seurasin ja seurasin

katkoin kylkiluuni

toteutua, se kuvastaa parhaiten ahdinkoani

suurimpaan, syvimpään, sarkofagiseen pyhyyteen

raastettuihin sisuksiin

jotka eivät ole minun

vaikka tiedän, miten pahoin aika niihin otti

miten tahdoin edes osan itsestäni näkyväksi

kuinka paljon pahoinpitelin, miten nöyryytin

niissä toistuu kuorittu ihoni, josta te mittaatte puhtauden

sen miten kaukana olen

luotatte kuin minä, ilman

 

kuiskata, kun se yhtä paljon rikkoo äänihuulia

pitäisi vain muistaa, ettei ole muita, 

eikä kenelläkään ole lupaa 

That is to

they left way behind, is to blame

se sai kiinni, se se se se

toistoja, joiden annan palata 

rakastanhan sinua,

 sen puuterista piiloa

lainattuja taloja

en ole nähnyt merta, josta puhutaan

ja kaikkea muuta,
joiden valvontaan on totuttava
jälleen
 

All Over the

Niin monia valheita, etten osaa valita.

Saadakseen tavallisia päiviä

"Pitelee kauhua etäällä"

Olen koonnut ja purkanut hymyt nyt niin monesti
etten jaksa laskea, etten jaksa
taas hetkeen

irrallinen, valmiiksi maksettu

Devil Take Care

Muistin taas mikä. Muistin taas miksi ei.

Kaikki kertovat saman tarinan, kukaan ei puhu samaa kieltä.

Lopulta kellään ei ole mitään sanottavaa.

Hiljaisuus ei ole koskaan ollut näin pakottavaa,
valitsen jokaiselle päivälle jotain sidottavaa.

Jokainen on samanlainen; jättää vain ohuet jälkensä.

Valkoista, joka ei puhu ääneen, vaikka sen yksinäisyydelleeni ostin.
Ei se pyydä minulta erikseen vettä, valoa, tai edes rakkautta. 
Mutta jos mitään unohdan, muuttuu se ruskeaksi ja harmaaksi. 
Kuihtuu rangaksi. Katkeraksi.
 Mikset pitänyt minusta huolta.

Miksi olen vähemmän, miksen ole tarpeeksi.

Kädet eivät riitä enää koskettamiseen, 
eivät ehkä enää koskaan yhteenkään purkamiseen.

Paperi

Kesä(l)omakuva. Profiilista.

Hengitän tulta ja jokaisen myrkyn epäpuhtaasta palamisesta. Hengitän ruosteen ja sokeria suonissani. Pyydän käden käteeni ristiriitaisuuksilla. Ne jäävät lepäämään kämmentemme väliin. Tunnen niiden luiden rusentuvat. Niiden pienet, jo valmiiksi öljyn turmelemat, siivet särkevät luiden terävillä säröillä keuhkoni. Puhkovat ja saattavat lepoon. Mutta ihminen tahtoo selvitä. Ruumiini tekee kompromissin ja vaati saada elää. Hauraat jättävät jäljelle välttämättömän; rangan, jonka taipeista erottelen Rajamaat. Se, mitä olen, kulkee niiden pinnalla. Välillä polveilee ihon alle. Aamulla huomaan virheeni ja vedän peiton eilisen päälle. Ettei äiti huomaa.

Kämmeniemme välissä saatan yhä tuntea kokoon rusentuvat luut. Niiden pirstaleiset reunat raastavat kumpaakin, mutta kumpikaan ei suostu lopettamaan. Sisälleni koskee sitä mukaa enemmän. Ne luut menevät uudelleen keuhkoihin. Ne luut valehtelvat. Ne siirtävät tänäänkin Rajamaille. Hengitän taas ruosteen, etkä sinä epäile mitään.

 Rakas varisparvi odottaa omenien alla. Nekin ovat kuulleet syyllisestä.

Tarpeeksi myöhä aamulle

Liian myöhä olla väsynyt

Sormien nivelet ovat hälyttävästi punehtuneet. Minua on oksettanut. Väsyttänyt kuumeeseen asti. Niin kuitenkin olen saanut jatkaa hymyjä. Taikkarin joulukonsertti ja joulumyyjäiset jatkoivat itsenäisyyspävän aloittamaa tapahtumakalenteria. Ajat olleet yhtä kuin erittäin vähäiset yöunet, aikataulut, stressi, asioiden hoitaminen, vapaa-ajan eliminoiminen ynnä muuta, mikä on pitänyt minut elämässä kiinni. Sitähän hain, kun valot olivat karanneet. Vain minä pystyin tekemään asioille jotain. Minähän tein.

 Näistä joulutoimista jo aikaa. Enkä joulusta ole stressannutkaan. Oi tätä autuutta. Lisää edessä. Sitten löytänyt itseni kelaamassa vuoden 2012 nauhaa tästä hetkestä vuoden ensimmäisiin ja viime vuoden viimeisiin ilotulituksiin, ja takaisin näille päiville. Ei, en voi sanoa, ettenkö olisi menettänyt. Loppujen lopuksi edes sen olen voinut todeta vuoden lopussa tähän mennessä, aina kun moista olen jäänyt pohtimaan. Ennemmin sen tuli kuin myöhemmin. Vielä mietin, kuinka elämä pystyisi jatkumaan, tulisiko lisää huomisia vai olisiko vain tämä aamu eikä ehkä enää edes iltaa. Vielä mietin. Olemme kuitenkin jo lähempänä vuoden muistoa kuin eilisen.

 Nykyistä tunnetta en osaa edes kuvailla. Katsokaa nyt näitäkin.  

Ihoni alla ollaan,

 ollaan niin että kädet tärisseet

Luihin pyritään

ei minun

Minulleko puhutte te, jotka olette mieleni vertikaalisuunnissa vääristyneet

kertonut epävarmuudesta, pettänyt itsenikin

kultaisina aamuina kuullut mitä odottanutkin

viettänyt kymmenen hetkeä sairaana valuvista maaleista poskilla

selittänyt niistäkin, eivät ne minun ole

 Revi suoraan, kaada kun kukaan ei katso.

Mahdollinen ovensuu

Tutustunut lamppuihin. Ihmetellyt elämää ja puunrangan siluettia pimeyden keskellä.

Sain nukuttua. Koko jaksonhan tässä sitä olen yrittänytkin. Nukkuminen johti nukkumaan lisää. Eilen nukuin päiväunet. Sunnuntaina nukuin kahdet. Vaikka sen yhdeksän tuntia olenkin öisin unta saanut. Mutta en minä pienistä.. (...sienistä tai niiden poimijoista, joista sienet ovat mukavampia kuin karpalot, vaikkei niitä voi verrata.)

  Illat hämärtyvät yhä aiemmin. Ehkä senkin kunniaksi keiju ja menninkäinen pistivät jonkinlaiseksi jouluksi. Oli kynttilöitä, niiden tuoksua, pitkään nukkumista, jouluvalot, pipareita ja piparitaikinaa, aamupalaksi glögiä, köyhien opiskelijoiden jouluateriana nuudeleita eri variaatioina sekä puuroa. Jota tosin emme syöneet.

Minä olen nähnyt vastarannan hämärtyvän. Ehkä ensi kevät odottaa minua sen kanssa, sillä nyt siitä nauttiminen tuntuu pakahduttavan vain; niin kaunista se on. Eikö olisi ihmeellistä piiloutua sen reunaman taakse ja verhoutua siihen kuin näkymättömyysviittaan. Sisältä se olisi pehmoinen, muttei lämmin. Pehmeys turruttaisi näköni. Se olisi sinisävyistä ja luulisin näkeväni valoja siellä täällä. Minut valtaisi vuoroin pakokauhu, etten löydä enää näkemään. Vuoroin heittäytyisin pehmeyteen ja turvallisuuteen. Tuntisin, kuulisin, haistaisin ja maistaisin koko tilan, jota ei lopulta olisikaan. Niin minulle kävi.

Kiitokset kuvien menninkäiselle.

Coexist

 09.09. Kuume uhkaa. Ei mittaria. Ei mittausta. Kaatuminen ja käpertyminen kotikolon säleikön turvaan.

10.09. Kalevin päivä. Autoin mummiani valitsemaan sen kunniaksi ruusuja. Ei sillä kuulemma ole väliä, vaikkeivat ne pitkään ulkona kestäisikään: onhan merkkipäivä. Kalevin lisäksi myös minä sain mummin huomiota. Muodossa Rumba. Empä ole pitkään lukenut jotain niin tarkkaan.

11.09. Urakka 'YTL:n työllistäminen' alkaa.

12.09. Universaalit yliseksijumalat liikkeellä. T-ilta. Pettymys ja spekulointia. Ilmaisia omenoita.

13.09. Aurinko. Ahdistus. Kysymyksiä. Ahdistus.

14.09. Epätodellisuus. 

15.09. Onni.

16.09. Kysymyksiä ja kysymyksiä. Ahdistusta ja oksennus.
17.09. Voisit pitää huolen itsestäsi. Tiedät että viet minulta jotain tärkeää. Yritän sen sijaan keskittyä kombinaatioon Schjerfbeck & Sallinen. Näytän Quasimodolta.

No tuleehan näitä hetkiä, että on toisella planeetalla. Ja vissiin kolmannellakin. Niitä kaipaan, jotka aamuisin herättelevät kipristeleviä varpaita ja voimattomia sormia. Unihiekka on niihin jälleen pystynyt, vaikka illalla jälleen lupasi, että valvoo ja sanoo suorat sanat sille, joka tuota ilmaisjakelua öihin toimittaa. Siihen tulokseen on tultu että joko se/hän ei osaa lukea tai on syntynyt anarkistiseksi wannabehipsteriks viiksineen kaikkineen. Ilmaisjakelua koskevien kieltokylttien lukeminen ja noudattaminen on niin mainstream. Uutisia sulle; hipsterit on niin out. Mutta: juuri tarkistin eikä ovellani ole vastaavaa ilmoitusta. Ei postilaatikossanikaan. Eli tule vaan käymään. Olikin jo ikävä. Ehkä wannabe olinkin minä.
  Muutaman illallisreissu ulos. Kohti kuunsiltoja. Koko kroppa tunsi, ettei tämä ole normaalia. Taistele tai pakene. Ennen pitkää pakenin. Ehdin tallentaa vain jotain satunnaista, kun pelkuri sisälläni päätti, ettei ollut oikein olla niin myöhään ulkona niin kaukana kotoa. Tässä vaiheessa ainoa sana, jonka pystyn enää muodostamaan pääni sisällä, on 'kotiin'. Pääni on räjähtää. Ettekä te hellitä, vaan huudatte ja pakotatte minut nukahtamaan. Tiedätte, että niin pakenen. Tiedätte, että silloin olen luovuttanut. Ja voi kuinka nauratte sinä iltana ja kerrotte tarinoita, ja muodostatte pienillä varpaillanne varjokuvia nuotion savuun. Ilakointinne kaikuu varmasti vielä aamuvarhaisellakin huoneessani, jossa ei ole ketään. Vain ruumis, jolla on silmät auki. Niin nopeasti voi lähteä.

 

 

You Should Know by Now

 

Aivan olin unohtanut Tiikerin Päiväunen. Siitä olin jo huomaamattan luopunut. Alunperin säästösyistä ja samat muutama pussia laatikon pohjalla vieläkin oli. Nyt enää pari.

 Ympärilläni on tapahtunut paljon muutoksia. Näen ne, vaikkei niitä ole. Muutos on jaloissa. Ranteista ylöspäin. Kaulasta alaspäin. Lapaluilta solisluille. Kylkiluiden alta aina selkärangan rustolevyille. Kuinka veri on karannut pienimmästä varpaastani ojennettuani sitä väärässä asennossa kohti keskilattiaa. Näen sinne, vaikka enää heikosti. Oven, joka on koko ajan odottanut avonaisena päästäen sisään katseita, mielipiteitä ja lämpöä. Ei. Mene pois. Nyt on syksy. Viileä ja kirpeä. Minä näen nekin; värikkäät puut. Kaunis ja pehmeä. Siksi en ole täällä. Enkä sinua kuuntelisikaan. Mene pois.

 Näkymät.

 Hei ja hei hei Sveaborg! Lupasinhan tulla takaisin. Kuinka sää sen sallikaan. Eipä muuta kuin odottelemaan uutta jälleennäkemistä. Matkan aikana kesä soi viimeisiä säteitään, sain tuntea vielä meren tuoksun ja uupumuksen jyystävän kotimatkaa. Mutta tapaamisia tuon väsymyksen edestä; poika, joka ei koskaan kasva isoksi, toveri Schjerfbeck ja O'Keeffe.
 Illan kruunasi pari lusikkaa ja Freestyler radiosta.
Loppuun tuloksia testaillessani Anteroa kotopuolen rocktapahtumassa. Ja sadekuurosta.

Some Shelters

 Aikaa on loppuelämä. Oli se kuinka pitkä loppuelämä tahansa. Tai lyhyt.

Olen vajonnut yhä useammin lattioille. Nukkunut lähempänä lattiaa. Lähempänä pehmeää. Repäissyt tyhjiä sivuja. Repäissyt sukkahousuihin reikiä. Repäissyt johtoja seinästä. Satuttanut itseni. Juonut elämäni ensimmäisen cappuccinon. Päättänyt olla välittämättä muista jälleen kerran. Tuonut esiin huonon luontoni. Hymyillyt valeita. Oppinut vihaamaan. Enkä halua palata.

 

 

  

 

Kesäheinäinen Inkeri turistina kohteessa Kallion kirkon portaat. Muita toimintojani kolmen päivän matkan aikana olivat (extended edition): syntisen hyvän ruoan syöminen sukulaisilla, mansikoitamansikoitamansikoitajavattuja, suomifilmisyventyminen kohteessa Helsingin kaupunginmuseo, muutamaan vanhaan valokuvaan ihastuminen, Valtteri-vierailu, ratikka sitten iän kuusvee, alennusten alennusten penkominen, kahden mekon adoptointi, Hietsun kirppis-vierailu, Stupidon lähes naapurissa majailu, Tammisaareilu, tee ja torvisoitto (=ounce ja tempaus senaatintorilla), kesäily, Helsingin normaalilyseon valojen ihmettely, kykenemättömyys aamupalaan, peltojen keskellä autoilu, ihastuminen Porvooseen ja muihin supersöpöihin kaupunkeihin joihin heitimme hassuja visiittejä, kohde Hiljaisuuden kappeli aka Kampin kappeli, toisten odotuttaminen ja odottaminen, saippuakuplat kampin edessä, budjetin ja mestalistan noudattaminen sekä luultavasti miljoona muuta asiaa, jotka ehkä unohdan. Tai ehken vain pidennä jo pidennettyä listaa.
 Reissu meni nappiin. Livistin edelleen kohti Savonlinnaa, mutta eipä aikaakaan kun sieltäkin jo livistin takaisin ja nyt olen viettänyt kiireettömän ihanat pari päivää kotosalla. Muilla tahoilla mikään ei ole hyvin ja minä olen muuttunut turdus merulaksi. Vaikken osaakaan matkia ambulanssin sireeniääntä.