cries - dreamlife

välit

 Artattiin pitkästä aikaa. Käytiin tekemässä Vartiovuoresta hyviä muistoja. Oltiin yritetty nähdä jo viikkoa aiemmin, tuntui että siitä oli kuitenkin vähintään kaksi. Kevät kai.

Waters

Kaksi visiittiä leffoihin. Tsekannut Gagguin. Haha ja nähny tosiaan Olavia ja Sallaa&Miroo. Leiponu Minna Canthille ja Mannelle päiviensä kunniaksi juustokakut; luumua ja mustikkaa. Viettänyt toki EarthHouria. Sitten kasvattanut rairuohoja, ja ostanut ruusuja. Siirtänyt mausteita uusiin koteihin. Vierailin myös lettukesteillä jo aiemmin tässä. Lauantaina kävin hankkimassa Iittalaa ja Arabiaa. Tehnyt suurperhemäärän kasvispataa. Ja sit join punaviiniä ja söin lempparisuklaata lempparityttöjen kanssa.

Kaikkee ihan hyvää. 

"Kuuntele, kuinka rintalastan alla muuttuu rytmi"

Lauantai

Lauantain on oltava päivä auringolle. Päivä gallerioille. Niiden viidakoille ja Neuvostoliittolaiselle arjelle. Päivä brunsseille. Päivä, jona saa juoda kahvia. Mietipä nyt itsekin.

Mikään ei hoida paremmin kurkkukipua kuin nauru kahden kivanenäisen tyypin kanssa ja soitto äidiltä.

Seurata valoa

Minulla ikioma lasi, johon istutan vihreää. Hengittävää. Sen ympäröin suojamuurilla, jonka koostan turhamaisuudella. Muutoksella, jota en koskaan jostain syystä pelännyt. Näen sen läpi, se heijastaa aamuni kuten niitä rakastan. Herään kerrankin ajoissa ja saatan olla pitkäänkin tallessa. Oman laukkuni uumeniin muistan itseni tallettaneeni. Sillä lasilla tarjottavana hymyjä, vaikka vielä haaleita heijastuessaan takaisin. Hengittävää. Vihreää, jota haluan rakastaa kunnes sekin rakastaa minua.

 Tämä valo on kuten sen kuuluu tänään olla. Sitä se aina on. Kadehdinkin, kuinka sillä on monta päämäärää ja minkä ikinä se valitseekaan, johtaa sen tie aina jonnekin ja löytyy uusia alkuja. Päämääriä, joista voi olla niin varma, että niiden mukaan saattaa vaan liueta. En saata kuvitella kauniimpaa ja ehdin pakahtua jälleen monesti ennen kuin päivä saavuttaa edes puolta. Itää tai länttä, pohjoisen kohdalla kerään rakkaimpani ja liimaan sirpaleita edes hauraaksi rakenteeksi. Lähden.
 Minullakin muutama. Niiden on oltava valoa, ei sitä vettä jonka kuvajaiseen saattaa särkyä. Eikä niitä ääniä, joiden kanssa olen leikkinyt kauan. Päämääriä. Yhtä lailla, kun unohtunut ruoka-aikojen ohi leikkimään; niin myös olen kadottanut tärkeyttä.

Tänään hänelle suklaakirsikkapuu ja David Bowien elämänkerta. Omistettu päivä äideille. On se enemmän kuin oikein. Päivänä muiden joukossa kipuaa minuun ja ripustaa itselleen ruusuja. Kutsu käy kahville. Minä vältän. Kuvaan ruusut ja lähden. 

 Käyn luillasi. En aio palata. Tiesinhän minä seuraavan yön toivottomuuden ja valvoin rakkaan vierellä. Silti en ollut pitkään aikaan ollut niin kaukana kenestäkään. Tiesin kasvavan inhon ja tunsin sen tummuvan heti ihoni alle kuolleeksi vereksi kuin elokuvan kirotuilla jumalilla. Lähden, minä sanoin. Lähden.

Aurinkoaurinko

...blaablaablaa.
(Hei mitää, blogiini nyt rantautunut syömistäni. Kohta tulevat varmaan myös treenipäiväkirjat ja hikisenä kännykällä otetut kuvat salin peilistä ja raejuustopuurosta.)

'Tältä näytin tänään'. Ei, vaan tältä näytän, kun nauran. Kun hymyilen. Hampaita esittelen. Sen varalta, että näin kävisi, päätin pitkästä aikaa kiharrella hiuksia. Jostain syystä kiharran vain, kun minulla on kiire johonkin ja siksi kiharat ehtivät vain kasvoja kehystämään. Nytkin oli kiire. Kaksi minuuttia kuitenkin enemmän aikaa, joten ehdin kärvistää hiuksia kokonaisvaltaisemmin. Lisäksi vielä periaatteella 'en aio laittaa lakkaa jos eivät kestä niin eivät kestä'. Mikä on vähintäänkin terve suhtautumistapa mitä tulee vapaina liehuviin hiuksiin, joiden pelkkä yrittäminen saada pysymään niin sanotusti kuosissa on turhuutta. Eivät ne kestä. Kammannut ne paristi tässä aivan suoriksi. Tukkaa on paljon. Mutta vaikka se juuri siivottuun huoneeseni levittäytyy yksittäisinä ääriviivoina päästäni hiljalleen kuollessaan, tajuan, etten ole valmis ainakaan vielä siitä kaikesta luopumaan. Mitä väliä, vaikka näyttäisin sen tähden vielä viiden vuodenkin kuluttua samalle babyface itselleni. Niin kauan kuin sen kanssa voin edes tällä tasolla elää, niin voin elää vastaedeskin. Joo-o hiukset ja niin edelleen.

Mutta tosiaan. Tulossa Pietari. Aiheena jännitys. Jonkinnäköinen pelko ja ahdistus määrittelemättömistä asioista. Tulossa muutama deadline. Mutta tulossa myös pääsiäinen. Onko minulla oikeus viettää se syöden mämmiä ja iloiten keväästä? Vastaus on ei. Vihaan sitä. Miksei muka ole lupaa? Perus 'et ole ansainnut sitä' ei riitä enää vastauskeksi edes itseltäni itselleni. Sitä lähden selvittämään. Mutta Pietari!

 Kuten kuvista myös voi nähdä: keltaista, kahvia ja kakkua. Kevätpäivän pyhäkolminanisuus. Keltaista keltaisen perään. Kahvia ja kakkua soljuvana ilona; vuorotellen niitä huomioin kunnes täytyn. Nauran taas. Nauran. Ihastelen kahta tuttuani väritöntä valoa vasten. Rakastan hetkeä, jona jokainen nauraa kuvan epäonnistumiselle, ehkä siihen liittyvälle kommentille sekä yleisesti elämästä poimitulle sattumalle. Nauran taas. Nauran.

 Onnellinen? Suunta sinne.

Eikää pääsiäinen! En koskaan ole elämässäni siitä varmaan ollut näin iloinen! (Olempas, silloin kun suuren laumana kiersimme kaikki kujan lapset yhdessä kaikki kujan talot läpi saaden korit täyteen makeita herkkuja. Ja näytin noidalle ja minulla oli maalattu naama ensimmäistä kertaa elämässäni) Tervehdin iloa saippuakuplillani. Niitäkin rakastan. Ja sinua. Kaipaan pääkaupunkiin ja rakastan lisää. Sekä kiitän seuralaisiani Kaisaa ja Mariaa. Olinhan taas edes jokusen tunnin poissa juoksemasta itseäni takaa. Se minut uuvuttanut kaikilla tasoillaan. Vihannut kaikkea ja kaikkia. Sitä helpompaa on rakastaa. Eihän kyse ole vain helpoista valinnoista; vaan niistä, jotka voi itse tehdä.

Apua

1.Hämärä padonnut viimeiseen asti jotain, mitä tunteiksikin kai voisi kutsua. Nyt ne pursuavat suihkussa. Älytöntä nuorten draamasarjaa katsoessa. Tanssitunnin jälkeen. Juostessani rappusia ylös pakkasessa.Yhtä älytön on idea toteutaa vihdoin pajunoksien koristelua pitkästä aikaa. Kumpa edes ne osaisin jättää rauhaan.

2. Teen matkaa, johon kuuluu ilo siitä ettei edellisestä herätyskellon pirauksesta ole kuin kymmenen minuuttia; voin vielä nukkua toiset kymmenen. Onnistuu heräämään hymy huulillaan seitsemän herätykseen. Nukkuu vielä tunnin. Hymyilee vielä silloinkin. Silmät pyrkivät tahtiin mukaan, kun pesen eilisen mustia silmiä. Haluavat valua, kuin sisarensa loisteputken valossa. Haluavat nähdä valkean taakse.

3.Saan viestin, ehdotuksen lähteä kahville. Sillä hetkellä päätän olla yksi niistä, jotka tilaavat kahvilassa kahvia. Kolikkoni riittävät juuri ja juuri siihen. Onneksi laitoin jo bussirahat erilleen. Ne ovat minulle korvaamattomat, kun muistan, mikä minua kotona odottaa: mitä äitikin lupasi minulle. Mämmiä sanoin, vanlijakastikettakin. Olen ehkä maailman onnellisin sitten, ajattelin.

Top kolme minun onneni sumuiselta alueelta. 

 

 Minä ja kummini.

Teoriaosuus:
 
Yhä voimakkaammin alan uskoa teoriaani omasta onnestani. Se tuntuu olevan saavuttamattomissa. Minulla voi olla kaikki mitä ikinä olen saattanut toivoa ja kilometrejä enemmänkin. Silti minussa on juurtuneena sokeus ja pimeys; niiden vankilat. Pahin viholliseni olen itse itselleni ollut jo pitkään, ei tähän muuta selitystä kaltereiden välistä ole löytynyt. Pahaa pahempi tuntuu nykyään kuitenkin omalle itselleni olevan hyvä. Mitä sekin sitten tarkoittaa, jos sekin minua vastaan käy.
 En kestä onnea. Pakahdun siinä silmänräpäyksessä kaikkeen kauneuteen ja hymyihin ympärilläni, kun niitä uskaltautuu minkään aistin ulottuville. Ilman niitäkin, tunnen, että sitä olen alkanut ennakoida. Minun on löydettävä tie pakoon onnea, tai tiedän, että se minua satuttaa. Olen kyllästynyt räsymattoihin.
Vaikka olen menettänyt sitä, mitä minulla oli säännöllisesti tapana ajatella toisten ihmisten läsnäollessa, voin arvoistani vielä pienet sirpaleet kerätä. Osa hautasin tuhkauurnaan näkymättömiin. Olkoon edes ne turvassa. Jos joku siihen kajoaa, on vastassa haavoja. Jos edes kantta raottaa laskeakseen vapaaksi. On vastassa haavoja. 
 Koska kaikki on jatkuvasti rajamailla; kaatuako vai eikö kaatua, olen päättänyt vain sulkea syliini tuon tuhkauurnan ja sairastaa kipuni niinä hetkinä, kun niillä teillä kehoni saattaa vealtaa. Mieleni kanssa tai ilman. Mutta miettinyt, mitä se tulee maksamaan. Onko se sen arvoista, olenko minä sen arvoinen. Oletan, että vainoharhoja on enemmän kuin seitit ympärilläni korviini kuiskaavat rumasti. Toistavat säälittävyydestä. 

Minä kaikkeen katoan. Oli se kaikki rajalla tai ei. Minulla on ollut paljon vaihtoehtoja tulevaisuuteni suhteen; tämän lisään joukkoon. Luonnolliselta se jo tuntuu. Eihän läsnäolo koskaan ole ollut se mun juttu.

Ajatukset, jotka ajattelin jättää päivittämättä.

Mahdollinen ovensuu

Tutustunut lamppuihin. Ihmetellyt elämää ja puunrangan siluettia pimeyden keskellä.

Sain nukuttua. Koko jaksonhan tässä sitä olen yrittänytkin. Nukkuminen johti nukkumaan lisää. Eilen nukuin päiväunet. Sunnuntaina nukuin kahdet. Vaikka sen yhdeksän tuntia olenkin öisin unta saanut. Mutta en minä pienistä.. (...sienistä tai niiden poimijoista, joista sienet ovat mukavampia kuin karpalot, vaikkei niitä voi verrata.)

  Illat hämärtyvät yhä aiemmin. Ehkä senkin kunniaksi keiju ja menninkäinen pistivät jonkinlaiseksi jouluksi. Oli kynttilöitä, niiden tuoksua, pitkään nukkumista, jouluvalot, pipareita ja piparitaikinaa, aamupalaksi glögiä, köyhien opiskelijoiden jouluateriana nuudeleita eri variaatioina sekä puuroa. Jota tosin emme syöneet.

Minä olen nähnyt vastarannan hämärtyvän. Ehkä ensi kevät odottaa minua sen kanssa, sillä nyt siitä nauttiminen tuntuu pakahduttavan vain; niin kaunista se on. Eikö olisi ihmeellistä piiloutua sen reunaman taakse ja verhoutua siihen kuin näkymättömyysviittaan. Sisältä se olisi pehmoinen, muttei lämmin. Pehmeys turruttaisi näköni. Se olisi sinisävyistä ja luulisin näkeväni valoja siellä täällä. Minut valtaisi vuoroin pakokauhu, etten löydä enää näkemään. Vuoroin heittäytyisin pehmeyteen ja turvallisuuteen. Tuntisin, kuulisin, haistaisin ja maistaisin koko tilan, jota ei lopulta olisikaan. Niin minulle kävi.

Kiitokset kuvien menninkäiselle.

Die Another Day

Tällä kertaa kuva ei voi kertoa sen enempää kuin tuhat sanaakaan mitä tulee kahteen kakkuun. Kaksi kertaa kaksi pilvenhattaran kaistaletta ainakin minun taivaassani.

Tiedättehän; syödään kakkua, kuunnellaan ehkä pari kyyneltentäyteistä puheenvuoroa, keskustellaan uudesta presidentistä ja päivitellään, kuinka lapset kasvavat. Minä tiedän; reilut parikymmentä serkkua, tätejä ja setiä, pikkuserkuksia, serkkujen lapsia, kummeja, Suomenlinna ja naurua. Ihanaa musiikkia ja pieniä menninkäisiä tanssimassa säkkijärvenpolkkaa. Ei jokapäiväistä. Siksi ainutlaatuista. Aamua vasten liikkelle. Päivä usvassa ja silti kirkkaampana kuin taidehistorian portfolioni sivut. Iltaa vasten uudelleen liikkeelle ja yöksi omille lakanoille. Seuraavana aamuna aurinko, mutten enää linnassa. Seuraavana aamuna hymyjä vieressä, kun herään. Kaksi aika ihanaa naista jossain muualla. Serkut rakkaat jälleen toisella puolella maata ja taivasta.

Lupasin itselleni, että palaan. Siksi en jäähyväisiä jättänyt ja paraikaa kokoan palasia suunnitelmiini. Toivon, että kun loppu häämöttää, en löydä ammottavia aukkoja hävinneiden palasten paikoilta. Haluan koota sen kokonaiseksi. Jokaisen taivaspalankin.

peeäs. seikkailusta un peu plus ici