi karaten kaulastani. Kevyt, kevät, kallio, levittäytyvät taaksesi, kun soitat hautausmaalta. Vain me voimme näyttää tältä. 

hei taas

on aikaa
tietysti
keksimme sen, yhdessä ja erikseen
suru tekee minusta kapean
mahdun kaikkiin väleihin, jotka vertikaalissa vaativat
mihin vain, jotta en puuttuisi omaan kohtalooni
jotta en puutuisi
en usko sen luovuttamattomuuteen, mutta puhun siitä,
miten aika näyttää, miten kämmeneni avasin nyrkistä
olen täynnä ruotoja, toivon

17.12. aatoksia

 Otin tukea aamun lisäksi iltapäivästä. Omatuntoni, kadotin samalla silmäni. Kadotin harmauden, vihreyden ja vehreyden. Puolen tienoilla, kahvin saartaman jalat eivät mahdu syliini. Opitko vasta hymyilemään, sinuttelenko sinua.

 

Viimeiset läsnäolot oltu. On tosi raskasta mennä, mutta en kestä kotonakaan. Matkustan taas pian Varkauteen. Siellä on kuulema paljon lunta, jäistä, kylmää. Veljieni hupparit lähtevät mukaani. Hankin myös yhden oman. Vuoteni on tuonut ne tullessaan, erona siis edeltävään aikaan. Ne ovat osa häpeääni, josta itsestään pidän monologeja ajatuksiini. Hupparihäpeä. Mutta samalla: eipä sinänsä kiinnosta.

Pidin pienen fangirl-hetken, kun bongasin, että Ruka Prideen on tulossa Daniela Sea Gunn Lundemon kanssa, tätä ei tainnut kukaan ymmärtää. Ja koin jonkinlaisen yhteyskokemuksen Juho Karjalaisen grafiikkateosten kanssa (Galleria Joella). Jo aiemmin syksyllä sudet vain tulivat luokseni. Ja juuri edellisenä iltana joutsenet melkein lensivät. 

Kahdet pikkujoulut. Paljon mieltä ravisuttavia hetkiä. 

 Kalenterikäytännöissä en suostu vertaamaan enää kehenkään, ainakaan niin, että tuntisin epäonnistuneisuutta jostain sellaisesta. Sain aikaiseksi spontaanisti pestä pyykkiä. Liukastelin aamuauringossa. Kuudenkympin pyykit jäivät vielä.

through her hair

Enhän näe tulevaa, mutta toistaiseksi sanon, että elämäni on muuttunut tänä vuonna. Ikään kuin se ei joka vuosi muuttuisi. Mutta tänä vuonna, ainakin. Sitä ei varmaan näe ulospäin, ja vain yksi tietää, miten uusi ja vanha olen. Miten olen. Kalenterissa on uusia päiviä, jonkun kirja julkaistiin ja elämäni on kukkaroa myöten oranssi, vaaleanlilat kynttilät. Tuulesta kirjoittaminen, tuleen tukeutuminen, tukka taittuen. Toivottavasti voitte, edes jotenkin, vaikkei sen elon perusta soisi olla. Olkaa hyviä toisillenne. 

 

vaimea olen minä. vaimea huuto, suuri.

vaikea olet sinä, joka heijastut. suora, monimutkainen. suuri. metsästyksestä tulee pitkä. en tahtoisi puutua, en tahtoisi olla. mutta minä olen. suuri. ja sinä.

huokaava hopea. takertuva, jonka reunat ovat tunnistamatta. keksin sinut.

pictures got broken

istun alas ja menee pitkään, tai ei, kun kuulen kaiken

kuulen ja huomaan hymyileväni joillekin, jollekin

tekee mieli jotain, ja ahmin niin paljon kuin vain suinkin ehdin

ennen kuin on mentävä toisenlaiseen, on mentävä

palan hiljaa paikallani,

 huomaanko sitä?

sen värin välittömästi hallitsemani vertikaalisuuntaisen seinän viereen

sen värin, sen naamioidun vaivattomuuden

 samanlaisia käännöksiä, vaikken erota oikeastaan, mikä olikaan

lattia, rappukäytävä tai kuuntelija

tai sitten en mitään

siksi

en laita mitään ylös

pelkään että sekin täyttyy, sitten olen vain täynnä

spinning around in white water

spinning around in white water

 kahvia on. 

vakavista ilmeistä huolimatta tosiaan.

heräsin tänään seitsemältä, siitä asti Radio Helsinki. pohdin samat kehät, mutta sentään olen hereillä. armollinen maailma pitää auringon vielä visusti peitteiden takana. turvassa. tänäänkin pitäisi jaksaa. 

sillä, vaikka miten siniset silmät ihmisellä fyysisesti on ollut aina, en ole löytänyt niitä. olen turhaa koettanut rakentaa niiden kerroksia, olen aina yhtä pinnalla. enkä oikeastaan tiedä mitä pitäisi tehdä. musta tuntuu, että tapahtuu muuttoa. vois kirjottaa päiväkirjaa, varmaan pelottaa, mitä siitä seuraa.

who you were

hävitän sinut usein ja käännyn
kauas
silloin olet kaikkea muuta kuin ääriviivat
ja sävytön
luulevat tietävänsä, miltä naurusi kuulostaa
ja tietysti
tietävät luulevansa mitä se on

tai unia

käväistiin Turussa, jotta Pride-vierailu helpottuisi.
ahdistava kuun loppu. mutta elämme aluille.
sain itseni kävelemään keskustaan, olin tarpeettoman ylpeä siitä. 

raskaiden puiden tähdittämät tiheiköt ja jäätelösulasormiset lapset.
hyvin vähän jäljellä sisällä, on paljon epätasaista ja näkymätöntä kaikille
se tekee kaikesta kauniimpaa.
lämmöstä tulee puhaltavaa ja se asettaa mielentilani hädintuskin poikittain
silloin selviää. 

tell you how

mutta hyppysellinen toivoa ei voi olla kuvitelmaani, ainakaan täysin. joskus asioita on tapahduttava ilman yrittämistä, jotta voisi nousta toistekin sängystä aamuksi luettaviin tunteihin. minun aamulenkkini kulkee käytävää kohti haitariovea, laminaatilta korkille.  

aurinko polttaa ja paljastaa. 

Twin Peaks -fanit egoilevat joko sillä, etteivät ne, jotka eivät piittaa uusista jaksoista ole oikeita faneja; tai sillä, että katsovat aitoa ja alkuperäistä Twin Peaksia. olen odottanut kohtaamista akun kanssa niin, että katsottaisiin yhdessä. olen todella herkkähermoinen katsomaan yksin. sen sijaan olen katsonut The Tribea ja tehnyt muuta yhteiskunnallisesti turhaa. 

mutta itselleni tärkeänä vietin määrittelemättömän pituisen ajan kalliolla. kuulokkeet auttoivat, tuulen vire auttoi. olin niin surullinen, enkä edes osannut määrittää miksi. mutta kaikki oli aika täydellistä. se suru ei ollut ahdistus, vaan jotain aika puhdasta. wannabeindieakustisen session ja teinipopbändin sanelema todellisuus. se tuntui silloin paremmalta kuin mikään aikoihin. sillä jokin rauha.

sellaiset kohdat taipuvat väleiksi. enemmän valoa ohitseni.

yksi paoistani

huomenna huoleton
huomenna
puhdistan 
ranteet

valo vei muodot, joita en tahtonut korjata.

tulen yhä uudelleen siihen tulokseen, että kotikaupunkini kauneus ei päästä minua vielä pitkään aikaan. olen haaveillut palaavani pysyvämmin, mutten tiedä kuinka realistista tai pidemmän päälle hyväksi minulle se olisi. nyt kuitenkin olen saanut rauhassa herätä huoneesta, jonka pikkuikkunaan on asennettu hyttyssuoja. tämä pieni kaupunki avautuu yhä uudestaan sälekaihtimin koristeltujen ikkunarivien uutuudessa ja loputtomien sekametsäjonojen öisessä harmaudessa. valmiit aamukahvit haalean värisistä kupeista. aurinko on ilo tällaisessa talossa, jossa sitä pääsee pakoon.

fish (0)

käväisin.
taas siellä
ei muisteta minua. missä
minuun ilmaantuu jotain uutta
vaikka verikokeiden varjolla. oli se sitten
 mitä tapahtuu kesällä, pelottaako meitä. 
ei muita asentoja 
taivutetuissa käsivarsissa. tuskin

käy. miten käy. 

olen ko vain öisin, kun näen mahdollisimman vähän.

 mutta minä päätän, ja toivon, että se riittäisi. minun on

en puhu ___ aamuista, 

jolloin ei nousta ranskantunneille,

laskeudu kansallisromantiikan tassukrumeluurien ohitse portaita kohti vapautta. 

kohti portfolioiden pelkistettyjä kansia. kohti ja kohti. reliefimäisyyksiä

 lähempänä autenttista.

--

kun kuolen                                                                                    minä

helmikuussa epäsäännöllisyys huomaa minut. se koostuu polttavista raudoista, joiden voima riippuu vain minusta. olisin surullisen onnellinen. häviävän hetken ajan satutettu. niin onnellinen, etten tajuaisi. pakolla suora, tai akselinsa ympäri kiertyvä. 

tai kuoleva. se ei tarkoita irtoamista, mutta jollain lailla se siihen itsensä liittää. enkä irtoa lähteävänä, enkä kylmän harmaassa melankoliassa. se on sinistä, upottavaa onnea. kylmyyden saturaatiosävyistä läpinäkyvintä sameutta.

monet suruni mattoni alla. näkymättömiä valoja ja varjoja, tyllihameissaan, löysine vatsoineen. en mittaa itseäni kuten silloin. hymyily on helppoa, mattoni alla luonnollisinta. eteisessä surkastunutta haikeutta. olenko enää se sama samea. asuntoja vaille valmiina. olen pelkoa ja kaikuvia sivuja. ei. huutavia. soimaavia. satuttavia, ja nyt ne karjuvatkin.

d i s p a r u

 vaivun huudoiltani pienille poluille, jotka virtaavat kaikki yhdessä. en saa selvää sen ääristä, enkä pienistä katseista. se on voimakas tai heikko, sillä en tiedä, miten itse suhteudun siihen, olen vain nauru. 
 
se syntyy ahdistuksesta
niin minä sanoisin teille
saattelen sen ovelle
suutelen vain odottavasti
ei vieläkään unta
nousevat, nautin  
 
 
kaipaan silmiä, jotka katsovat ylöspäin,                                                kirjoitan kandia näköjään öisin. 
puhdasta tukkaa.                                                                                    kihelmöi. tiedätkö mitä tämä on

              

a wa y

kookosöljyn haju, Clinton ja Trump, varaa pesulavuorot, 
kelaa viikonloppu päässäsi yhä uudestaan läpi, 
kelaa kaikki viikonloput, 
ratsastusleiri lapsuudestasi,
näkymättömäksi silmänräpäyksessä, 
haaveile valosta, ystäviä, liian monta kertaa soijatikkuja
ja vaihda ohuempiin sukkahousuihin