sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Unnecessary

Lähdin kotiin ja Kalevi pääsi jälleen vierailemaan koululla. Siinä kävi niin, että jatkoimme aiheella voimauttava valokuvaus, vaikkei se sitä ollutkaan. Siinä kävi niin, että päälläni oli jälleen omenia.
 Vaikutit sille, ettet kaipaa enää yhtäkään riippakiveä elämääsi. Minä puolestani olen jälleen tehnyt itseni naurualaiseksi. Nimeni on riippakivi ja hiivin pois takaovesta seuraavaan käytävään. 

Minne sitten olen katoillut? Kun puhelimeeni ei saada yhteyttä, kun siihen en vastaa, kun minua ei näe, kun minua ei tapaa? Minne menen? Toivoin vastauksen putoavan taivaasta viimeaikaisten lumikinosten lailla. Mutten osaa niitäkään kuin väistellä. Hiivin pois takaovesta seuraavaan käytävään.

Juhlimme ystävän täysi-ikäistymistä. Kolmea kakkua ja piirakkaa. Siinäkin omenia. Jälleen sitä havahtui; pian se on minullakin edessä. Kymmenen ja kahdeksan päälle. Kymmenen plus kahdeksan. Yhtä kuin kahdenksantoista. Yhtä kuin valtuudet ostaa omia tähtisädetikkuja. Yhtä kuin vastuu, ongelmat ja tulevaisuus. Se, mitä on odottanut ja tietänyt tulevaksi on vaivaisten parin kuukauden päässä. Miten vähän on elänyt ja miten paljon kaikki sanovat vielä olevan edessä. Tiedän: ei se nyt niin iso juttu ole; pääset baareihin ja näytät vain useammin neljännellä luokalla otettua passikuvaa. Eikä se ole. Se vain tulee nopeammin kuin olin ajatellut. Niin kuin punainen silkki, nuttura, hiuskukka, mummin perinnekorut, valkoiset avokkaat ja valssi. Wanhojen tanssit. Olisiko syytä tuntea itsensä vanhaksi?



Tiedä häntä.

Nyt teemana Taikkari-viikko; Promenadi, Kevari, kuoroilua, kuviksen päättötyönäyttely, juoksemista paikasta toiseen. Lisäksi muutamina lisäruttuina kasvoissani ja käsissäni havaittavissa olevat aiheet: kankaanpainantaa; painopastoja, väripigmenttejä, kissoja, saippuakuplia ja jälkeen jäämistä. Yksi kaksi ja kolme. Neljättä en löydä ja viidennellä kompastun.
"...rauhan annat haavat sitoen..." kuuluisimpa minäkin niihin onnellisiin. Sillä kaikki tuntuu kääntyvän jälleen vastaan. Melkein jo huokasin. Nyt tajuan tuon saman möykyn, joka lähestyy. Voin melkein kuulla sen nauravan, kun se saavuttaa minut. Miksei kaikki voinut olla jo ohi? Miksi se jahtaa jahtaa jahtaa jahtaa jahtaa ja ajaa nurkkaan? Tunnen oloni strutsiksi, joka turhaan yrittää piilottaa päätään vaikeuksilta; joka joutuu ennen pitkään myöntämään kömpelyytensä. Näethän, että ristin käteni ja toivon parasta: näethän, etten voi jatkaa näin.

Kävelin linnan ohi. Sillalle. Kalanruoto hiuksissani nukuin ja heräsin aamulla kolmesti.



maanantai 9. tammikuuta 2012

Forgot my mittens

Silloin satoi lunta. Oli vähän aikaa nauttia omista ajatuksistani ja hiljaisuudesta. Hautauduin lämpövilttiin. Minut yllätettiin ja sain vilttiin käpertyneenä siitä nauttia. Minäkin annoin ajatusteni lentää helmikorvakorujen luo. Harvinaista herkkua ja mieleni halajaa jo pois. Takaisin.
  Teemana takapihamme winterwonderland. Teemana yksinkotonaextra: yksin kotona Loppiaisena. Sinä kuulaan lumisena päivänä minua ahdistelivat epäonnisten varkaiden sijaan lintulaudan vakiasiakkaat, piinaavat valotusongelmat sekä mielikuvituksen puute sen suhteen, mitä tekisin tuona kuulaan lumisena päivänä ollessani yksin kotona. Tulos on vissiin aika näkyvillä tässä kyhäelmässä, jota myös postaukseksi kutsutaan. Päivitän päivääni. Ehkei näistä vieläkään ole aina niin ilahduttaviksi 'päivän asu' -kuviksi, mutta no: teksti kertoo enemmän kuin muutama valokuva vierekkäin. 

 Sen lisäksi, että olen ulkoiluttanut ahkeraan Kalevia, olen myös päättänyt unohtaa, että olisi noita rästitöitä jakson päättymisen kunniaksi. No eikä mitä: lisää teehetkiä ja outoja hymähdyksiä. Samalla tietysti on huomautettava hämmästyttävän tiheneväksi käyvästä päivitysrytmistä/-vauhdista. En yleensä harrasta tämänkaltaista extremeä, mutta kaikkea kai on kokeiltava?



Vielä pari siluettia ja lumileikki. 

Haluisin lentää. Vaikka tosiaan omistan ne siivet, jotka vievät pois minut maankamaralta, en saa tarpeekseni yläilmoista. Kaikki on siellä niin paljon helpompaa. Olen keiju ja muutamaa muuta mahdottomuutta. Punakaneli ja Valkeakuulas. Heistä minä luin kaksi vuotta sitten. Hupsu; nehän ovat omenalajikkeita. Hupsu; ne ovat myös pieniä airiita, jotka hän kuvitteli. Koska hänellä oli skitsofrenia. Mike Pohjola ja Kadonneet kyyneleet. Tästä halusin kertoa. Siinä he ovat edessäni. Näetkö? Hupsu; nehän ovat tuikkuja.
 Kai ajattelin hieman myös piristää pieniä omenapuitamme näin talvella, kun ne ikävöivät pienokaisiaa. Kuosi nimi on omena. Näetkö niiden riemun? Kuinka ne taivuttavat oksiaan alemmas kunnes ylettyvät mekkoni poimuille. Ehkä ne jaksavat taas kukintoihin asti.

 


Aiheena siis minä, minä ja minä kuten vuosi sitten suunnilleen samoihin aikoihin. Eli paljoa ei kuitenkaan ole muuttunut? Yksin voimauttaminen ei ole mistään. Minkä sille voin, kun elän puoliksi toisella planeetalla. En tiedä kummalta olen kotoisin. Minulle on ollut aina vähän vaikeaa sopeutua kummallekaan vietettyäni aikaani toisella. Ehkä keksin, että olenkin sillä aikaa kolmannella.

Lumisateen teehetki. Kaksi kynttilää ja yhä päivän valoa. Olen puhdas kuin takapihamme lumi. Sitten päästän itseni lentoon ja muistan, että olen likainen. Kengät jalassa olen lumipeitteen tampannut ja tahrinut itseeni: ihmisyyteen. Melkein voin nojata itseeni ja tuntea, kuinka minut revitään kahtia. Aivan kuten minä ja veljeni kun olin pieni ja barbiltani lähti toinen käsi. Tai, kun tajusin, että kaikki on kuolevaista. Olin silloin vielä päiväkodissa. Sain maailman suloisimman posliininuken, jonka arvoa en tuolloin ymmärtänyt. Se tippui ja yhä näen arven sen kädessä, kun kerran se tippui, tippui ja tippui ja päsähti muutamaksi osaksi mekkoineen. Kyyneltäkään en ole nähnyt sen vuodattavan. Pyydän siltä anteeksi joka päivä.
 Niin tunnen itsenikin välillä jakautuneen. Enkä edes tiedä, mitkä ne kaksi puolta ovat. Ne, jotka tulivat eri planeetoilta; jotka havaitsin, kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan? Ne, jotka tuntuivat hakkaavan mieltäni yläkoulussa; kun aloin havaita oikeita asioita? Vai ne, jotka ovat olleet samassa ruumiissa lapsesta saakka; jotka tahtovat pois? Ikuisilla sieluilla on kuolevaiset ystävät.

Kiitän ja niiailen.



perjantai 6. tammikuuta 2012

Like a ghost I've been recently

 Voi ei hei; miksi tämä menee niin usein näin? Että, kun pitäisi tehdä yksi vähemmän kuin kymmenenmiljoonaa muuta asiaa, mutta silti tehdä ne kaikki, niin päätän lähteä väsäämään ja leikkimään tänne. Eihän siinä; leikkiminen on aina yhtä mukavaa; varsinkin, kun kyseessä on vuoden ensimmäinen lumileikki. Mutta tiedän, mihin tämä johtaa. Maanantaiseen aamuun, jona huomaan, etten tippakaan alkoholia ole juonut, mutta olen silti kansankielellisesti ilmaistuna darrassa. Pienikin ääni ärsyttää ja kuulostaa kuin viisi norsulaumaa pitäisi reivejä juoma-alueellaan, joka kulkisi koko ajan aivan selkäni takana. Ja kun käännän päätäni; kaikki piiloutuvat lähelläolevien näköesteiden taakse elinympäristöään myöten. Niin... Eikä mikään ole mitään muuta kuin omaa laiskuuttani, omaa kykenemättömyyttäni ja kolmea tusinaa muuta salaa lausutta asiaa, jotka nimeän tekosyiksi. Vain viimeiset; puhun joskus tottakin.

Lupausten aika, mutten tohdi yhtäkään kirjoittaa saati ääneen sanoa. Haluan pitää ne omina salaisuuksinani. Silloin petän vain itseni. Uuden vuoden aaton aamuna löysin valkoista. Se on lunta. Näin kävi jouluaattonakin; yöllä oli satanut lunta. Ja laskin uusia enkeleitä hautausmaalle; perheemme enkeleiden viereen. Valo tuntui tuona hetkenä niin kauniilta, että tuntui kuin päivä olisi jo hieman pidentynyt. Aistin ne minuutit, jotka jo olimme pimeydestä voittaneet. Silti on yhä pimeää, kun avaan oven, jonka kahvasta olen huomannut pitäväni; koulun oven. Niin sisään kuin uloskin hiipisiessäni. Silti yhä varjoja, joiden valonlähdettä en löydä.



Ja sitten kului viikko ja herään perjantaiseen aamuun. Niin kuin sinäkin. Ja mietin voimauttavaa valokuvausta. Niin kuin vasta eilen olisin seurannut sen tummahiuksisen korvakorujen liikettä. Jospa minustakin tulee isona yhtä aikaansaava; ehkä ihminen.
 Äskettäin huomasin myös, kuinka olen kaivannut aamuista höyryä. Sitä, kuinka kiroan mielessäni aamun, joka ei ole edes vielä valjennut. Sitä, kuinka suortuvakasani -jota myös nutturaksi joissain piireissä kutsutaan - luovuttaa suortuviaan villakankaalle ja tuuleen. Olenhan antelias ja huomaavainen kaikkien niiden rumien sanojen keskelläkin. Tuuli tappaa yhtä lailla kuin manillaköysikin voi tukehduttaa. Niin tahdon uskoa. Tiedän myös, ettei tämä ole uusi juttu: tähtisädetikuilla on piileviä voimia. Niin kuin keijuilla.