perjantai 21. lokakuuta 2011

Rising Mist

 Mitä tapahtuu, kun helpottaa?

Löytyy. Lapaset, huivi, hattu, varvas. Mustelma. Kengätkin. Värejä, puhelin, pastilleja pahvilaatikosta, hymykin. Ja muutama muki. Kymmenen sormea ja korvakorut. Tuhotut tiedostot tuhoutumattomina räsymaton alta. Sieltä olen ennenkin nappeja löytänyt. Nappeja tai vähemmän nappeja. Avaimet jos toisetkin kun tarkkaan katsoin. 

Otteita edellisestä. Otteita viime viikonlopusta ja syntymäpäiväjuhlista. Lauantai-illasta. Hetkistä, kun itse jähmetyin Kalevi hyppysissäni paikalleni. Ei eletäkään ennen kuin joku muu ehti ensin. Niin ja suu näköjään siveellisesti supussa. Mikä oli vähän hassua. Mutta niin oli koko ilta ja sen käsittämiseen meni aikaa, jonka olisin voinut käyttää perhosten piirtämiseen. Tai wc-pöntön.

Korvaan puhallellaan.

Viimeistä vaille valmista. Kahta askelta. Viittä vaaksaa ja yhtä kanan mittaa. Sitten huokaan viimein. Pitkään ja syvään. Pidemmälle ja syvemmälle. Ja eräänä päivänä huomaan, etten plankorua laittanutkaan kaulaan.

Vedän vetoa. Se jatkuu ja jatkuu. Kauas. Olen jälleen valmis nousemaan junaan. Tai junasta. Ja sitä rakastan; junamatkaa. Nousevan usvan nousemista usvaisesta noususta usvaista nousua nousevaa usvaa vasten.

Se vaatii ainoastaan muutaman lyhtypylvään. Näethän saman kuin minä. Lyhyet kynnet ja kutistuvan pääomanumeron. Sekä jouluiset tuikut ja huovutustyön muodottomassa muodossaan. Sähkökatkos.




lauantai 15. lokakuuta 2011

Extracts

Ja se, miksi kaikki tuntuu yhtäkkiä niin erilaiselle, on jotain käsittämätöntä. Kuten sanotaan: kun nainen leikkaa hiuksensa, hän haluaa muuttua. Hyvän ja huonon välillä voi sitten leikkiä kotista ja vähän muutakin. 
 Oui, je crois que les enfants sont terribles. Oui, j'ai oublié enlever mes chaussures. Yhtä päätöntä ilman nutturaa.

Istun joka aamu paikallani; käärityneenä johonkin etäisyyksien rajoille. Harva löytäisi minua nytkään, jos tahtoisi löytää. Entä, miten löydän kotiin? Hyppään vain kyydistä. Pitää vain muistaa pitää silmät auki.

Suuria lupauksia keskellä mahdotonta yhtälöä. Pieniä tekoja ja iloa. Salaista hukkumista: nukkumista. Ja mahdollisia hymykuoppia. Toispuoleisia; liekkö mutaatio ottanut minussa vallan ja nyt näyttää minusta puolia, joista en paljoa välitä. Enhän välitä siitäkään huudetaanko perääni, kun kuuntelen jotain ääntä toiselta puolelta katua. Sitäkin minulla on jo ikävä. Näethän: en paljoa välitä. Sen kliseistäkin kliseisemmän "oman polun" löytäminen vain tuntuu joskus vaativan sitä; menemistä omasta halusta: ei velvollisuudesta.
  Voinhan polun löytää muualtakin. Ilman, että minun täytyy sen takia tuntea mielipahaa. Edes siitä, että syön lihaa. Siitäkään, että näytän siltä, että unohdin housuni kotiin. Olen tehnyt sitä koko syksyn. Tunnen saavuttaneeni jotain. Menettäneeni vähemmän. Jälleen nuo jalat kaapin vieressä hämmentävät puurokattilaani.




Hattujen seasta pilkistää huopaa. Heiluttelee sormiaan. Paljastaa silmäpakoja.

Vielä viikon tsemppaan ennen kuin minullekin suodaan edes jonkinlainen hengähdystauko lukion ihmeellisestä maailmasta. Vaan ei toki: kyllähän väistämättä asiat jää rästiin lomaviikollekin, joten toinnako sitä nyt sitte lomaksi kutsua. Luksusta kai sekin, että istuu kotona yksin aamun kylmyyden polttelemana. Kai sekin, että edes kaksi päivää viettää tuon tunteen ulkopuolella. Totta kai iloitsen ja tietysti nautin. Toivon vain etteivät puut kaljuunnu ennen höyryäviä horisontteja. Pitäisin niistä väreistä kovin. Pitäisin siitä viimasta.

 Paljaat varpaat ja viima. Sukkahousut rikki. Samoin kuin pettymyksen; peitän ne villasukilla.

keskiviikko 5. lokakuuta 2011

La journée bleue

Inkerin päivänä. 

Tajuan odottavani linja-auton lähtöä asemalta. Tiedän, että sen on odotettava toista, jotta matka pääsisi minun kohdallani alkamaan, muutamilla jatkumaan ja noin tusinalla päättymään. En koskaan ole hymyillyt samoin: linja-auton tuskan harmaista ikkunoista katsoen luultavasti kirjaimellisesti kieroon etsiessäni kuivuneiden pisaroiden rajoja. Oikeasti katson suoraan läpi. Harmaata asfalttia jonka eteen ilmaantuu samassa vihreätakkinen tyttö. Hänellä on lukuisia laukkuja, pusseja ja reppuja. Sitten hän tervehtii ja syöksyy tyttöystävänsä kaulaan.

Syön metsämansikkajogurttia. Tanssin hiljaisuudessa. Nutturani aukeaa. Niin käy usein. Mieli lähtee laukkaamaan ja kohta on toisella puolella maapalloa, avaruudessa ja ikuisuuden äärettömyydessä. Niin käy usein. Että irrotan jalkani maasta ja vaivun pois. Useammin kuin tusinan kertaa olen löytänyt itseni putoamasta.   Useammin kuin parittomia lukuja voidaan jakaa kahtia on minunkin pääni täyttynyt mahdottomuudesta. Miten huokaan, kun muistan, montako ketunleipää tallasin metsämansikkajogurttia etsiessäni. Ei se ollut Sulosaaressa.



Päivä, jona punaiset hait menettivät neitsyytensä.
Päivä, jona linnun siluetti ei onnistu.
Päivä, jona isälleni lauletaan onnittelulaulu.
Päivä, jona asiat menevät jälleen pieleen. 
Päivä, jona löydän maasta lahjan.
Jona aurinko paistoi viimeisinä hetkinään pohjolan keltaisilla lehdillä.


Viikonlopun tuloksena wanhojen miettimistä ja pimeneviä iltoja. Terassin lyhdyt ja muutama hiushärpäke. Varovaista häpeää enkä usko varoituksia. 

Ja huovutuskurssi maksaa liikaa. 

lauantai 1. lokakuuta 2011

Material Girl



  Syntyi sivellinkotelo enkä enää kastele jalkojani. Voin punata huuliani ja haaveilla keepistä.

Vietimme ystäväni syntymäpäiviä jokin aika sitten. Teimme ympäristötaidetta tuona päivänä. Ja muistan, että aurinko paistoi. Kupen tunnilla tehtävänä oli luoda luontoon, jotain sinne kuuluvaa jostain sinne kuuluvasta tai kuulumattomasta. Sulosaareen vie valkoisia siltoja, Sulosaareen kohti niemennokkia, poukamien painanteita. Tuona päivänä myös nautimme yhdessä kahden ystäväni kanssa tryffeleitä. Kahdeksan ihanaista nautimme jo varjoon laskeutuneen puiston penkillä. Kamerat matkassa ja kengätkin jalassa.

 Tarkoitus olisi kaiken ihanuuden lisäksi satsata uuteen ompelukoneeseen. Nykyinen on markkinoille ensimmäisinä tulleita Singer-koneita, joka toimi(/toimii yhä) sähköllä. Sinänsä nostalgista, vaikka tuontuostakin mummini vanha ja tuhottoman painava kapistus päättää jäädä eläkkeelle. Olemme jo pitkään äidin kanssa haaveilleet nykyaikaisemmasta koneesta, mutta jotenkin asiat vai siirtyvät. Olisi jo nykyisen muorin aika jäädä eläkkelle; eiköhän tuo markkansa ole maksanut takaisin.


Hyppäsin ulos autosta ja otin kuvan. Jos joku sieniekspertti/muuten sienitietoinen olento lukee, niin arvostan, jos kertoo, mitä ovat nuo taikasienet ympäriämpärihämpäri tätä syksyä? Melkein adoptoin ne, mutta olivat liian ylisöpöjä siinä, että jätin ne sinne nauttimaan syyspäivän auringosta. 

  Asioisin asiasta The Wombats - This Modern Glitch LPnä. Tavoitteena: Find & Use. Ja asia x on kääntäen verrannollinen asian The Wombats kanssa. Englantiahan se pitikin... Mutta huopahattuun; apuaaaaa ja papua! Syksy on niin pakahduttavan ihanaa aikaa, että ihan on huono omatunto, kun ei ehdi vain kuljeskella yksin tuolla poluilla. Ne värit ja se lämpö ja ilma ja höyry suusta, jolla leikkii koko matkan kouluun ja ja ja usva ja kalossit ja neuleet... sienet ja ja ja aiva kaikki ihanuus! Peeäs. baskerit, pipot, säärystimet, lapaset, siveltimet, filmikamerat, korkeapaine, jugurttipurkit ja siitakesienet.



Materialistista materiaa materiaaleineen materiaalisen materian materialistisessa materiassa.

Mutta olen ollut Olga Marian Hyvän Teen Illassa. Minut on vallannut valtava inspiraatio, enkä tiedä ollenkaan mihin sen haluaisin käyttää. Kuulla nyt niin paljon mielenkiintoista asiaa, juoda teetä ja nauttia ihanasta hetkestä. Hakeutua nyt alvariinsa tapahtumiin, joissa tuntuu, etten ole lukenut ikäsuositusta joukon keskiarvoiän osoittautuessa arviolta 52.4:ksi. Hups. Mutta minulla oli ystävä kainalossa ja hymy huulilla. Ja, ja on vieläkin. Ja nyt olen ihan ja aivan sekaisin. Et toutes les arbres recouverte les couleurs magnifiques!

 Reginan uuden levyn ilmestyttyä olen vain panikoinut, kuinka ihmeessä saan sen mahdollisimman nopeasti käsiini. Haluaisin aina tukea pieniä levykauppoja. Kotona on olemassa vain Secondhand-tyyppinen putiikki, joten mahdollisuus, että joku on ostanut upouuden ja uunituoreen (omsnoms♥) Reginan Soita mulle ja päättänyt hankkiutua siitä samantien eroon, on varsin pieni. Reissuja lähimpiin hieman suurempiin kaupunkeihin ei ollut tulossa. Koulu ja vapaa-aika; ystäväni oli käynyt helsingissä ja ostanut pitkään fanittamansa artistin levyn. Ko osoittautui Reginaksi ja reilu kaveri kysyi tahdoinko lainata. Asiat tahtoo järjestyä. Miullakin.  

Entäpä, mitä sitten? Tarkoitukseni olisi vaientaa vinkuvat äänet. Ei tee mieli juhlia. Haluan vain kotiin. Kotiin minä pääsen. Kotiin minä menen. Kadun sitä taas luultavasti. Mutta asiat menivät siihen suuntaan. Unirytminikin huutaa ja minä vastaan. Sataisi ja laittaisin punaisen väriset hait jalkaani. Paistaisi aurinko ja voisin vielä kätkeytyä neuleeseen ulkoilman kirpeydessä. Kirpeyttä rakastan. Sssh.


Nyt odotan enää. Jotain tarvitsen. Vaivihkaa livahdan pois.