lauantai 24. maaliskuuta 2012

Die Another Day




Tällä kertaa kuva ei voi kertoa sen enempää kuin tuhat sanaakaan mitä tulee kahteen kakkuun. Kaksi kertaa kaksi pilvenhattaran kaistaletta ainakin minun taivaassani.

Tiedättehän; syödään kakkua, kuunnellaan ehkä pari kyyneltentäyteistä puheenvuoroa, keskustellaan uudesta presidentistä ja päivitellään, kuinka lapset kasvavat. Minä tiedän; reilut parikymmentä serkkua, tätejä ja setiä, pikkuserkuksia, serkkujen lapsia, kummeja, Suomenlinna ja naurua. Ihanaa musiikkia ja pieniä menninkäisiä tanssimassa säkkijärvenpolkkaa. Ei jokapäiväistä. Siksi ainutlaatuista. Aamua vasten liikkelle. Päivä usvassa ja silti kirkkaampana kuin taidehistorian portfolioni sivut. Iltaa vasten uudelleen liikkeelle ja yöksi omille lakanoille. Seuraavana aamuna aurinko, mutten enää linnassa. Seuraavana aamuna hymyjä vieressä, kun herään. Kaksi aika ihanaa naista jossain muualla. Serkut rakkaat jälleen toisella puolella maata ja taivasta.

Lupasin itselleni, että palaan. Siksi en jäähyväisiä jättänyt ja paraikaa kokoan palasia suunnitelmiini. Toivon, että kun loppu häämöttää, en löydä ammottavia aukkoja hävinneiden palasten paikoilta. Haluan koota sen kokonaiseksi. Jokaisen taivaspalankin.

peeäs. seikkailusta un peu plus ici

perjantai 23. maaliskuuta 2012

Dead by April

Kevät. Virallisesti. Päätin, että se tosiaan on ja se alkoi nyt ja heti. Se johti sukkapariin: overknee ja ohuet sukkahousut. Sula ja kuiva aamu. Aurinko ja ateljee. Ompelupajailua. Markkinat ja sieltä itselleni lupaama synti: tyrnihunaja.

Siinäpä viikon päivitystä. Luvassa jonain päivänä ehkä vielä tosiaan jotain wanhaa, Suomenlinna ja muutama muu murunen. Murusia taisi jäädä myös kahvi/teehetkestä mutakakkuineen. Jäi, vaikka balettitunniltakin livistin.

Jotain elävää. Eihä se koskaan kadonnut, mutta silti tuntuu, että kaikki alkaa jälleen alusta. Ihmekös tuo, kun aika mene kuin siivillä ja pehmytvalkea on paikoin jo paljastanut suojelemansa pinnat. Hellässä huomassa se koko pitkänpimeän ajan pitikin korsia ja juuria. Kiitos sille.

Pitsiunelmia. Helene Schjerfbeckin Toipilaasta tuttu kevään vihreys oli eksynyt sovelletun taiteen taloon. Tosin oluttuopin saattelemana ja ilmeisesti hieman nuukahtumaan päin. Voi sitäkin. Ikkunaa ja valoa takanani. Puutaloa. Täydellinen pitsiunelmilleni. Täydellinen vastaanottamaan täydellistä vuodenaikaa täydellisine epäkohtineen ja täydellisyyksineen. Täydellisyys ja sanasta taisi mennä maku. Ei hätiä; suuhun jogurttikuorrute mansikka ja kaikki on jälleen hyvin.  




sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Bittersweet goodbyes

 





Niin hän meni, kääntyi ja sulki kaksi ovea. Enää kaksi jäljellä. 
Niin hän hyppäsi kattoa vasten ja mursi niskansa katsoessaan liian korkealle.

Hänellä ryppyjä, kun avaa silmät.
Silittelee valkean muhkuraista pintaa ja ihmettelee oksakohdista valuvia vanoja.

Hänellä on yhteensä kymmenen sormea. Hän laskee. Yksi kaksi kolme. Neljä. Viisi.
Kaikki tallella molemmissa käsissä. Uskomatonta. 

 Ei tänään enempää satuja. Kiitos ja kiitos Leolle leikkihetkestä kanssani ♥.

keskiviikko 7. maaliskuuta 2012

The sun goes up; the sun goes down

Vuorossa muutama sana. Kappaleita ympäriämpärioravista.

Olen sinne kadonnut ja sieltä herännyt. Olen kävellyt Harhaan. Siellä perhosia, joiden värit eivät käsitä minkäänlaista termistöä. Siellä kuplia, joiden sisällä voin leijua ikuisuuksiin ilman ympäröivän maailman puhkeamista ja ruumiini putoamista. Siellä lunta, joka ei valu altani: kuten Kevät sen nykyään minulta riistää. Ei, en halua, että menet vielä. Lumi tule takaisin ole kiltti. Ja peitä jää ja liukastuminen. Ja ole vielä hetki oma puhdas, valkea ja viaton itsesi. Koska jos menet, en tiedä mihin olen sinut jälleen kadottanut, vaikka joka vuosi niin käy. Odota vielä hetki, että ehdin kahvitella yhtenä kiirettömänä aamuna sinun ja Valon kanssa.

Tuskin jaksan uskoa, että tosiaan pääsimme kinokseen. Siksi minä paikkaa kutsun. Tarkemmin ottaen minut pystyi paikallistamaan tummansinisenä pilkkuna Keurusselältä. Taisin huutaa niin kovaa, että välkähdin jonkun navigaattorissa. Ups. 
Tapahtui hiipparointia jäällä. Poukamassa ja niemennokassa. Silmissä välähtelivät lapsuudesta tutut Pikku Kakkosen varoitukset heikoista jäistä. Kuulin nallen murinan. Hui. Siksi osasin varoa ja selvisin pois Kalevi sylissäni. Raukkaparalla ei ole kaulaliinaa. Toivon, ettei hän vilustunut.

Koitan verhota itseäni pitsiin. Ja selkämykseen ripustaa tylliä. Pelko siitä, etteivät ne kestä on suunnaton, sillä silloin kaikki menee uusiksi, vanhaksi, keskiajalle ja historiaann. Siitäkin uusrenessanssin jälkeen. Siitä ja oravista, jotka juoksevat jatkuvasti ympärilläni ja olen aivan sekaisin. Pörheyttä, mutta jonkun hännästä on kiskaistava päästäkseni niiden keskuksesta pois.

Tarpeeksi, kun kuljeskelin löysin minäkin valoa, vaikka tokkopa ole oikeaa. Kuitenkin; kuuluu sitäkin olevan kaikkialla tätä nykyä. Kuusen alla tunnen olevani kuuluisa. Se kuuluisa poikkeus joka vahvistaa säännön.