sunnuntai 26. toukokuuta 2013

Sairaalan seiniltä





Sille pitsille, joka murtuu käsissäni
onnettomuudeksi, savukelmuksi
jonka läpi näkee huonosti ja hengittää voi vain jokaisen minuutin kohdalla kerran

Kietoudun siivenrippeisiin ja toivon, että saattaisin ne vielä päästää lentoon;
vapaudelle ne toimivat
Oloni ei kai koskaan ole ollut näin turvaton,
ehken koskaan ole sitä kaivannut vain yhtä paljon

Puhutaan parantumisesta, jos sairautta
Minä sairaudesta, minä parantumisesta, en kumpaakaan,
siksi apua tyynylle aamuyöstä 

Pukeudun sairaalaan

 Numero kolme
pelkään
en osaa käyttää paikallisbusseja,
välitän koko ajan vähemmän.

torstai 23. toukokuuta 2013

Matkallani etelään

Paljon.
















 Juhla











Teetä aina kun vain jaksoin nostaa käteni korvalle. 

Kuljen kertomatta minne. Nyt huoneeni tuoksuu niin, että paljastaa kuten oma unohdukseni.












Pyjamaraitaseinä. Itsenäisiä mansikoita. Palautan mieleeni rakkautta.








Paljon kaikkea. Helsinkiä, Turkua pääsykoetta. Levyjä ja iltoja. Päivät eivät ole mitään. Ja minä siihen turhaan. Olevani jotain, vaikken ollut lähelläkään. Soitan portailta ja itken vasta kun avaat oven. Näet mitä käsissäni kannan ja suljet. 

Matkaan jo kohti länttä. Iloitsen sateesta ja menetän itseni taas, kun lyhtypylväät liimautuvat kaksiulotteiselle kalvolle.


Valokuvia. Minä pysähdyn hautajaisten kohdalla.


Yhtä viikon, yhtä määrittelemättömästi ja yhtä sitten syksyn. Unohdan kokonaan, eikö vain.
Palaisimpa takaisin; en enää lähtisi.

torstai 16. toukokuuta 2013

Niin, että en ole koskaan turvassa


 Ihan vain, koska on hienoa omistaa jotain näin eimuntyyliiyhtään ja vieläpä sairaalavärissä. Hämmennys, kun sanotaan tervetuloa. Usealta taholta ja pelkään puhelimen soivan. Tämä menee jo liian pitkälle. Lyhyestä puhumattakaan.     

maanantai 13. toukokuuta 2013

Mutta suolaan ja tomuun jäävät jälkeni



Minä kirjoitin yöllä kuten olen kirjoittanut aikoinaankin. Se on tehtävä ja valvot vaikka koko yön, jotta saat sen valmiiksi. Heräät kahta tuntia aiemmin lukeman, jotta saat sen luetuksi.
 Nyt luen ja luen. Ymmärrän. Etsin keskellä yötä tietoa. Etsin omenien lapsia. Kirsikoiden juuria. Lasken niiden varpaita. Polvet edessäni kuljettelen kättäni edestakaisin. Vedän viivoja hiekkatien pintaan. Etsin sieltäkin. Mitä on maa, jonka tuoksua rakastan. Mitä on ilma, johon teen kotini missä vain sen löydän. Tunnen siluetin kosteasta maasta, teollisuuden maustamasta ilmasta. Nautin jokaisella solulla, jolla nauttia voi. 
 Tämä on kuin se, mistä luin ja ajattelin: tiedän tuon, minä rakastan sitä ja haluan vetää sitä joka kerta keuhkoni täyteee saamatta tarpeekseni. Kyse on kerrostalojen kaupungista, josta ja jossa paitsi käydään keskustelua myös nautitaan; jopa enemmän kuin maaseudun rauhasta. Ja jokainen soluni täyttyy tuosta ympäristöstä. Luen ne rivit ja tahdon astua niihin taloihin. Siihen aikaan ja sen ikkunoilta nähdä kuvajaisia. Lukea vielä yhden rivin ja löytää vielä vähän kritiikkiä. Kuulla sama mitä olen lukenut ja humaltua sille, mikä saa mut elämään.  

En tiedä, kuinka minä saatan selvitä kesästä, kun nyt jo pelästyn mittarin lukemia. Nyt selviän siitä juuri ja juuri nähdessäni hiirenkorvia. Mutta samoin kuin muistin, miksi vihaan kesää; samoin muistan, miten sitä paetaan: lähelle vettä ja kirjastoon. Jälkimmäinen heitti minut hymyille, helpotuksen helmaan. Hetkeksi. 
 Rakastan kenkiäni koko ajan enemmän.

sunnuntai 12. toukokuuta 2013

Seurata valoa

Minulla ikioma lasi, johon istutan vihreää. Hengittävää. Sen ympäröin suojamuurilla, jonka koostan turhamaisuudella. Muutoksella, jota en koskaan jostain syystä pelännyt. Näen sen läpi, se heijastaa aamuni kuten niitä rakastan. Herään kerrankin ajoissa ja saatan olla pitkäänkin tallessa. Oman laukkuni uumeniin muistan itseni tallettaneeni. Sillä lasilla tarjottavana hymyjä, vaikka vielä haaleita heijastuessaan takaisin. Hengittävää. Vihreää, jota haluan rakastaa kunnes sekin rakastaa minua.

 Tämä valo on kuten sen kuuluu tänään olla. Sitä se aina on. Kadehdinkin, kuinka sillä on monta päämäärää ja minkä ikinä se valitseekaan, johtaa sen tie aina jonnekin ja löytyy uusia alkuja. Päämääriä, joista voi olla niin varma, että niiden mukaan saattaa vaan liueta. En saata kuvitella kauniimpaa ja ehdin pakahtua jälleen monesti ennen kuin päivä saavuttaa edes puolta. Itää tai länttä, pohjoisen kohdalla kerään rakkaimpani ja liimaan sirpaleita edes hauraaksi rakenteeksi. Lähden.
 Minullakin muutama. Niiden on oltava valoa, ei sitä vettä jonka kuvajaiseen saattaa särkyä. Eikä niitä ääniä, joiden kanssa olen leikkinyt kauan. Päämääriä. Yhtä lailla, kun unohtunut ruoka-aikojen ohi leikkimään; niin myös olen kadottanut tärkeyttä.

Tänään hänelle suklaakirsikkapuu ja David Bowien elämänkerta. Omistettu päivä äideille. On se enemmän kuin oikein. Päivänä muiden joukossa kipuaa minuun ja ripustaa itselleen ruusuja. Kutsu käy kahville. Minä vältän. Kuvaan ruusut ja lähden. 

 Käyn luillasi. En aio palata. Tiesinhän minä seuraavan yön toivottomuuden ja valvoin rakkaan vierellä. Silti en ollut pitkään aikaan ollut niin kaukana kenestäkään. Tiesin kasvavan inhon ja tunsin sen tummuvan heti ihoni alle kuolleeksi vereksi kuin elokuvan kirotuilla jumalilla. Lähden, minä sanoin. Lähden.

keskiviikko 8. toukokuuta 2013

Saatat vain karata


Hajoan ajatuksiisi siitä, että pellot eivät tänä aamuna olleet tyyntä. Minä vaellan niille poluille sen pellon reunaan, joilla tapasimme juosta kuin villihevosia olisimme olleet. Saatoimme juosta ja juosta; aina sama reitti, sama ilo. Aina nähdessämme saatoimme sanaakaan sanomatta vain lähteä kirmaamaan ensin hiekkatietä, kiertää asuinalueen kauttaa leikkipuistoon, kadota hiekkakentän vierestä lähtevälle polulle, johon ei nähnyt mistään, juosta toisen asuinalueen kautta toiselle salaiselle polulle, joka näin keväisin saattoi olla aivan veden vallassa yhdestä kohtaa niin, ettemme päässeet etenemään toiselle leikkipuistolle. Ja villi laukkamme päättyi samoin: mummosi ja ukkisi luo syömään jäätelöä. 

Älä tule kesä, minä rakastan muita enemmän. Ahdistun, kun kylmä ei enää ole luonani; kun sormenpäätkin tunnen ja ruumiini ei jaksa mitään. Kylmä; minä odotan taas sinua kesän jälkeen luokseni. Mutta älä sula suruna minun luokseni, vaikken enää aio psykologille sinusta puhua. Minä häpeän ja kadun. Äläkä laula, kun näen sinut. En jaksaisi enää enempää. Ajattelen vapautta, ajattelen pois. Kylmä, auta minua, kerää siipeni ja koveta takaisin. Järjestä minut, äläkä anna minun enää puhua. Sanat eivät ole koskaan tuhonneet minua pahemmin. Eivät pettäneet. Samana se tuntuu kuin koko vuosi: vetää selkärankaa myöten terällään ja raastaa lapaluideni muodot. Ikäänkuin en itse siihenkään pystyisi. Toisaalta taas: omia sanojani ne ovat.


torstai 2. toukokuuta 2013

Elämästä puolikas, puolikkaan elämä

 Elämä kotona vähän lähempänä järjestystä, kun tietokone ja kaiuttimet ovat paikoillaan melkein järjestetyllä työpöydällä. Etusijalla prosessissa on ollut teeasioiden mahduttaminen tilaan. Julma 'tavallisten' teelaatikoiden huostaanotto huushollin yhteiseksi omaisuudeksi.  Teknistä haastetta pistorasioiden paikoista, yleisestä muusta sekamelskasta huoneessa, jatkuvista keskeytyksistä sekä yleisesti vain tilankäytössä. Muutenhan olen taas kukkuloilla, joilla jaksaa enää pikaisesti nykyään käväistä. Onhan onnea, kun ainoa asia, jota tarvitsee oman huoneensa ulkopuolelle lähteä hakemaan on niinkin olennainen asia kuin vesi. Jopa sen kuumentaminen on nyt mahdollista näillä neliöillä. Odotan vain, milloin hyvät haltiat palaavat ja tyhjentävät loputkin kamoistani. Ja milloin eräs hyvä haltia lopettaa aamuisen aggressiokäyräni nostamisen imuroinnillaan. Juuri nyt kysyn taas; miksi laitoin hunajaa, kun tee on teetä.

puolet teestä

Minä voin pohtia joka aamu elämäni lähes kokonaan uusiksi. Vain muutama päivä on ennaltasuunniteltua; että ne tulevat. Muuten saatan koska vain lähteä kävelemään kymmenen kilometriä, juoda itseni pökerryksiin teevarastoillani, keskittyä tai olla keskittymättä, katsoa Arto Nybergiä niin monta jaksoa kun Areena vain suostuu näyttämään, kuunnella pelkästään remonttiääniä vaivatta kolme tuntia, miettiä sen samat kolmetuntia mihin laittaisi yli vuoden vanhan kuohuviinipullon, lähteä myöhään illalla kiertämään sateista kaupunkia jokaista asuinaluetta myöten juoden samalla epämiellyttävän luonnollisesti noutokahvia, vieressä rakasta, harjata hiukseni rauhassa kunnes ainoa asia muistuttamassa niiden todellisesta luonteesta on rasta tytäryhtiöineen sekä mitä onnellisimmin vain ignoorata kaikki mahdollinen mikä liittyy ylioppilasjuhliin. Onhan tässä hyvätkin puolensa. Sekä tietysti kuunnella musiikkia, joka on hyvää, mutta josta en osaa päättää onko se vain ajanhaaskausta. Tervetuloa kotiin.
  
 Isäni ei ilmeisesti pitänyt huulipunainkeristä. Eikä äitinikään siitä, että löysin silityskopasta hänen pikkujoulukolttunsa tai siitä että yhdistin sen hajoaviin sukkahousuihini. Parina päivänä peräkkäin. Silti ehdotti nahkatakkia, kun lähdimme käymään mummilla. Nahkatakkia. Hävetti miten hyvin lopulta se sopikin kaikkeen. Siitä järkyttyneenä pyyhin punat pois. 

 "En pelkää mitään enempää kuin, että saavun perille, maailma pysähtyy ja ymmärrän: on kaikki ollut kuin värjättyä vettä", Pariisin Kevät, Astronautti