Aurinkoaurinko

...blaablaablaa.
(Hei mitää, blogiini nyt rantautunut syömistäni. Kohta tulevat varmaan myös treenipäiväkirjat ja hikisenä kännykällä otetut kuvat salin peilistä ja raejuustopuurosta.)

'Tältä näytin tänään'. Ei, vaan tältä näytän, kun nauran. Kun hymyilen. Hampaita esittelen. Sen varalta, että näin kävisi, päätin pitkästä aikaa kiharrella hiuksia. Jostain syystä kiharran vain, kun minulla on kiire johonkin ja siksi kiharat ehtivät vain kasvoja kehystämään. Nytkin oli kiire. Kaksi minuuttia kuitenkin enemmän aikaa, joten ehdin kärvistää hiuksia kokonaisvaltaisemmin. Lisäksi vielä periaatteella 'en aio laittaa lakkaa jos eivät kestä niin eivät kestä'. Mikä on vähintäänkin terve suhtautumistapa mitä tulee vapaina liehuviin hiuksiin, joiden pelkkä yrittäminen saada pysymään niin sanotusti kuosissa on turhuutta. Eivät ne kestä. Kammannut ne paristi tässä aivan suoriksi. Tukkaa on paljon. Mutta vaikka se juuri siivottuun huoneeseni levittäytyy yksittäisinä ääriviivoina päästäni hiljalleen kuollessaan, tajuan, etten ole valmis ainakaan vielä siitä kaikesta luopumaan. Mitä väliä, vaikka näyttäisin sen tähden vielä viiden vuodenkin kuluttua samalle babyface itselleni. Niin kauan kuin sen kanssa voin edes tällä tasolla elää, niin voin elää vastaedeskin. Joo-o hiukset ja niin edelleen.

Mutta tosiaan. Tulossa Pietari. Aiheena jännitys. Jonkinnäköinen pelko ja ahdistus määrittelemättömistä asioista. Tulossa muutama deadline. Mutta tulossa myös pääsiäinen. Onko minulla oikeus viettää se syöden mämmiä ja iloiten keväästä? Vastaus on ei. Vihaan sitä. Miksei muka ole lupaa? Perus 'et ole ansainnut sitä' ei riitä enää vastauskeksi edes itseltäni itselleni. Sitä lähden selvittämään. Mutta Pietari!

 Kuten kuvista myös voi nähdä: keltaista, kahvia ja kakkua. Kevätpäivän pyhäkolminanisuus. Keltaista keltaisen perään. Kahvia ja kakkua soljuvana ilona; vuorotellen niitä huomioin kunnes täytyn. Nauran taas. Nauran. Ihastelen kahta tuttuani väritöntä valoa vasten. Rakastan hetkeä, jona jokainen nauraa kuvan epäonnistumiselle, ehkä siihen liittyvälle kommentille sekä yleisesti elämästä poimitulle sattumalle. Nauran taas. Nauran.

 Onnellinen? Suunta sinne.

Eikää pääsiäinen! En koskaan ole elämässäni siitä varmaan ollut näin iloinen! (Olempas, silloin kun suuren laumana kiersimme kaikki kujan lapset yhdessä kaikki kujan talot läpi saaden korit täyteen makeita herkkuja. Ja näytin noidalle ja minulla oli maalattu naama ensimmäistä kertaa elämässäni) Tervehdin iloa saippuakuplillani. Niitäkin rakastan. Ja sinua. Kaipaan pääkaupunkiin ja rakastan lisää. Sekä kiitän seuralaisiani Kaisaa ja Mariaa. Olinhan taas edes jokusen tunnin poissa juoksemasta itseäni takaa. Se minut uuvuttanut kaikilla tasoillaan. Vihannut kaikkea ja kaikkia. Sitä helpompaa on rakastaa. Eihän kyse ole vain helpoista valinnoista; vaan niistä, jotka voi itse tehdä.

Välistä vuoteen takaa

 

Päivä ennen viimeistä viikkoa.
Pullo harjoitusasetelmasta.
 Tarkimmat silmät tai hiiren klikkaus.
Naurahdus tai paheksuva siristys.

 

  

Sama päivä.
 Sama valo.
 Sama pullo.
 Sama alkuperä.
 Sama ähinä.

Ensimmäinen toukokuuta.
Jotain, jota ei ollut talvella.
Eikä sitä, mitä oli talvella.

Muistan hymyn tämän tajutessani.
Mutta valkeaa kylmää kaipaan yhä.

 

Toukokuun loppupuolisko.

 Helppo oli minut riuhtaista mukaan.  

Pieni nuttura, Sulosaari ja saippuakuplat.  

Horisontti heitti kuperkeikan.

Aiheena: kuvia keväältä, joista pidän, mutta jotka eivät ole tähän mennessä halunneet sopia omiensa joukkoon. Niimpä ne ovat söpöjä yhdessä. Söpöjä, kun minun pitäisi jo nukkua. Sillä ensimmäinen työpäivä takana, ja toinen edessä. (!)

Bodies in the Cemetery

Olen tullut tietoiseksi ruumiin rajoista. Tai oikeastaan tietoisemmaksi. Olen sen takia nähnyt valkoista ja kaatunut pimeässä. Valvon myöhään ja tuijotan ja kuuntelen. Niin kuin nyt voi kuvitella tekevänsä pimeässä; kuuntelee seinäkellon seukuntiviisaria ja seuraa digitaalisen kellon pistemerkintää. Jokaisella toistuvalla luvulla toive ja jokainen minuutti kauemmas eilisestä. Kummasti se pyyhkiytyy ja pyyhkiytyy kunnes lopulta tajuan, etten mitään ole kirjoittanut muistiin permanenttitussilla niin, ettei jälki pyyhkiytyisi pois. Edelleenkään en ole niin sairas, että tarvitsisi pyytää apua. Sillä olen erittäin kykenevä puhumaan.  

Muurahaiskeon päällisenä, kaiken kukkuraksi olen harhautunut ajattelemaan kesää. Unelmoimaan. Kiitos sen palasin todellisuuteen. Jo oli aikakin! Kelasin ennen havahtumistani kuitenkin vanhoja kuvia. Tai no viime kesältä vieraillessamme Suomen syövereissä. Puukkiksena voisin lisätä että tosiaan syövereissä; siellä peräpäässä nimittäin, koska sananlaskut ja Turku. Jos olisin jumalatar olisin ehdottomasti vitsien. Erikoistuisin puujalkavitseihin. Eri asia sitten, miten minua palveltaisiin, jotta arvon vitsien jumalatar pysyisi tyytyväisenä. Tai lähinnä miksi.

Kuvamateriaalia kuitenkin myös näyttelyn avajaisten jälkeen. Tunteet pinnassa Pinnassa. Kuinkas muuten. Sitten istuimme tuuleen ja annoimme viedä. Hiuksemme ja saippuakuplamme. Auringossakin käväistiin nopeasti. 

 Kyllä: tämä on kirjoitettu juuri niin myöhään kuin näyttäisi.

//näen jo auringonnousun.

Princess Diaries

 

Kevätsade on yllättänyt minut lauantaiaamuna. Sen saattelemana seurasin värikkäiden sateenvarjojen liikehdintää. Sen saattelemana talsin itse suojattomuuttani valuvin latvoin Taikkarin kirpparille ja takaisin. "Itke vaan; ei kukaan huomaa sitä tässä säässä."

Perjantaina hymyjä ovellani. Haleja, joissa uin muutamaan otteeseen illan aikana. Ensimmäistä kertaa teen vohveleita. Skonsseja, jotka ovatkin muffineja. Punaiset ruusut ja karsimatonta rairuohoa. Sitten yhdet. Kohta toiset, kolmannet ja neljännet. Vielä viidennet ja kuudennet. Kenkäparit eteisessä. Ja ne kaikki tulivat, koska pyysin.

  Omahyväisyyttäni halusin juhlistaa itseäni. Kahdeksaatoista vuotta, jotka viikko sitten täyttyivät. Sen innoittamana luulin, että voin tehdä mitä lystään ja järjestin jekkukestit. Kestit, joiden teejuopottelu vaihtui alkumaljaan, simaan ja mustaan juomaan, joka nimettiin koksaksi. Eli varsinaista. Varsi ja naista. Kuten nimeltämainitsematon kissa koristamassa suklaamunan kuorta ja sisältöä. Kohokohtana tietenkin kortit. Ja minä kun luulin, että syntymäpäiväni oli jo. 

On Doris, Ballerina, raparperipiirakka à la Venla. Fazer ja Pirkka. Vaihtelevasti vohveleitakin. On Henna, Venla ja Hertta. On Riina, Saimi ja Reetta. Jokaiselle jotakin, jokaiselta jotakin.

 Aamiaiseksi prinsessakakkua ja kuohuviiniä. Olenhan prinsessa ja pahemman kerran halailtu sellainen. Mutta onnellinen.

 

Tätä olen toivonut. Valehtelematta jo viisi vuotta. Maailman ihanin tyttö. Kiitos mummi.

Siellä valoa, mistä olen etsinyt. Pastelliliidut, kirjekuoria ja vähän vielä tiskiä.

Se marssii kohti minua. Loppumatkasta tunnen jo riemua, kun se valuu poskillani. Askel lähempänä ja askel kauempana. Tulossa on Tukholma, ehkä pääkaupunkiseutua, viimeinen jakso ja tanssiesitys. 

Menninkäinen. Taivuttelee nilkkojaan ja oikoo ranteitaan. Koko talven hän on nukkunut talviunta. Hieroo unisia silmiään kuin veturi lapsuudesta. Kun sataa, ei hievahda. Pystyn laskemaan jokaisen pisaran lasittuneesta katseesta. Se kaikuu ja vielä sekuntien päästäkin voin erottaa kaukaisia häivähdyksiä äskeisestä. Tyttö, joka rakastaa kevättä. Joka rakastaa tähtiä. Joka ei kasva isoksi. Jolla kortteja pinoksi.

Oi! Ja Bon anniversaire Kalevi ♥

 Merci beaucoup à tous ♥

The sun goes up; the sun goes down

Vuorossa muutama sana. Kappaleita ympäriämpärioravista.

Olen sinne kadonnut ja sieltä herännyt. Olen kävellyt Harhaan. Siellä perhosia, joiden värit eivät käsitä minkäänlaista termistöä. Siellä kuplia, joiden sisällä voin leijua ikuisuuksiin ilman ympäröivän maailman puhkeamista ja ruumiini putoamista. Siellä lunta, joka ei valu altani: kuten Kevät sen nykyään minulta riistää. Ei, en halua, että menet vielä. Lumi tule takaisin ole kiltti. Ja peitä jää ja liukastuminen. Ja ole vielä hetki oma puhdas, valkea ja viaton itsesi. Koska jos menet, en tiedä mihin olen sinut jälleen kadottanut, vaikka joka vuosi niin käy. Odota vielä hetki, että ehdin kahvitella yhtenä kiirettömänä aamuna sinun ja Valon kanssa.

Tuskin jaksan uskoa, että tosiaan pääsimme kinokseen. Siksi minä paikkaa kutsun. Tarkemmin ottaen minut pystyi paikallistamaan tummansinisenä pilkkuna Keurusselältä. Taisin huutaa niin kovaa, että välkähdin jonkun navigaattorissa. Ups. 

Tapahtui hiipparointia jäällä. Poukamassa ja niemennokassa. Silmissä välähtelivät lapsuudesta tutut Pikku Kakkosen varoitukset heikoista jäistä. Kuulin nallen murinan. Hui. Siksi osasin varoa ja selvisin pois Kalevi sylissäni. Raukkaparalla ei ole kaulaliinaa. Toivon, ettei hän vilustunut.

Koitan verhota itseäni pitsiin. Ja selkämykseen ripustaa tylliä. Pelko siitä, etteivät ne kestä on suunnaton, sillä silloin kaikki menee uusiksi, vanhaksi, keskiajalle ja historiaann. Siitäkin uusrenessanssin jälkeen. Siitä ja oravista, jotka juoksevat jatkuvasti ympärilläni ja olen aivan sekaisin. Pörheyttä, mutta jonkun hännästä on kiskaistava päästäkseni niiden keskuksesta pois.

Tarpeeksi, kun kuljeskelin löysin minäkin valoa, vaikka tokkopa ole oikeaa. Kuitenkin; kuuluu sitäkin olevan kaikkialla tätä nykyä. Kuusen alla tunnen olevani kuuluisa. Se kuuluisa poikkeus joka vahvistaa säännön.

Mushroomroom

Pitkähkö elefanttimarssi on takana. Voisin tarkoittaa, vaikka tätä koulun aloittamisrutiinia. Tai kahdeksan vuoden tauon jälkeistä palaamista peilisaliin; balettitunneille. Tai levottomuutta ja samalla sitä rauhaa, jonka keskelle tunnun jämähtäneeni. Keskelle maailman suloisinta nutturaa, jonka ystäväni painoi tänään päähäni. Ja piilorastan alkua.

 Pitkästä aikaa hengähdän. Ainakin  loputtoman pitkälle ajalle tuntuvat nyt nuo vajaat kolme viikkoa, jotka lukion toisella olen nyt viettänyt. Olen yksin. Samalla olen kaiken keskellä. Keskipisteessä. Kiehumispisteessä. Voisin huutaa kaiken mahdollisen pois. Filosofian etutehtävät, kupen värikokeilut, ranskan kieliopin. Ja ne hetket, kun en kuule ja minulle joudutaan toistamaan asiat viiteen kertaan. Hetket, kun puren kynteni. Hetket kun sade kastelee minut viimeisillä metreillä ennen koulun ovea, vaikka käytänkin sateenvarjoa. Tuoksutan sieniä. Tulee syksy. On syksy. Siitä kielivät yhä vain kellertyvät vihreät pinnat asuntoni ikkunasta. Kuollut impeeriumi. Impeeriumin vastaisku. Voinhan käyttää baskeria.  

Olen hyppinyt hameessa. Mustissa sukkahousuissa. Tummansinisessä jättineuleessani. Aurinkolintu kaulassa. Vähemmän jotain. Yhä enemmän goottilaisen kirkon katolla; keskiajan lasilla. 

Viime viikonloppuna veljeni muutti Joensuuhun. Samalla pääsin pistäytymään ihanilla Levy-Eskoilla. Muistin nähneeni viime käynnilläni Björkiä. Muistin oikein. Björkin Debutin lisäksi ajatuksissani oli pyörinyt Regina. Päätin olla omalla mittakaavallani spontaani ja mukaan lähti Oi, miten suuria voimia! En voisi olla tyytyväisempi. Ja pian molemmilta artisteilta tulee uudet albumit! Kovin innoissani siitä, joulusta, syksystä ja saippuakuplista.

Kiitos. Inkeri.

Flower shower

 Ostin teetä. Löysin kotikaupungistani luomukaupan, joka on ihaninta, mitä pitkään aikaan täällä on tapahunut. Pieni putiikki aukesi vanhaan keskustaan, mikä hieman pelottaa kaupan kannattavuuden kannalta. Toivon, että juuri se houkuttaa ihmiset laajentamaan toimintaansa Kauppakadun ulkopuolelle. Huh. 

  Saattaa olla aikaa, kun jotain kiinnostavaa olen kirjoittanut. Saattaa myös olla, ettei inspiraationi kirjoittaa ole ollut pitkilleen näin suuri, ja silti tulos taitaa olla sama kuin aiemminkin, mitä en pidä kovinkaan suotavana kenenkään kannalta. Pitäisi lopettaa, kun kaikki on vielä hyvin. Pätee monen luovan alan saralla kuin ihan tavallisessa elämässäkin (vaikka minulla nämä kaksi asiaa kulkevat rintarinnan ja puoliksi sulautuneina toisiinsa). Joten ehkä minunkin pitäisi pitää suuni kiinni, kun mielipidettäni ei tosiaankaan kaivata. Silti haluan aina kertoa. Vaikka vain siksi, jotta minunkin astianpesukoneeni toimisi. Jotta voisin taas tyhjentää se kaikesta roskasta. Sitäkin kertyy.

Hyppäsin hunajapuskaan. Hauskinta oli vain kellua tuntemattomassa maailmassa. Lähdin seuraamaan perhosen toukkien marssia kohti vartta ja lehden tyveä. Valtavat pommit tipahtelivat ja järisyttivät lehtien pintoja. Tunsin kastuvani ja kohta kelluin taivaalla saippuakuplan sisässä. Voi, kuinka näytittekään pieniltä! Vilkutin, muttette huomanneet. Olin olemattoman pieni. Samassa muistin jättäneeni astianpesukoneen pitkälle ohjelmalle. Sisällä oli vain yksi haarukka ja kattilan kansi. Ehkä ote oli livennyt, kun aavikon kuumuus oli yllättänyt minutkin. Niin kauheaa kuin se lopulta olikin; maahan oli tullut aavikko. Aito. Siinä määrin, että kuivuus oli tappava. Mutta ei kylmää merivirtaa lähelläkään. Hassua. Ja silti se vain jökötti siinä. Takapihallani oli kukoistanut viisi samettiruusua ja yrttipenkki. Nyt astuin kuumottavaan hiekkaan. Tunsin uppoavani ja havahduin yhä uudestaan ja uudestaan saippuakuplan sisästä saippuaa silmissäni. Saippuaahan se oli. Silmäni vuosivat kuin minkäkin kissa-allergigon. Taas sitä mentiin. Silmäni vuosivat kunnes en voinut pidättää itkua. Käperryin aavikon hiekan alle. Kylmyys alkoi kalvaa kehoani. Saippuakupla puhkesi. Mätkähdin kyljelleni kukkapenkin päälle. Ehkä itkin jälleen. Mieti nyt; tuhoat perhosen toukkien elämän ennen kuin ne ovat päässeet edes murrosikään. Niinhän käy kaikkialla maailmassa - tässä vaiheessa kadotin sormustimeni - kun pommit putoavat taivaalta kuin sadepisarat (tai keskenkasvuiset aikuista leikkivät) konsanaan ja viattomia jää alle. Lapsiakin. Oikeudenmukaista kuten koko maailma. Ja turhaa kuten saippuakuplat. Silti kaikki on ja saippuakupliakin on niin ihanaa puhaltaa, vaikka niiden sesonki onkin jo ohi. Lupaan, etten enää kaadu perhosentoukkien päälle. Lupaan hymyillä ensi kerralla, kun sataa. Enkä kysy, miksi kun seuraavan kerran näen unta sodasta. Teen plién ja hyppään toiselle puolelle todellisuutta.  

Ehkä on aika lopettaa. Yllättyä kirjekuoresta pöydällä. Löytää valkoinen pipo kirjopyykin seasta.