keskiviikko 28. joulukuuta 2011

Yes there was

 Joulukirkko ja Talvipäivänseisauksen valoinstallaatio koskella. Naurunpyrskähdyksiä ja sinisiä hetkiä. Odottaen ja pitäen kädestä.
 Vihollisen vuoteessa. Hukutan jälleen yhden joulun taakseni. Painan sitä alemmas niin, että se ei enää seuraa. Että ei näkyisi jälkiä ohuella peitteellä, joka kuitenkin sulaa joka päivä pois. Siitä on nyt viikko, kun jalkani pettivät ja kaaduin kovaan maahan. Melkein työviikko siitä, kun en taaskaan ymmärtänyt, mikä joulussa minua aina viehättää. Joka syksy, joka joulukuu. Ja joka vuosi; viikko joulun jälkeen, minua ei ole. Se yksi kerta vuodessa, kun melkein vakavasti harkitsen työntäväni sormet kurkkuun. Se yksi viikko vuodessa, kun minullakin olisi varaa jouluvaloihin.  


 Katso, kuinka se leikkii kanssani. Ehkä vain säälistäkin. Mutta katso silti sen leikkiä oksilla, varjoina, mutkina ja kasvoilla. Ja se polveilee hymykuopissa. Erotan viisauden kovettamat uurteet. Ja vienon viiman kangistamat liikkeet. Tällaista talven tulisi vähintään olla. Minne siis kadotit pakkasen, lumen ja nipistykset? Hymy ei tekisi sinullekaan pahaa.

Mureneva, uunituore. Muistan tähdistä aina talven. Muistan tähdistä illan, yön ja hetken. Nyt myös sinisen hetken.

 Toivoin vesivärejä ja vesivärit sain. Toivoin aamupäivän retkeä haudoille. Sen sain; ja ne tähdet näin, jotka näin jouluisin olen tottunut näkemään. Kuulin ne tutut sanat, jotka olen tottunut kuulemaan.


 Melkein voisin lopettaa niinkin, että "ohi on". Joulu siis. Mutta ehkä jätänkin jouluvalot paikalleen ja jään odottamaan ensi vuotta. Tämän vuodenhan piti olla se ankein ikinä. Kuinka vuosi sitten pähkäilin, miten hankalaa sitä on kirjoittaakin: 2011. Silti voisin melkein myöntää, että tämä on ollut elämäni ihanin vuosi. Melkein. Vuosi sitten: turhin vuosi, jota ajatella saattaisi. 17-ikävuosi ei mitään merkkaa, 2011 on rumuuden multihuipentuma, hyvässä ja lamassa, vuosi jona ei oikeasti ole varaa, toinen ja huhujen mukaan se rankin lukiovuosi käynnistyy. Viime vuotta lopetellessa lista tuntui loputtomalta. Silti tosiaan; monta elämäni tähänastista kohokohtaa olen mahduttanut tähän vuoteen. Eikä tällaista oikeasti tapahdu: että tuntee kulkevansa eteenpäin eikä vain pohtivansa menneitä, että tuntee elävänsä, että tuntee välistä vuoteen takaa olevansa jotain omaa ja yksityistä, että uutena vuotena aloitettu blogi tuntuu seuraavana uutena vuotena tuoneen vuoden aikana sitä, jotain joka on auttanut eteenpäin. Ei minulle ainakaan.
  Ehkä vähän halusin yhteen vetää. Vuotta ja muutamia muita. Kiitos vuodesta 2011. Enkä edes tiedä ketä kiitän. Mutta niin opetettiin jo päiväkodissa: lahjasta on kiitettävä. Niiaus on plussaa.


Totta. Nyt lähes yksi vuosi blogia Yes There Was. Pisin tähänastisista suhteistani ulkomaailmaan. Liian pitkään kai viihdyinkin korvieni välissä. Sieltähän ne kyyneleetkin tulevat.
Anyways kiitos sinulle, joka luit tämän tekstin ainakin tähän pisteeseen. Sinulle, joka itsesi olet nimennyt lukijaksi ja noudatat lukijan pyhää velvollisuutta; lukemista. Suorastaan nerokkaaseen ja suoraan Oscar-gaalasta tempaistuun kiitospuheeseen päätän tämän vuoden. Aukaistaan silmiä lisää ensi vuonna.  Olen ilonen teistä kaikista

Uutena vuotena ilotulistus, rakasta seuraa ja ahdistuminen tekemättömistä asioista. Happy new year


 Next year is a whole new story.  Hui. Tulipas siitä pitkä.

torstai 22. joulukuuta 2011

Hide and seek

"...viiva sabotage; hoen sun vastaajaas."
Pettymys valtaa minut myöhään joulukuisena keskiviikkoiltana. Tulen kotiin ja näen pöydälläni valkoista ja punaista. Ei; kyseessä ei ole tonttulakki, minkäänmoinen kuuraparta, jouluinen kynttilä tai lahjantapainen kyhäelmä. Lähestyn sitä; litteää kappaletta. Ja muodostan kirjaimista sanan; Image. Sinä ainoana kuukautena, kun todella olisi aikaa lukea ja ahmia hyvän lehden antimia, ainoan tilaamani lehden kantta koristaa suomenliput ja munamiehen hahmo. Näen huudahduksen "Mikael Granlund!" ja tiedän, että kaikkia sivuja en tohdi ahmia. Paperihan maistuukin pahalle. Niin kauan ainakin, kun samaan lauseeseen yhdistetään Mikael Granlund ja ilmaveivi. Kiitos ei.  Ummistan silmäni ja leikin, ettei sitä tapahtunut. Pakotan kasvoilleni hymyn ja kännän kannen pois näkyvistäni. Kaikki on hyvin.

Sitten odotan sinua. Pilvenreunalla, jonne lupasit tulla. Jonne sinä toivoit auringon säteet, jossa vilvoittelisimme varpaitamme. Jonne minä toin saippuakuplat, joita puhaltaisin korvaasi. Sanoit, ettei kukaan ole ennen niin tehnyt. Näemme painajaisia. Täydennämme laulun sanoja. Hiljaa ja lupaat juoda kaakaota.

Enkä haluaisi, että tulisi joulu. Sen on taas pian ohi ja tuntuu, ettei mitään enää olisikaan. Kesällähän sitä jo suurin piirtein odotti. Salaa tietysti. Nyt haluaisin jarruttaa ja laittaa päivien tielle miljoonia ovistoppareita. Kiitos ja hyvää joulua siulle ♥. Katoan, en ehkä suuren suuren lumikinoksen taakse kuten viime vuonna, mutta ehkä muutaman piparin taakse; ainakaan ei tarvitse antaa äänimerkkiä.

lauantai 17. joulukuuta 2011

Candlegarden

Huh. Pakkohan se nyt on ääneen todeta; kohta on joulu. Jouluni täyttävät 18-vuotta. Täysi-ikäisyys joulujen suhteen tuo tietysti vastuuta. Sen kunniaksi olen toteuttanut pitkäaikaisen haaveeni. Sitä olen himoinnut ja siitä olen unelmoinut. Tällaiset rännän sekoittamat illat siinä missä kesän pikkutunneilla nautitut kuplavedet kirvoittavat aika ajoin haaveen jälleen pinnalle. Siirtolapuutarha. Nyt omistan sellaisen. Ikioma siirtolapuutarhani. Yksi osa sitä. Kiitos rakkaalle mummilleni avustuksesta. Olen jälleen pieni pala lähempänä hassuja asioita. Ja nyt se istuu pöydälläni. Kantaa glögiä ja lämmittää maailman.

Ajoittaisesta kuumeilusta johtuen en ole saanut aikaiseksi mitään. Sitä vihaan itsessäni kaikkein eniten. Ei asiaa sinne eikä tänne; ei edes sinne päin tai tänne takaisin. Jo on kumma.


Tämän varsin informatiivisen kappaleen jälkeen jatkan aiheella huokaus. No harvassa nekin; mitä muuta voi olettaa, kun viime ajat on ollu lainausmerkeissä juoksemista paikasta A paikkaan B aamu seitsemästä ilta yhdeksään. Tilannetta ei ole siis helpottanut heikko olo pienestä sairastelustani johtuen. Enhän mie osaa sairastaa.  Asiat tahtoo mennä siihen jamaan. Hamaan hautaan. Työtä riittää vielä tänä viimeisenä viikkona ennen joululomaa. Ihan uskomatonta. Vasta hypin sateenkaarilaastari varpaassani Ruissalossa. Nyt avaan viikonloppuisin myöhässä kalenterin luukkuja. Ja olen kerrankin ajoissa lähtenyt liikkeelle joulukorttien kanssa. Lähin muodostamani ihmissuhde tänä syksynä. Ne, kun eivät itse osaa hyppiä. Tai jotain sen suuntaista miulle on vähä kerrottu. Niini joulu.


Talvea halaisin, jos voisin. Tärkeyttä. Maailma tuntuu yhä lämpöiseltä. Sylissäs on ihan kiva.