we all became such fragile, broken things

 

yhtä kaunis, yhtä määrittelemättömän kova, kiiltävä

rakastan sen lähes ulottumattomissa, hajuton, ja silti tuoksutan, ja olen ensihetkistä täynnä

valkoisten seinien lehvistö saa rauhoittumaan, vaikka monesti tajuan heikkouttani harhaan

puhumatta, vai pulputa sanoja niin, ettei niitä ulos saakaan

vastaan samalla kylmällä, vastaan lusikan peilipinnalla, vastaan vain jollekin, en muista niiden nimiä

oli vain pakko päästä edes jokseenkin turvaan

antakaa se, antakaa tämä; ihan vain hetki, lupaan, voida taas luottaa

Seurata valoa

Minulla ikioma lasi, johon istutan vihreää. Hengittävää. Sen ympäröin suojamuurilla, jonka koostan turhamaisuudella. Muutoksella, jota en koskaan jostain syystä pelännyt. Näen sen läpi, se heijastaa aamuni kuten niitä rakastan. Herään kerrankin ajoissa ja saatan olla pitkäänkin tallessa. Oman laukkuni uumeniin muistan itseni tallettaneeni. Sillä lasilla tarjottavana hymyjä, vaikka vielä haaleita heijastuessaan takaisin. Hengittävää. Vihreää, jota haluan rakastaa kunnes sekin rakastaa minua.

 Tämä valo on kuten sen kuuluu tänään olla. Sitä se aina on. Kadehdinkin, kuinka sillä on monta päämäärää ja minkä ikinä se valitseekaan, johtaa sen tie aina jonnekin ja löytyy uusia alkuja. Päämääriä, joista voi olla niin varma, että niiden mukaan saattaa vaan liueta. En saata kuvitella kauniimpaa ja ehdin pakahtua jälleen monesti ennen kuin päivä saavuttaa edes puolta. Itää tai länttä, pohjoisen kohdalla kerään rakkaimpani ja liimaan sirpaleita edes hauraaksi rakenteeksi. Lähden.
 Minullakin muutama. Niiden on oltava valoa, ei sitä vettä jonka kuvajaiseen saattaa särkyä. Eikä niitä ääniä, joiden kanssa olen leikkinyt kauan. Päämääriä. Yhtä lailla, kun unohtunut ruoka-aikojen ohi leikkimään; niin myös olen kadottanut tärkeyttä.

Tänään hänelle suklaakirsikkapuu ja David Bowien elämänkerta. Omistettu päivä äideille. On se enemmän kuin oikein. Päivänä muiden joukossa kipuaa minuun ja ripustaa itselleen ruusuja. Kutsu käy kahville. Minä vältän. Kuvaan ruusut ja lähden. 

 Käyn luillasi. En aio palata. Tiesinhän minä seuraavan yön toivottomuuden ja valvoin rakkaan vierellä. Silti en ollut pitkään aikaan ollut niin kaukana kenestäkään. Tiesin kasvavan inhon ja tunsin sen tummuvan heti ihoni alle kuolleeksi vereksi kuin elokuvan kirotuilla jumalilla. Lähden, minä sanoin. Lähden.

Viivyn kunnes et enää katso

 

Äidin kanssa kässäkerhoilua. Serkun kanssa muuten vaan. Ihan vain nauraakseni.

Juo chaiteetä. Juokse portaat ylös ja portaat alas. Tai kävele. Katsasta käsityönäyttely. Tee lähes pakollinen paikallinen luomukauppa pyörähdys. Naura mahasi ja poskesi kipeäksi. Matkusta toisaalle. Matkusta ajassa taaksepäin. Vietä hetket, joita et muistanut olemassa olevankaan. Juttele Näkymättömyydelle ja Olemattomuudelle leikkipuistossa, jonka muistat lapsuudesta. Ei erityisen onnellisia, mutta muista silti tie sinne ja takaisin. Kohmeta sormesi, niin että toinen voi niistä pitää kiinni. Vietä myös ne hetket, jotka käytät väärin. Kuinka voisin olla hymyilemättä. 

 Viikko lomaa takana eikä tietoakaan siitä sunnuntai-iltaisesta epätoivosta, joka niin kovin usein minut tuntuu tappavan ikävään. Nyt ovat aallot ja tuuli muuttaneet suuntaa. Sinne, minne kävelen: rantaa myöten ne valuvat ja sulattavat valkean ja lämpimän. Se näyttää siltä, että voisin nukahtaa sille. Mielellään se varmaan minut peittäisi. Minut ja siipeni. Minut ja mieleni. Jolta en koskaan päässyt karkuun. Lupaan onnistua.

Vihdoin naurua. Oikeaa ja aitoa. Ja niin, etten tajua edes kuinka kovaa tai holtittomasti. Enkä välitä mille nauran. Oli vain hauskaa. Kun palaan kotiin, saatan sitä hieman hävetä. Häpeänkin. Pian olin jälleen poissa. En kuitenkaan siten kuin ennen. Kuulen ja näen. Sisälläkin yritän saada aikaan tuota kuvaamattoman kaunista höyryä, jonka ulkona pystyy itse muodostamaan. Tunteminen on erilaista. Siksi pidän puolestani sinun siivistäsi kiinni. Ties vaikka pysyisin tällä kertaa kiinni jossain. 

Tämä on siis positiivinen postaus.

Help the drowning one

 Herään useasti yöllä ja mietin, olenko oikeastaan nukkunutkaan. Ajatukset pyörii häkkyränä päässä. Virtaa tuntuu riittävän tusinalle asioita keskellä yötä. Olen pettynyt. Kalvaahan se, ettei ole päässyt tavoitteisiinsa määräajan umpeutuessa. Itseänikin pelottaa, että tavoitteet eivät täyty. Perfektionistinen luonteeni ei tunne sääliä missään asiassa. Pitäisi pystyä, osata, tietää, taitaa, haluta, viitsiä, jaksaa ja antaa itsestään 110% jokaisessa asiassa, jotta elämä tuntuisi luistavan ja jotta elämä tuntuisi elämisen arvoiselta. Ja, jotta saisin sen tyydytyksen, että kaikki on mennyt mallikkaasti ja olen onnistunut jossain kaiken on oltava kaikin puolin täydellistä. On onnistuttava minun itseni takia ja vain itsensä onnistumisen takia. Se ei ole hyvä.

No eli; pitäisi lukea ranskaa, tehdä portfoliotehtävä sovellettuun, tehdä sovelletun portfoliota, valmistautua henkisesti, valmistautua muuttamaan, maalata loppuun, lukea ja sivistää. Ehkä se tästä. Kyllä se tästä. Vaikka unirytmin palauttaminen ei aivan noudattanut kaavaa, sain edistettyä muita osa-alueita. Luin. Opin hieman toisesta maailmansodasta ja jatkoin englannintaitamisella. Lumous ja Dear John. Lisäksi, ennen surkeita yrityksiäni nukkua ja palauttaa kehoani niin sanottuun talviaikaan, maalasin loppuun serkkuni rippilahjan.

Haluan innostua.