keväät III

metalliset korusi tipahtavat yksi kerrallaan 
voisin vannoa, että tuon betonikyllästeen alta erottuisi patjani ja peittoni


et odottaisi sinne asti, ja kylmät kappaleet vaimenevat
maa kai ottaa ne, nielee, kuten ahdistuksenikin

kuin kaikki olisi hyvin

ruskeanharmaassa valossa raavin selkäni rikki kuin yhtäkkiä olisi mahdollista sulautua ulkorakenteen läpi

helpottaisiko minua, että jäisin tämän jälkeen sisälle, mietin valmiiksi


veri vuotaa aamuun asti
on satanut lunta, voitko kuvitella

Peili

Mitä kävisi, jos huomaisit? Pitääkö iskeä peili päästä läpi, jotta vielä kerran tajuaisin, mitä sieltä näen? Vai olenko kadonnut jo peiliin, kuin lammen pintaan? Edes lumi ei ole tarpeeksi sameaa, ettenkö jäisi koko ajan kiinni itselleni. Piruetista tuttu paine, toinen, löydän aina itseni vastarannalta, vääristyneenä.

Sillä ei ole juuria, sillä ei ole vesirajaa viime vuodelta. Levät kasvavat siellä, missä ennenkin. Ruokoranta sihisee kuin vastatakseen. Se tietää, miten puoliksi vain saatan kuulla, miten sanat alkavat silti aina samoin muuttuen mutapohjaksi. Maan nielemäksi, vaikka en paremmin tietäisi. 

Koetan taistella relativismia vastaan, tai kääntää sen pään. Luulen kai, että se päästäisi minut liian helpolla. Vaikka todellisuudessa hyljin kenties senkin ydintä. Sillä ei kuitenkaan ole vain yhtä todellisuutta, johon syyllistyn jatkuvasti. 

Puiset luuni kelluvat kyllä, luulen ainakin, olenhan yhä täällä, olinhan lietteisen lahosi tykö.

(Itkettää tietää, ettei tämä johdu vain tästä eristäytymisestä.)