keskiviikko 22. heinäkuuta 2015


en tiedä oliko se n ä l k ä ä . mutta tunsin sen taas. sairauden joka valui tänään kalvavana pääni päältä pintojani lattialle saakka. samalla pelkäsin. kuinkas muuten. olisin ollut tässä jo silloin aiemmin. vuosia ja vuosia. en tiennyt nimiä. tiesimpäs. ainakin osasin unohtaa. samalla tiesin ylittäväni kauan seuraamaani rajaa. laukussanikin raja. nyt se piirtyi kuten näytelmässä. se oli varsin selkeä, kun näin jälkeenpäin siihen uskalsin tiirata ohuiden ja vahingoittuneitteni välistä. muttei sitä saata nähdä. niitä juttuja, joita ei paljaalla silmällä, ei paljaalla kädellä. sen sinisyys oli minussa. kauttaaltaan ja verisenä. sen teräksinen olemus oli kylmä, samalla niin lämmin ja pehmeä. ei mitään. ei mitään, se kai se oli. sen nimi, ja vihjeet lukivat samalla listalla. köytin käteeni sen saatesanat, vaikka lupasin, etten ikinä ihoni alle anna sen mennä. ei, en siitä puhu. enkä puhu siitä siten. 

olemme huokaisseet, kuin se olisi sinetti päättymiselle. se päättäisi kasvottomien kuolon. se vesihana. ja niin moni muu. niiden rajat häilyvät yhä enemmän. vaikka raja olenkin minä, kun en. 

sinisyys minussa. sinisyys pinnalla. puoli yhdeksi, puoli yhdeksi. ainakin kadonnut. olikohan se. silmukkaat ja haarautuvat jatkeeni valuvat sitä samaa. kauanko olet seissyt siinä.

tiistai 21. heinäkuuta 2015

gardens



taittelen valon 
pysyn siinä kiinni


 Kenkäveroiltiin!

torstai 16. heinäkuuta 2015

escape me and my


erota
sataa

taisimme pilata toistemme elämät. tai pelastaa. 

mitään ei ollut, mihinkään en koskenut. tarkkaan sen pilarin takaa, palaat kotiin. kadotan sinut matkalla, kävelen loppuun. toinen. erotan olemuksesi, joka on juuri niin miellyttävyyttä ulos henkivä kuin vain olen nähnyt. kätesi ovat aivan liian pitkät. suoristuneet aina, käännät ne kuten minua satuttaa. pakoon. 

lauantai 11. heinäkuuta 2015


miltä se tuntuu, 
kaipaatko takaisin

siellä enää
tärisevä liike, en muista 
haljennut huuma

saa viereesi katsomassa
tämä talo on tyhjä


torstai 9. heinäkuuta 2015


ahahhha

kuuntelen pitkästä aikaa taas rakasta XX:n Coexistia, erobiisejä. Ja pistän menemään tällaisia hampaita. Luin pitkästä aikaa kirjaakin, oikeasti tahtoisin vain käpertyä sänkyyn, en jaksaisi herätä huomiseen vuoroon, mutta menisiköhän se jotenkin niin kuin festaritamppaaminen: mitä väsyneempi on, sitä villimmin on riehuttava, ettei väsymystä tunne. Tai istua alas. Mutta silloin ei ehdi.

 Äiti sanoi, että ahdistukselleni pitää tehdä jotain, kun se kerta on niin jokapäiväistä. Sanoin tehneeni. Hää oli laittanu mulle halloumpastajuttua, se oli tosi jees, vähän liikaa manteleita. Olen pahoillani.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

aikoja sitten, ajankohtainen avautuminen

Olin neljäntoista ja kerroin ystävilleni. Oikeastaan vain kokeillakseni sanojeni voimaa. En ollut varma. Mutta äitinikin tiesi silloin. Ystävänikin sanoivat tienneensä. Miten, kun en itsekään tiennyt. Mutta olen sen kyllä todistanut monta kertaa, että olen itse suurin muukalainen elämässäni, jota pelätä, josta olla varuillaan. Se epävarmuus hohkaa vain muualta takaisin. 

Olin helpottunut. Ihmettelin, miten juuri minun kohdalleni kävi sellainen tuuri, että sain rakastua tyttöihin. 

Seitsemän vuoden jälkeen kerroin äidilleni tänään, että seurustelen. Ainoastaan sen. Se riitti kyyneliin ja äitini itsesyytöksiin. Kyllähän se tästä. Kuten arvasin etukäteen. Tuntuu kuitenkin, että tämä on niin epäreilua, vaikkei responssi ollut pahin mahdollinen.

Siinä minä vain tuijotin upouusien Vansieni kärkiä. Sanat olivat shokki itsellenikin. Sitten itkin ja pyöräilin sateessa kirjakauppaan, kuten koska vain. Sade peitti minut, olin sille kiitollisempi kuin pitkään aikaan millekään samalla tavoin. Levittelin epäonnistuneita kalaverkkoja kotona. Huomenna taas töihin. 

Tarjosin Akulle berliininmunkin ja minulla oli pipo. Kuten eilenkin. Heinäkuussa.

hakaristi kesällä 2014