Käytiin reilu viikko sitten Marian kanssa metsässä. en tiedä, kuinka klisee se on teille, mutta tunsin pitkästä aikaa jotain sellaista. hyvää oloa ja kotia.otin kuvia satunnaisuuksista, niinkuin kai aina, minulle se oli jotenkin toisella tavalla uutta. tavallaan tunsin niiden sanojen painon, tavallaan vain outoja henkäyksiä, joiden suuntaa en  oikeastaan pystynyt tuntemaan. niiden ohuet kajastukset kuitenkin saattoivat minut portaalta toiselle. eivät loppuun asti varjelleet, kävelivät lopulta vain joka puolella, veivät minua aina vain kauemmas. suruttomiin ja ilottomiin, mitä silloin jättävät. pudotuksia. muiden mukaisia, minne. minne.

Let

Vietän yhden elämistäni yhdessä huoneessa. Jälleen kertaan seiniä, kulmia, pohjaa ja sitä, mitä saattaisi koskettaa kattona. Mutta tässä huoneessa tuskin yletän seiniin, enkä yletäkään. Ohitsesi tarkkaan ikkunasta pois. Kerrot linnuista, joita en näe. Linnuista, jotka eivät kiinnosta, mutta nimeät ne vedestä, oksilta. Niistä paikoista, jotka minulle ovat olleet vain - nyt käsitän - sanoja, joilla ei ole ollut lopulta kuulijaa, ei ehkä sanojaa.

Tiedän mäestä, sen puista ja varjoista, jotka sinulle eivät tarkoita kuin huonoja keuhkoja. Kysyn, mitä se tarkoittaa, etkä taaskaan voi kuin väistää jalkojani. Ehkä se olenkin minä, joka potkii, joka potki. Joka sitoo, joka potkii.

Vappu oli kaunis, ja juhlaa, hyvän makuinen, rakkautta, valkoviiniä, lakkeja, suklaata, parsapiirakkaa, kävelyjä, valoa. 

Suutelin räntäsateessa.

Sitten päivä, jona tunnen toisella puolella. Nojaan heikkoa hengitystäni vastaantulevien meleerattujen laskoksien unettavaan liikkeeseen. Tuskin huomaan, kun yksi lähenee ja kaksi loittonee, tai miten ne ovat täynnä väsymystä ja välinpitämätöntä; miten ne ottavat hellään, samalla säröiseen syliinsä, ja saavat minut uskoutumaan lasioville. Korvakorut pois. 

Jossain hyväksynnän ja ahdistavien elämään opettavien kaunolla, rönsyävin linjoin kirjoitettujen tarrojen välissä. Vielä turhaa kävelyä kirsikankukkien alla. Kuvittelen itkuni siihen sairaalan pihaan.
Likainen tukka taakse, halusin olla puhdas. Halusin, että minut nähtäisiin, sillä minä en saata. 

Sataa taas. Odotan ja odotan, saan happea.

From Lover to Lover

Aamuina tukehduksissa. Kuuntelen sanoja mustelmanvärisistä pilvistä. 

Raskas, peittelemätön, hyväksyttykin välinpitämättömyytesi  paiskautuu yhä uudelleen selkärankaani. Se aaltoilee, kun jään kuuntelemaan sen liikkeitä. Puristavat katseensa se saa läpi häpeän rikkoutuvien varjojen. 

Olen murtunut juuri ennen lähtöä, murtunut palattuani. Haluan pois ääniltä, pois silmistä, pois pois pois.

Ei minua, hymy.

Se on erilaista, kun se on totta

Ja kun lopulta katsoo, on vain häipyvää heijastusta ja varjoa,
 nytkin viimeinen toivoni on, että katsot oikeasta kulmasta

Minun piti kirjoittaa jotain aivan muuta, linkittää jotain aivan muuta musiikkia, ja näitä kuvia piti julkaista ajat ja päivät sitten. Mutta näin ajatusten kuoltua eilisestä, on ehkä vain hyvä, että katselen kauempaa, jälleen kerran en välitä.


"...katse poimii pilvenhattaran, --korkean taivaan reunattomuuden--"

Kuvittelen, se on lunta

Valkoisena yönä saattaa rakastaa superkuuta, Tarinoita, Olavi Uusivirtaa, unohtamista, lentokoneita, kaikua, vaaleanpunaisia karkkeja, pörröisiä hiuksia, sitä että väliä on vain tällä hetkellä; pysähtyvää aikaa. Elämä on mustavalkoista; niin lapseksi itseni tunnen seuratessani tilan rajoja. Tarjolla epävarmoja pehmoleluja ja punainen maatila. Enkä mahdu tuon askartelupöydän ääreen, mutten muista edes lapsena pelänneeni ja tuntenut itseäni näin pieneksi kuten nyt. Itseäni ja mitä sille on tapahtumasssa, mitä tulee tapahtumaan. Lähden vieraan naisen matkaan.

Luon katseita, joihin teillä ei ole asiaa. Nuori nainen kalastelee samaa. Olen vain hiljaa. Kysyä kuolemasta ja lääkkeistä, nekin katseilta piiloon hameeni taakse. Hän kiittää ja tuskin tietää itsekkään miksi. Pyydän anteeksi salassa.

Hauraita suoria,

peittäisitkö ne auringolta

kertoa sinulle on nykyään kuin hymyillä sateessa talvella.

  Luulen minun löytyvän nurkasta.       

Paperi

Kesä(l)omakuva. Profiilista.

Hengitän tulta ja jokaisen myrkyn epäpuhtaasta palamisesta. Hengitän ruosteen ja sokeria suonissani. Pyydän käden käteeni ristiriitaisuuksilla. Ne jäävät lepäämään kämmentemme väliin. Tunnen niiden luiden rusentuvat. Niiden pienet, jo valmiiksi öljyn turmelemat, siivet särkevät luiden terävillä säröillä keuhkoni. Puhkovat ja saattavat lepoon. Mutta ihminen tahtoo selvitä. Ruumiini tekee kompromissin ja vaati saada elää. Hauraat jättävät jäljelle välttämättömän; rangan, jonka taipeista erottelen Rajamaat. Se, mitä olen, kulkee niiden pinnalla. Välillä polveilee ihon alle. Aamulla huomaan virheeni ja vedän peiton eilisen päälle. Ettei äiti huomaa.

Kämmeniemme välissä saatan yhä tuntea kokoon rusentuvat luut. Niiden pirstaleiset reunat raastavat kumpaakin, mutta kumpikaan ei suostu lopettamaan. Sisälleni koskee sitä mukaa enemmän. Ne luut menevät uudelleen keuhkoihin. Ne luut valehtelvat. Ne siirtävät tänäänkin Rajamaille. Hengitän taas ruosteen, etkä sinä epäile mitään.

 Rakas varisparvi odottaa omenien alla. Nekin ovat kuulleet syyllisestä.

Seurata valoa

Minulla ikioma lasi, johon istutan vihreää. Hengittävää. Sen ympäröin suojamuurilla, jonka koostan turhamaisuudella. Muutoksella, jota en koskaan jostain syystä pelännyt. Näen sen läpi, se heijastaa aamuni kuten niitä rakastan. Herään kerrankin ajoissa ja saatan olla pitkäänkin tallessa. Oman laukkuni uumeniin muistan itseni tallettaneeni. Sillä lasilla tarjottavana hymyjä, vaikka vielä haaleita heijastuessaan takaisin. Hengittävää. Vihreää, jota haluan rakastaa kunnes sekin rakastaa minua.

 Tämä valo on kuten sen kuuluu tänään olla. Sitä se aina on. Kadehdinkin, kuinka sillä on monta päämäärää ja minkä ikinä se valitseekaan, johtaa sen tie aina jonnekin ja löytyy uusia alkuja. Päämääriä, joista voi olla niin varma, että niiden mukaan saattaa vaan liueta. En saata kuvitella kauniimpaa ja ehdin pakahtua jälleen monesti ennen kuin päivä saavuttaa edes puolta. Itää tai länttä, pohjoisen kohdalla kerään rakkaimpani ja liimaan sirpaleita edes hauraaksi rakenteeksi. Lähden.
 Minullakin muutama. Niiden on oltava valoa, ei sitä vettä jonka kuvajaiseen saattaa särkyä. Eikä niitä ääniä, joiden kanssa olen leikkinyt kauan. Päämääriä. Yhtä lailla, kun unohtunut ruoka-aikojen ohi leikkimään; niin myös olen kadottanut tärkeyttä.

Tänään hänelle suklaakirsikkapuu ja David Bowien elämänkerta. Omistettu päivä äideille. On se enemmän kuin oikein. Päivänä muiden joukossa kipuaa minuun ja ripustaa itselleen ruusuja. Kutsu käy kahville. Minä vältän. Kuvaan ruusut ja lähden. 

 Käyn luillasi. En aio palata. Tiesinhän minä seuraavan yön toivottomuuden ja valvoin rakkaan vierellä. Silti en ollut pitkään aikaan ollut niin kaukana kenestäkään. Tiesin kasvavan inhon ja tunsin sen tummuvan heti ihoni alle kuolleeksi vereksi kuin elokuvan kirotuilla jumalilla. Lähden, minä sanoin. Lähden.

Yes There Was an Opening

Taidelukioviikon, mutta myös oman taidelukioaikani kruunasi tänään lopputyönäyttelyn avajaiset. Vaatimattomuudessaan kuitenkin se, mikä on päättävä taidelukiolaisen elämäni omalta osaltaan. Onneksi senkin sai jakaa hyvien tyyppien kanssa. Ja tärkeiden.

Sylissäni on ikävää. Ei sääli ole vahvuutta. Hämmästynyt ja luonut peilihuoneita. Kuullut niistä muilta ja tippunut viidesti syksyn siiville. Ovat siilit löytyneet palloina kurkustani. Heikentynyt välinpitämättömyyteen. Kaikki oli jo paremmin.
  Eivät yöt minua nukuta, paiskaavat vain pitkin seiniä pitäen valveilla. Se sairastuttaa minut ja vainoharhat keräävät peilit takaisin, sirpaleet raastaviksi kynnyksiksi päästä pois. Mitä ihmettä, miksi kutsut minut luoksesi, miksi näet silti kaikki muut paitsi minut. Ja muut näkevät sinut, teidät. Että olemassa on ollut valtava aika, että sen varjolla voi sanat asettaa. Koetan peittää häpeän ja unohtaa kipeän. Itkeä vasta, kun pääsen kotiin. Ahdistus jos tänne jään, on pakko päästä pois. Hautautua pimeään. Löytää takaisin peilihuoneisiin, hyvän sairastuttamiin.

Kaivinkoneet akvaariossani

Ei ole enää kyse siitä, mitä haluaisin näyttää. Ei sillä ole merkitystä, jos työ ei siltikään kuvasta minua. Olisi yhtä tyhjän kanssa kertoa jostain, mikä ei lopulta ole yhtään sinä. Pelkäänkö kertoa, pelkäänkö herättää mielipiteitä? Vai pelkäänkö, että työni hukkuu? Hävettää tunnustaa, mutta viimeistä pelkään ehkä eniten. En haluaisi olla vain se yksi jollain seinällä, sillä tiedän etten silloinkaan ole minä. Älä vertaa itseäsi minuun; minä en ole sinä. Mutta olenko sitten sen enempää minäkään? Kyllä olen. Onhan se minun lopputyöni.

Seinät ovat suunnanneet suojateistä välittämättä rauhattomuuden luokse

Tien toinen puoli

Rakentavat sinne kuulema ruttukasaa
Variksilla on tekemistä sen kanssa

Muuttivatko naapurit sinne kuitenkin
Pilkistävät riikinkukon pyrstösulat
Kultaisina ne hohtavat posliinilla pöydälläni
Ovatkin siis täällä

Hoi rutut, minne katositte, kovin laskoksenne kutsuivat luokseen
Mutta ei niitä tohtinut lähestyä, kun ei tiennyt puserosta
Samaa käytti jo ennen kuin vuotta täytti
Nytkin näin: surupuserossa suru puserossa

Lattiakin niiden peitossa
Niitä liu'utan pintaa vasten kuten jossain muualla kuin selällä olisivat
Samalla suojatien valkoinen katoaa
Ei kukaan aio väistää ruttua, joka ei ole siellä missä pitäisi
Eikä kukaan ole kuullut siitä suojatiestä
Eikä meillä ollut todisteita. 



-Yksi. Lämpötilat ja ajat. Kaksi. Esihuuhtelu. Kolme. Kehitys. Kaada tasaisesti purkkiin. Neljä. Keskeytys. Ravista koko ajan. Viisi. Kiinnitys. Tarkista aika. Kolmekymmentä sekuntia. Kuusi. Huuhtelu. Purkkiin suljettuna. Seitsemän. Kirkastus/HCA. Yhdestä kahteen minuuttia. Kahdeksan. Pesu. Ilman edellistä vähintään kaksikymmentä minuuttia. Yhdeksän. Kostutus. Älä ravista. Agepon 1+200. Kymmenen. Kuivaus. Ilmassa vähintään puoli tuntia. Emulsio on yhä herkkä.

Mahdollinen ovensuu

Tutustunut lamppuihin. Ihmetellyt elämää ja puunrangan siluettia pimeyden keskellä.

Sain nukuttua. Koko jaksonhan tässä sitä olen yrittänytkin. Nukkuminen johti nukkumaan lisää. Eilen nukuin päiväunet. Sunnuntaina nukuin kahdet. Vaikka sen yhdeksän tuntia olenkin öisin unta saanut. Mutta en minä pienistä.. (...sienistä tai niiden poimijoista, joista sienet ovat mukavampia kuin karpalot, vaikkei niitä voi verrata.)

  Illat hämärtyvät yhä aiemmin. Ehkä senkin kunniaksi keiju ja menninkäinen pistivät jonkinlaiseksi jouluksi. Oli kynttilöitä, niiden tuoksua, pitkään nukkumista, jouluvalot, pipareita ja piparitaikinaa, aamupalaksi glögiä, köyhien opiskelijoiden jouluateriana nuudeleita eri variaatioina sekä puuroa. Jota tosin emme syöneet.

Minä olen nähnyt vastarannan hämärtyvän. Ehkä ensi kevät odottaa minua sen kanssa, sillä nyt siitä nauttiminen tuntuu pakahduttavan vain; niin kaunista se on. Eikö olisi ihmeellistä piiloutua sen reunaman taakse ja verhoutua siihen kuin näkymättömyysviittaan. Sisältä se olisi pehmoinen, muttei lämmin. Pehmeys turruttaisi näköni. Se olisi sinisävyistä ja luulisin näkeväni valoja siellä täällä. Minut valtaisi vuoroin pakokauhu, etten löydä enää näkemään. Vuoroin heittäytyisin pehmeyteen ja turvallisuuteen. Tuntisin, kuulisin, haistaisin ja maistaisin koko tilan, jota ei lopulta olisikaan. Niin minulle kävi.

Kiitokset kuvien menninkäiselle.

Viivyn kunnes et enää katso

 

Äidin kanssa kässäkerhoilua. Serkun kanssa muuten vaan. Ihan vain nauraakseni.

Juo chaiteetä. Juokse portaat ylös ja portaat alas. Tai kävele. Katsasta käsityönäyttely. Tee lähes pakollinen paikallinen luomukauppa pyörähdys. Naura mahasi ja poskesi kipeäksi. Matkusta toisaalle. Matkusta ajassa taaksepäin. Vietä hetket, joita et muistanut olemassa olevankaan. Juttele Näkymättömyydelle ja Olemattomuudelle leikkipuistossa, jonka muistat lapsuudesta. Ei erityisen onnellisia, mutta muista silti tie sinne ja takaisin. Kohmeta sormesi, niin että toinen voi niistä pitää kiinni. Vietä myös ne hetket, jotka käytät väärin. Kuinka voisin olla hymyilemättä. 

 Viikko lomaa takana eikä tietoakaan siitä sunnuntai-iltaisesta epätoivosta, joka niin kovin usein minut tuntuu tappavan ikävään. Nyt ovat aallot ja tuuli muuttaneet suuntaa. Sinne, minne kävelen: rantaa myöten ne valuvat ja sulattavat valkean ja lämpimän. Se näyttää siltä, että voisin nukahtaa sille. Mielellään se varmaan minut peittäisi. Minut ja siipeni. Minut ja mieleni. Jolta en koskaan päässyt karkuun. Lupaan onnistua.

Vihdoin naurua. Oikeaa ja aitoa. Ja niin, etten tajua edes kuinka kovaa tai holtittomasti. Enkä välitä mille nauran. Oli vain hauskaa. Kun palaan kotiin, saatan sitä hieman hävetä. Häpeänkin. Pian olin jälleen poissa. En kuitenkaan siten kuin ennen. Kuulen ja näen. Sisälläkin yritän saada aikaan tuota kuvaamattoman kaunista höyryä, jonka ulkona pystyy itse muodostamaan. Tunteminen on erilaista. Siksi pidän puolestani sinun siivistäsi kiinni. Ties vaikka pysyisin tällä kertaa kiinni jossain. 

Tämä on siis positiivinen postaus.

And It Has Fingernails

 

 Tuoksutan seljankukkaa ja punaviinimarjoja. Ne leijuvat huoneessa. Seinää vasten istuvat nuotiolla Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen. Nurkkaa vasten lentää pisaroita. Jälleennäkemisisä. Aiheita, joiden olemassaolon tahtoisin heittää kaivoon. Ja tarkemmin ajatellen voisin hypätä samantien niiden perään.

 Ensimmäinen vuosi ilman valvovia silmiä. Viimeinen vuosi monen muun tähden. Lyhyesti todettuna olen muuttanut kotikoloon ja minusta on tullut yliseksijumala aka abi . Kuinka jännittävää. Kalevikin tuntuu kotiutuneen kotikoloon; katselen sen unta päkäpeitteellä Ville vieressään. Pitkästä aikaa miehet tuntuvat kantavan huolen huushollista. Ikävä kyllä vasta nyt, sillä monen asian huomaan unohtuneen kauas minusta. Noin puolentoista tunnin päähän vain, mutta kovin ne kaihertavat. Kyllä se tästä, enkä olekaan peitellyt kuin käsiäni, kasvojani, jalkojani ja mieltäni. Siirrän itseäni.

Tämä on se vuosi, eikö? Kun katoaminen ei ole sallittua. Silti olen ollut jo turha. Itkiessä olo tuntuu varsin typerältä. Koska usein itkee turhille asioille. Koska niin teki lähes joka ilta viimeksi yhdeksän ja kymmenen vuotta sitten eikä se silloinkaan auttanut. Koska se uuvuttaa entisestään eikä voi ajatella selkeästi. Ei sillä; en kai sitä muutenkaan tee.
 Hah. Kyynisyyden huipentuma sentään. Nauran sille. Oikeesti.

Kuvissa tarkkoja ja epätarkkoja ihmisiä. Ja hah. Ootte mun seinällä.

Säilytkö ikkunalaudalla rakkaani

 Elän nyt rakennuksessa. Milloin aamuisin. Milloin iltaisin. Päiväunia ei sallita eikä aamiaisena odota kaakaota ja tuoreita sämpylöitä. Joten olen havainnut, ettei tämä ole päiväkoti. Silti täällä kaikuvat lasten tuskastuminen, hälytykset ja lankapuhelimen vanhanaikainen soiminen. Ei; en ole myöskään sairaalassa. Olen paikassa, jossa tädit ovat avainasemassa. Jossa kaikki saattavat olla tätejä, vaikka sukututkimuksen valossa vain noi puolet meistä täyttäisi kriteerit. Minuakin on nyt virallisesti täditelty. Hei kirjasto 08.00 ja 11.00. Osaan nyt aakkoset.

 Ja voi niitä tyhmiä hymyjä, kun näet kaksi vaaleanpunaista hahmoa liikkuvan tilassa nopeammin kuin ehdit seurata.  Osaksi näet itsesi ja osaksi iloitset vain uusista vieraista. Sitten sisään kävelee paljain jaloin valtaviin ruskeisiin kankaisiin verhoutunut hahmo. Pää on vedetty kaljuksi lukuunottamatta pientä täplää takaraivosta, jonka hiustuppo on vedetty nutturalle. Pyytää kuulokkeita ja uppoutuu harmaan päivän harmaaseen nurkkaan.  Nämä ja muita uusia.

Olen ottanut jälleen hieman kiinni elämää. Eihän se loppujen lopuksi kauas ehtinyt eikä sitä lopulta vaikea ollut kiinni saada. Mutta minkä sitä itselleen mahtaa, vaikka tietäisikin tekevänsä vääryyttä itseään, kesää ja lomaa kohtaan. Mutta päätin mahtaa ja tuloksena vieressäni on pino levyjä, raparperisimalasillinen, Image ja Kalevi. Lisäksi sekalainen ja sekainen valikoima muuta esineistöä, joita olen kaivellut jostain ja mitä ilmeisimmin jättänyt työpöytäni kesänäyttelyyn. Se on ollut suorastaan yleisömagneetti; on se Kalevi sen verran komia mies.

  Ystävän kanssa teimme pienimuotoisen seikkailun aivan ihanalle vanhalle koululle. Mitä sieltä ikuistin? Ikkunoita, lämpöpatterin säätövempaimen ja takaoven lukon? Kyllä: pyrin aina supertaiteellisuuteen. Kotiin palatessani vietin aikaa myös lupiinimeressä. Samalla hyväntahtoisuuteni pääsi valloilleen, kun niin keskittyen olin luontokuvauksen ytimessä, että annoin hyttyshattaran syödä jalkani.
 Pelleilyksihän se toisen ystävän kanssa tuppaa menemään. Niimpä kuviin pääsi livahtamaan astetta mauttomampia ja kliseisemmin liikehtiviä yksilöitä. Mitäpä muuta voisin sanoa kuin ups. Sekä tietysti lisäyksenä: huomatkaa inspiroiva tiiliseinä; toimii aina(kin yleensä) jos tahdot erottua taustasta.

Hope that wasn't poisonous.

 No seuraava askel oli luonnollisesti ujous. Löytyi vanhoja tuttuja. Ja kuten kunnon seikkailulla, myös uudet tutut tahtoivat esittäytyä. Muiden muassa pioni, joka houkutteli minut leikkimään mehiläistä ja niimpä minäkin päädyin medenhakureissulle.

Miksi olet surullinen,

 miksi löydät ne pienimmät sirpaleet

Minä olen antanut sinulle lasilintuja

 monestiko sinä olet niiden selästä tippunut

Montako hengenvetoa tänään otat

 monesko päivä olet lähdössä

Vieläkö minua tuijotat

 vaikka olet jo menossa.

If God Was a Woman

Olen usein maininnut asioista, joita lasken ja joita olen laskenut. En mäkeä, mutta sormilla niin kauan kuin se mahdollista on. Mutten uskalla lähteä laskemaan tunteja. Öiden tunteja, jotka olen yhä harvemmin viettänyt rakastamassani maailmassa; unessa. Silmäni ovat varjot, jotka kaukaa erottaa vain mustina alueina otsatukan alta. Luulen niiden lopettaneen toimintansa jo aikaa sitten.

Piirsin kättä. Se on taivutettu ja haluaa olla kalpea. Nykyään aivoni käskevät ruumistani tilaan Valkea kuulas. Sehän on omena. Niistä minä pidän, mutta vähän aikaa on minunkin ollut lähes välttämätöntä laiminlyödä niitä. Piilotan aina muutaman, kun aamulla kouluun lähden jos en muuten ehdi syödä. Ne ovat oppineet odottamaan minua joka aamu uskollisina oven pielessä. Siirrän niitä niin, etten tunne omantunnon tuskia niiden jäädessä silloin tällöin paikoilleen odottamaan. Ne piiloutuvat ja palaavat vasta seuraavana aamuna. En tiedä minne ne menevät. Kunhan härnäävät niin, että teekuppi on jälleen läheisin ystäväni.

 Pystyraitoja. Olen niitä jotenkin aina vierastanut. Ne pelottavat ja tuntuvat uhkaavilta. Nyt niitä on kuitenkin paperilla, josta minua tervehtii myös tuo taivutettu käsi, varjot ja sarvia paratiisista. Mikä sattuma aamuna, jona Coldplay on päättänyt auttaa minua huutamaan paperille. Teen niistä myttyjä ja leikin jälleen. Ettei kukaan huomaa, ettei nousisi lisää sarvia. Jotta kuitenkin säilyttäisin viimeiset saippuakuplat, auringonlaskun -vaikka sitten ilman Orjalaivaa-, autuuden ja Hilman. Ystäväni; olkihatun muistatko? Hänestä on ikuisuus. Kesästä. Turvaan häneen, joka on luvannut peittää minut. Talveen.

Siellä on aikuisia. Maailmassa, jossa kuljen jatkuvaa tietä. Ehkä koska käännyin risteyksessä Harhaan. Halusin kai uskoa, että paikka olisi erilainen kuin väitetään. Halusin jälleen todistaa, että ei tarvitse seurata jalanjälkiä voidakseen kävellä. Kyllä; se on aivan niin epäjohdonmukaista kuin se kuulostaakin. Kuinka voisi löytää, jos ei ole edes lähtenyt etsimään? Kuinka kaatua jo kaatuvassa maailmassa.
 Pähkinänsärkijä. Vällillä kiitän ylempää voimaa, joka on suonut isälleni yhden osan hänen musiikkitaipumuksistaan. Kuten muustakin, josta en muista kiittää kun onnea on tarjottu.Verta. Appelsiini. Kuulostaa sille, että eivät kuulu yhteen. En usko ja haluan todistaa sen omenille.  Päivän teemaksi juon veriappelsiinikivennäisvettä.

Extremeksi totean myös nämä suurensuuriksi muodostuneet kuvat. Wanhuudesta ehkä vielä myöhemmin.

Aion voida hengittää.