juhannus

Juhannukselta jäi käteen hyvää. Itseni ylitän joka kerta, kun lähden. Kaksi yötä, vähän humalaa, mansikkakakkua. Tosi vieraita asioita minulle, etenkin kerralla.

Luulin, että nyt on se aika, kun kerron. Kun itken ja kerron. Ja olen ne, jotka ovat ennen olleet muita. Mutta en ollut. Olenko?

Kliseitä

Surupäiväkirjasta puuttuu sivuja. Tai itse asiassa kappaleita kappaleista. Olen numeroinut valmiiksi itselleni ne kohdat, jotka tarvitsevat täydennystä, myös ne kohdat, jotka olen vetänyt yli. Toivon, ettei käsialasta saa myöhemmin selvää. Jotta näen, että kaikki ei ole kulissia. Ettei tarvitse muistaa muistaakseen. Ajatellessani sitä totean, että sellainen sopii aiempaan, enkä ole varma pidänkö siitä, tosin. Tahdonko aina olla näin herkkä kaikelle pienelle, joka voi aiheuttaa maailmaa järkyttäviä muistoja? 

Okei. Vain minun maailmaani järkyttäviä, vain minun maailmani tärisee. Mutta en pidä siitäkään. Tahdon sukeltaa yhä syvemmälle siihen, miten nuo järistykset syntyvät, tahdon löytää jotain lisää. Opin, opin opin. Minä otan sen niin, ja se on varmasti loukkaus jollekin. Pitäisi surra niin, että suree, eikä ottaa rakentavasti. Pitäisi kokea tunteet ensin. Niinkuin nuo asiat toisensa pois sulkisivat. Mutta minä opin, tulen takaisin sitten taas, todennäköisesti, kun havaitsen, että tunteetovat minussa kuten ennenkin. 

Palasinpa minne vain, palaan. Palaan. Palan. Minusta palavia paloja. Palan halusta. Palan surusta ja sumusta. Minulla on edelleen ne puuttuvat osat, joita muut eivät voi muistaa.

Suru

Mä aloin pitämään surupäiväkirjaa. Se kuulosti samaan aikaan typerältä, raskaalta, pelottavalta ja keinolta, tarpeelliselta. Epäilin itseäni myös siinä. Mitä tapahtuu, kun alkaa kirjoittamaan pitkästä aikaa. Mitä tapahtuu, jos jätän sen kesken. Mihin suru loppuu. Mihin suru loppuisi. 

Tahdon kertoa kaiken, enkä mitään, ja taas kaiken. Pelkään, että itken, koskaan aiemmin en muista pelänneeni sitä samoin. 

Epäilin myös, etten vain jaksa nostaa kynää, minua pelottaa, että sekin merkitsee jotain. Miten voisin kirjoittaa, jos en jaksa, enkä uskalla, edes yhtä kynää valita, nostaa, miettiä paperia, jatkanko päiväkirjaan, vai onko tämä jotain aivan erillistä. Ei, tämä ei voi olla erillistä, mutta miten saan vielä päiväkirjankin auki. Miten kohtaan sivut, jotka on jo kirjoitettu, joille tahdoin kirjoittaa myös onnesta, kaikesta mitä olen vuoden aikana pohtinut. Enhän minä voi. 

Tuskastuin tarpeeksi ja jatkoin joskus rajani rikkonutta tapaa; puhelimen muistio. Erehdyn pohtimaan, miten ei puhuta enää edes älypuhelimista, eikä kännyköistä, puhutaan puhelimista. 

hei taas

on aikaa
tietysti
keksimme sen, yhdessä ja erikseen
suru tekee minusta kapean
mahdun kaikkiin väleihin, jotka vertikaalissa vaativat
mihin vain, jotta en puuttuisi omaan kohtalooni
jotta en puutuisi
en usko sen luovuttamattomuuteen, mutta puhun siitä,
miten aika näyttää, miten kämmeneni avasin nyrkistä
olen täynnä ruotoja, toivon