demolish

Lumilinnan purku alkoi. Se alkoi ja silloin tapahtui liittoutumisia jotka vasta myöhemmin olivat ja astelivat. Omani koputti eilen jalkansa olemattomassa eteisessäni välioveen. En voi väittää, etteikö vedenkeittimen valmistelu olisi vain tekosyy. Muita, ne tajusin vasta tänään. Vaikka olen ollut paha, olen ollut myös sinisilmäinen: hyvyydelle, ja tietysti lapsuudelle. Joskus hyväksyin sen, nyt uudestaan. Kuinka polveni punehtuvat ruvelle, voitto. 
 

 (minä) tahdon, viime hetkellä vetäydyin pois. Taisin olla kymmenen. Kiveys sijoittuu takapihalle, lumilinna on julkinen. Mattotelineen metallipinta, ei kylmä, vaan puistattava. Ja minä istun sille, enkä osaa ajatella. Olen vain se hetki, vain se paha olo, jonka saa pyyhittyä vaikka sipseillä. Yhtenä iltana löysimme maissisipsit. Koko ala-asteen ajan olen kymmenen. Persikkakakku maistui kauhealta, en syönyt loppuun, en tykännyt siitä. Sitten opin, että olen paha. Aina vain paremmin.

Tiesin ettei ikinä saisi sanoa mitään sellaista, silti sanoin. Minä tahdon (kuolla). Silloin näin hämmentynyttä. Luulin, että vain minulla on oikeus niihin sanoihin, siksi varmaan sanoin niin. Hyi.

Sinä naurat, minä nauran, minua hävettää, tahdon vain. Teemme paahtoleipiä, täydellisen vehnäisiä.  

Juonii, sen sotilaat hylkäävät. Kaatavat polttavaa tervaa. Nauretaan lisää. Sinä naurat, minä katson vierestä, pelinne ovat erilaisia kuin minun. Minulla on keskiviikot. Ja pian minulla on torstait ja lauantait ja sunnuntait. Sitten, kun ei ollut enää, riipuin niissä rappukäytävässä. Kellarin ovelle asti. Ei ollut kuin varovainen hiihtoloma. Kellarikerroksen kievari.

landing

 matkaisin kauas ja pois, etkä enää näkisi minua

niin hiljaa katosin

2011 mitä siitä sanoisin

safe and sound

Niitä pidemmät huokaukset. Muttei tämä todellisuus ole sellainen.

Tuntuu, etten ole tähän vuoteen valmis.

Mihin minut valitaan.

Taas. Ettekö te näe.

Vaellan patsaalta toiselle. Muistan ne painajaisista, mutta tiedän, miten kaikki on turvallista. Niin kauan kuin jaksan. Seuraa sinne sysiseen siimekseen, jonne teen kodin, ei se ole tätä maailmaa kummempi tai pelottavampi. En vain koskaan ole ajatellut, että se satuttaisi. Kun niin käy, etsi minut valtatien vierestä, saavut katsomaan mihin katoavat ne hetket juuri ennen pimeyttä, tuskin enää löydät.

 Nukahdan pian matkalle, olen niin uupunut.  

Vielä vähän aikaa, vielä vähän.

Tunnistan omaa ääntäni. Ihan vähän vielä.

Devil Take Care

Muistin taas mikä. Muistin taas miksi ei.

Kaikki kertovat saman tarinan, kukaan ei puhu samaa kieltä.

Lopulta kellään ei ole mitään sanottavaa.

Hiljaisuus ei ole koskaan ollut näin pakottavaa,
valitsen jokaiselle päivälle jotain sidottavaa.

Jokainen on samanlainen; jättää vain ohuet jälkensä.

Valkoista, joka ei puhu ääneen, vaikka sen yksinäisyydelleeni ostin.
Ei se pyydä minulta erikseen vettä, valoa, tai edes rakkautta. 
Mutta jos mitään unohdan, muuttuu se ruskeaksi ja harmaaksi. 
Kuihtuu rangaksi. Katkeraksi.
 Mikset pitänyt minusta huolta.

Miksi olen vähemmän, miksen ole tarpeeksi.

Kädet eivät riitä enää koskettamiseen, 
eivät ehkä enää koskaan yhteenkään purkamiseen.

Shadow it is

Pala kurkussa. Kesken. Sanoilta, käden liikkeeltä. 

Miksen ota apua, tämä ei ole hienoa.

Kirjoitin silloin otsikolla häkkilintu. Nyt se keikkuu vieressäni, samalla en ole varma mitä se tarkoittaa. Huoneissa johon käyn, häkkilintuni kaartaa kaltereiden vapautta. On turva, että kasvot rajataan ja turva, että edes yksi häkki jota vartioida, väittää että se on tyhjä. Tässä ei ole poispääsyä, ei lukollista ovea, selkäni hankaa vasten henkäyksiäni. Kierrän kattoa, pelkään lintua. Se kostaa, että sanoin sitä omakseni, saa minut uskomaan: kaltereiden välistä saattaa kurkottaa. 

Tältä puolelta toiselle. Käännän läpinäkyvän toisinpäin, koskaan en saa valmiiksi niin että näkisin toisella puolella tuttuja. Tai edes luulla näkevänsä. Näimmehän koko kaupungin, yön ja seuraavan aamun. Miksen itke siihen paikkaan.  

Kohti sulavaa lunta, tapaan teidät. Jokaista sanaa joka käy sisälleni, en minä voi, ettekä te voi, eikä me ymmärretä, ettekä te ymmärrä. Jään tyhjemmäksi.

Lumitukka. Olla sanojen mittainen. Väsyn yhä helpommin.

With the Shelves I Never Ordered

Miten vieressäni on sirpaleita. Miten en edes niihin koske ja silti käteni ovat niistä täyttyneet. Sitten siskoni istuu sirpaleiden päälle. Ja lakaisee äkkiä pois ulottuviltani. Kysyy polttelevatko, juksaan ja kaadun hänen vierelleen hankeen. Uppoamme ikuisuuden. Tulee kylmä. Yhä sirpaleita. Puolikkaat ja neljäsosapalaset muuttuvat yhä pienemmiksi. Sisko vetää lähemmäs. Näen taivaan enää kaistaleena hänen hiustensa välistä. Se on sirpale pimeän keskellä. Sitten ei sinuakaan enää ole. Puristan sitä samaa. Sirpaleita. Vatsani ottaa ne vastaan. Sanoinhan sinullekin, etteivät enää minua saavuta. Eivät nekään minun ole. Sitten kuulen, on hengenvaara. Myöhäistä, ei näy enää taivasta. Minä tyhmä luulin, että siskot ovat aina. Mutta muutuithan sinäkin sirpaleiksi. Tyhjyydeksi ja iskuiksi vatsaani.  

 

En muista, milloin joulun olisin voinut viettää näin. Ajan kunniaksi kuvia, jotka voi löytää monistettuina hakemalla googlesta sanalla 'winter' tai 'snow'. Menihän tuo punaisen juhla jo, mutta rauhaa ei ole koskaan liian myöhäistä toivottaa. Voi en ehkä kestäkään kuinka tätä valkeaa ja nipistelyä rakastankaan. Terävää tyynyn alla.

Dead by April

Kevät. Virallisesti. Päätin, että se tosiaan on ja se alkoi nyt ja heti. Se johti sukkapariin: overknee ja ohuet sukkahousut. Sula ja kuiva aamu. Aurinko ja ateljee. Ompelupajailua. Markkinat ja sieltä itselleni lupaama synti: tyrnihunaja.

Siinäpä viikon päivitystä. Luvassa jonain päivänä ehkä vielä tosiaan jotain wanhaa, Suomenlinna ja muutama muu murunen. Murusia taisi jäädä myös kahvi/teehetkestä mutakakkuineen. Jäi, vaikka balettitunniltakin livistin.

Jotain elävää. Eihä se koskaan kadonnut, mutta silti tuntuu, että kaikki alkaa jälleen alusta. Ihmekös tuo, kun aika mene kuin siivillä ja pehmytvalkea on paikoin jo paljastanut suojelemansa pinnat. Hellässä huomassa se koko pitkänpimeän ajan pitikin korsia ja juuria. Kiitos sille.

Pitsiunelmia. Helene Schjerfbeckin Toipilaasta tuttu kevään vihreys oli eksynyt sovelletun taiteen taloon. Tosin oluttuopin saattelemana ja ilmeisesti hieman nuukahtumaan päin. Voi sitäkin. Ikkunaa ja valoa takanani. Puutaloa. Täydellinen pitsiunelmilleni. Täydellinen vastaanottamaan täydellistä vuodenaikaa täydellisine epäkohtineen ja täydellisyyksineen. Täydellisyys ja sanasta taisi mennä maku. Ei hätiä; suuhun jogurttikuorrute mansikka ja kaikki on jälleen hyvin.  

Bittersweet goodbyes

 

Niin hän meni, kääntyi ja sulki kaksi ovea. Enää kaksi jäljellä. 

Niin hän hyppäsi kattoa vasten ja mursi niskansa katsoessaan liian korkealle.

Hänellä ryppyjä, kun avaa silmät.

Silittelee valkean muhkuraista pintaa ja ihmettelee oksakohdista valuvia vanoja.

Hänellä on yhteensä kymmenen sormea. Hän laskee. Yksi kaksi kolme. Neljä. Viisi.

Kaikki tallella molemmissa käsissä. Uskomatonta. 

 Ei tänään enempää satuja. Kiitos ja kiitos Leolle leikkihetkestä kanssani ♥.

The sun goes up; the sun goes down

Vuorossa muutama sana. Kappaleita ympäriämpärioravista.

Olen sinne kadonnut ja sieltä herännyt. Olen kävellyt Harhaan. Siellä perhosia, joiden värit eivät käsitä minkäänlaista termistöä. Siellä kuplia, joiden sisällä voin leijua ikuisuuksiin ilman ympäröivän maailman puhkeamista ja ruumiini putoamista. Siellä lunta, joka ei valu altani: kuten Kevät sen nykyään minulta riistää. Ei, en halua, että menet vielä. Lumi tule takaisin ole kiltti. Ja peitä jää ja liukastuminen. Ja ole vielä hetki oma puhdas, valkea ja viaton itsesi. Koska jos menet, en tiedä mihin olen sinut jälleen kadottanut, vaikka joka vuosi niin käy. Odota vielä hetki, että ehdin kahvitella yhtenä kiirettömänä aamuna sinun ja Valon kanssa.

Tuskin jaksan uskoa, että tosiaan pääsimme kinokseen. Siksi minä paikkaa kutsun. Tarkemmin ottaen minut pystyi paikallistamaan tummansinisenä pilkkuna Keurusselältä. Taisin huutaa niin kovaa, että välkähdin jonkun navigaattorissa. Ups. 

Tapahtui hiipparointia jäällä. Poukamassa ja niemennokassa. Silmissä välähtelivät lapsuudesta tutut Pikku Kakkosen varoitukset heikoista jäistä. Kuulin nallen murinan. Hui. Siksi osasin varoa ja selvisin pois Kalevi sylissäni. Raukkaparalla ei ole kaulaliinaa. Toivon, ettei hän vilustunut.

Koitan verhota itseäni pitsiin. Ja selkämykseen ripustaa tylliä. Pelko siitä, etteivät ne kestä on suunnaton, sillä silloin kaikki menee uusiksi, vanhaksi, keskiajalle ja historiaann. Siitäkin uusrenessanssin jälkeen. Siitä ja oravista, jotka juoksevat jatkuvasti ympärilläni ja olen aivan sekaisin. Pörheyttä, mutta jonkun hännästä on kiskaistava päästäkseni niiden keskuksesta pois.

Tarpeeksi, kun kuljeskelin löysin minäkin valoa, vaikka tokkopa ole oikeaa. Kuitenkin; kuuluu sitäkin olevan kaikkialla tätä nykyä. Kuusen alla tunnen olevani kuuluisa. Se kuuluisa poikkeus joka vahvistaa säännön.

If God Was a Woman

Olen usein maininnut asioista, joita lasken ja joita olen laskenut. En mäkeä, mutta sormilla niin kauan kuin se mahdollista on. Mutten uskalla lähteä laskemaan tunteja. Öiden tunteja, jotka olen yhä harvemmin viettänyt rakastamassani maailmassa; unessa. Silmäni ovat varjot, jotka kaukaa erottaa vain mustina alueina otsatukan alta. Luulen niiden lopettaneen toimintansa jo aikaa sitten.

Piirsin kättä. Se on taivutettu ja haluaa olla kalpea. Nykyään aivoni käskevät ruumistani tilaan Valkea kuulas. Sehän on omena. Niistä minä pidän, mutta vähän aikaa on minunkin ollut lähes välttämätöntä laiminlyödä niitä. Piilotan aina muutaman, kun aamulla kouluun lähden jos en muuten ehdi syödä. Ne ovat oppineet odottamaan minua joka aamu uskollisina oven pielessä. Siirrän niitä niin, etten tunne omantunnon tuskia niiden jäädessä silloin tällöin paikoilleen odottamaan. Ne piiloutuvat ja palaavat vasta seuraavana aamuna. En tiedä minne ne menevät. Kunhan härnäävät niin, että teekuppi on jälleen läheisin ystäväni.

 Pystyraitoja. Olen niitä jotenkin aina vierastanut. Ne pelottavat ja tuntuvat uhkaavilta. Nyt niitä on kuitenkin paperilla, josta minua tervehtii myös tuo taivutettu käsi, varjot ja sarvia paratiisista. Mikä sattuma aamuna, jona Coldplay on päättänyt auttaa minua huutamaan paperille. Teen niistä myttyjä ja leikin jälleen. Ettei kukaan huomaa, ettei nousisi lisää sarvia. Jotta kuitenkin säilyttäisin viimeiset saippuakuplat, auringonlaskun -vaikka sitten ilman Orjalaivaa-, autuuden ja Hilman. Ystäväni; olkihatun muistatko? Hänestä on ikuisuus. Kesästä. Turvaan häneen, joka on luvannut peittää minut. Talveen.

Siellä on aikuisia. Maailmassa, jossa kuljen jatkuvaa tietä. Ehkä koska käännyin risteyksessä Harhaan. Halusin kai uskoa, että paikka olisi erilainen kuin väitetään. Halusin jälleen todistaa, että ei tarvitse seurata jalanjälkiä voidakseen kävellä. Kyllä; se on aivan niin epäjohdonmukaista kuin se kuulostaakin. Kuinka voisi löytää, jos ei ole edes lähtenyt etsimään? Kuinka kaatua jo kaatuvassa maailmassa.
 Pähkinänsärkijä. Vällillä kiitän ylempää voimaa, joka on suonut isälleni yhden osan hänen musiikkitaipumuksistaan. Kuten muustakin, josta en muista kiittää kun onnea on tarjottu.Verta. Appelsiini. Kuulostaa sille, että eivät kuulu yhteen. En usko ja haluan todistaa sen omenille.  Päivän teemaksi juon veriappelsiinikivennäisvettä.

Extremeksi totean myös nämä suurensuuriksi muodostuneet kuvat. Wanhuudesta ehkä vielä myöhemmin.

Aion voida hengittää.

Postscript

On vadelma jos toinen. Jonkun huulissa. Jonkun poskissa. Tai omena. Ja mansikkainen nenänpää. Samalla, kun huulet sinertyvät mustikoiksi. Samalla, kun posket muiden mukana menettävät tuntonsa. Ja nenä irtoaa. Leijun paikasta toiseen ja välimatkat tuntuvat jokaisella oven avauksella olemattomana narskuntana kasvoilla. Sillä niin kaunista on.

Siltä tuntuu, että haluaisin kadota. Samalla, kun tosiaan jäseneni irtoavat ja kasvoni kivettävät lihaksensa tekopirteyteen. Siltä tuntuu, etten ole enää kovin kaukana. Vihaan itseäni ja henkilöä, joksi koko ajan muutun, päivä päivältä enemmän ja syvemmin. En tiedä, kuka se on, joka aamuisin katsoo vastaan peilipinnoilta. Enkä tiedä, kuka on se, joka tuntuu menettäneen kaiken nöyryytensä ja tuntuu päivä päivältä enemmän omaa etua tavoittelevalta paskanjauhajalta. Joka yrittää olla jotain ja uhraa siksi ennen arvokkaina pitämiään asioita. En halua olla hän.

Mutta muutamia saippuakuplia painoin kankaalle. Niin taitavasti tehtyjä, ettei niitä voi saippuakupliksi luonnehtia. Taisin siitä mainita. Wanha on minustakin tullut ja ehkä myös täällä saadaan kuulla vielä tästä. Seuraavana aamuna kysyn, miten sekin on jo ohi -kuten jo koko edellisen illan olin sitä pohinut moneen otteeseen.

Hypin mättäillä. Vilkuilen vaivihkaa lunta. Ollapa sitä ja sen kanssa. Näen myös vilauksia tulevista minuuteista, jotka nekin lipuvat ohi ruotsinlaivan tavoin huomaamatta, mutta iloisesti vilkuttaen. Jokaisella mättäällä pääsen kauemmas ja kauas. Tällä hetkellä se on parasta, mitä voin toivoa. Ja hypin lisää, eikä mene kauaa, kun uskallan toivoa näkeväni perhosia. On ollutkin jo ikävä.

Perhonen lasikuvussa. Illusionisti ja Persepolis. Kai.

 

Forgot my mittens

Silloin satoi lunta. Oli vähän aikaa nauttia omista ajatuksistani ja hiljaisuudesta. Hautauduin lämpövilttiin. Minut yllätettiin ja sain vilttiin käpertyneenä siitä nauttia. Minäkin annoin ajatusteni lentää helmikorvakorujen luo. Harvinaista herkkua ja mieleni halajaa jo pois. Takaisin.

  Teemana takapihamme winterwonderland. Teemana yksinkotonaextra: yksin kotona Loppiaisena. Sinä kuulaan lumisena päivänä minua ahdistelivat epäonnisten varkaiden sijaan lintulaudan vakiasiakkaat, piinaavat valotusongelmat sekä mielikuvituksen puute sen suhteen, mitä tekisin tuona kuulaan lumisena päivänä ollessani yksin kotona. Tulos on vissiin aika näkyvillä tässä kyhäelmässä, jota myös postaukseksi kutsutaan. Päivitän päivääni. Ehkei näistä vieläkään ole aina niin ilahduttaviksi 'päivän asu' -kuviksi, mutta no: teksti kertoo enemmän kuin muutama valokuva vierekkäin. 

 Sen lisäksi, että olen ulkoiluttanut ahkeraan Kalevia, olen myös päättänyt unohtaa, että olisi noita rästitöitä jakson päättymisen kunniaksi. No eikä mitä: lisää teehetkiä ja outoja hymähdyksiä. Samalla tietysti on huomautettava hämmästyttävän tiheneväksi käyvästä päivitysrytmistä/-vauhdista. En yleensä harrasta tämänkaltaista extremeä, mutta kaikkea kai on kokeiltava?

Vielä pari siluettia ja lumileikki. 

Haluisin lentää. Vaikka tosiaan omistan ne siivet, jotka vievät pois minut maankamaralta, en saa tarpeekseni yläilmoista. Kaikki on siellä niin paljon helpompaa. Olen keiju ja muutamaa muuta mahdottomuutta. Punakaneli ja Valkeakuulas. Heistä minä luin kaksi vuotta sitten. Hupsu; nehän ovat omenalajikkeita. Hupsu; ne ovat myös pieniä airiita, jotka hän kuvitteli. Koska hänellä oli skitsofrenia. Mike Pohjola ja Kadonneet kyyneleet. Tästä halusin kertoa. Siinä he ovat edessäni. Näetkö? Hupsu; nehän ovat tuikkuja.

 Kai ajattelin hieman myös piristää pieniä omenapuitamme näin talvella, kun ne ikävöivät pienokaisiaa. Kuosi nimi on omena. Näetkö niiden riemun? Kuinka ne taivuttavat oksiaan alemmas kunnes ylettyvät mekkoni poimuille. Ehkä ne jaksavat taas kukintoihin asti.

 

Aiheena siis minä, minä ja minä kuten vuosi sitten suunnilleen samoihin aikoihin. Eli paljoa ei kuitenkaan ole muuttunut? Yksin voimauttaminen ei ole mistään. Minkä sille voin, kun elän puoliksi toisella planeetalla. En tiedä kummalta olen kotoisin. Minulle on ollut aina vähän vaikeaa sopeutua kummallekaan vietettyäni aikaani toisella. Ehkä keksin, että olenkin sillä aikaa kolmannella.

Lumisateen teehetki. Kaksi kynttilää ja yhä päivän valoa. Olen puhdas kuin takapihamme lumi. Sitten päästän itseni lentoon ja muistan, että olen likainen. Kengät jalassa olen lumipeitteen tampannut ja tahrinut itseeni: ihmisyyteen. Melkein voin nojata itseeni ja tuntea, kuinka minut revitään kahtia. Aivan kuten minä ja veljeni kun olin pieni ja barbiltani lähti toinen käsi. Tai, kun tajusin, että kaikki on kuolevaista. Olin silloin vielä päiväkodissa. Sain maailman suloisimman posliininuken, jonka arvoa en tuolloin ymmärtänyt. Se tippui ja yhä näen arven sen kädessä, kun kerran se tippui, tippui ja tippui ja päsähti muutamaksi osaksi mekkoineen. Kyyneltäkään en ole nähnyt sen vuodattavan. Pyydän siltä anteeksi joka päivä.
 Niin tunnen itsenikin välillä jakautuneen. Enkä edes tiedä, mitkä ne kaksi puolta ovat. Ne, jotka tulivat eri planeetoilta; jotka havaitsin, kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan? Ne, jotka tuntuivat hakkaavan mieltäni yläkoulussa; kun aloin havaita oikeita asioita? Vai ne, jotka ovat olleet samassa ruumiissa lapsesta saakka; jotka tahtovat pois? Ikuisilla sieluilla on kuolevaiset ystävät.

Kiitän ja niiailen.