Vihasin tänään taas itseäni. Olin toki väsynyt vuosijuhlien ja vuosijuhlajännäämisen jäljiltä, mutta täysin toiset asiat saivat minut tänään jälleen rankempaan koettelemukseen siitä, miten kestän itseäni. Koska en vain voi paeta. En nähnyt ulospääsyä tunteista, joihin kieltäydyn vastaamasta itsevihalla, - syytöksillä tai -tuhoisuudella. Kovin selvästi tunsin sen ulkopuolisen vihan ja inhon, jota niin kauan olen itseni päälle kasannut heti kuin vain se on ollut mahdollista.
Tunteet ovat tällä hetkellä hyvin aitoja ja pinnassa. Itken herkemmin, mutta annan sen myös tapahtua. Tunnen ehkä puhdasta surua kaikkien näiden vuosien ajalta yhtä aikaa. Tai ehkä yleensä vain tunteet ottavat nyt sen muodon. Niiden on päästävä ulos useampaan otteeseen: ei riitä, että katsoo Henkien Kätkemän alun ja itkee joka kerta samassa kohdassa.
Pettymykseltä, ahdistukselta ja epäonnistumisen kokemukselta en kuitenkaan voinut suojautua. Itsen sietäminen tällaisessa tilanteessa oli ja on erityisen vaikeaa, kun oli tsempannut itseään kauan, teki jatkuvasti töitä, jotta tällä kertaa todella tekisi sen: jotta sitten ei kaduttaisi, ettei edes yrittänyt.
Lopulta olin pyöräillyt niin monta ylämäkeä, mennyt harhaan, palannut, mennyt uudelleen harhaan ja epäillyt itseäni, pyöräillyt lopulta ahdistuneena aikaa vastaan, lopulta kääntyen itkien kotiin. Olin niin uupunut. Enkä tiennyt, miten käsittelisin kaiken sen. Eikö tätä varten minulla ole ystäviä? Tai tyttöystävä? Tuntui, että jos avaisin itseäni yhtään enempää, muistaisin taas, etten tule ymmärretyksi, tuottaisin pettymyksen niille jotka yrittäisivät lohduttaa, sillä kaikki ne, nämä, tunteet tuntuivat ja tuntuvat vähintäänkin ylitsepääsemättömille. Tai, jos yhtään enempää vatvoisin tätä asiaa jonkun kanssa, paljastuisin: kyse ei ole vain siitä, etten yksinkertaisesti jaksa nousta sängystä tai että huono itsetunto estäisi minua, en vain yksinkertaisesti pystynyt. Henkilökohtaisesta tulisi julkista omaisuutta, joka pisteyttäisi minut heidän silmissään: tuo juttu ei ole kyllä hänelle.
Vaikka en minäkään niin ajattelisi, jos joku kertoisi minulle. Enkö luota tämän enempää läheisiini? Tai oliko minulla edes oikeutta harkita, että puhuisin ystävälle? Tällaiset arkielämän murheet pitäisi varmasti osata käsitellä niin itsensä kanssa, etteivät ne joka kerta syökse syvimpään alhoon. Tai mistä minä tiedän.
*
Vaikka en minäkään niin ajattelisi, jos joku kertoisi minulle. Enkö luota tämän enempää läheisiini? Tai oliko minulla edes oikeutta harkita, että puhuisin ystävälle? Tällaiset arkielämän murheet pitäisi varmasti osata käsitellä niin itsensä kanssa, etteivät ne joka kerta syökse syvimpään alhoon. Tai mistä minä tiedän.
*
Jokin silti oli muuttunut. En jotenkin mielessäni vastannutkaan itselleni kuolemanhalulla sekä mitä kamalimmilla haukkumasanoilla. Koin yhtäaikaa jonkinlaisia helpotuksen väreitä, joskaan en valtavasti. Tunsin myös hyvin puhdasta hämmennystä juuri tapahtuneesta ja siitä, mitä tunteita vuorotteli mielessäni. Saako tälle itkeä. Asia joka liittyi puhtaasti minuun ei voi olla näin raskas kantaa. Sen kun vain jatkat elämää. Ne ovat vain tunteita itseäni kohtaan, eivät parannettava nälkä tai kuolemansairas läheinen.
Minulla oli silti kiharat jäljellä kampauksestani ja ne olivat söpöt.
Minä pelkään tulevaa, että tämä "jää päälle". Pelkään, että en silti jaksa.
Minä pelkään tulevaa, että tämä "jää päälle". Pelkään, että en silti jaksa.
En muista milloin äitini sanoi minua kauniiksi. En tiedä varmasti, onko niin käynyt joskus. Se on paljon mahdollista, sillä en tosiaan välttämättä muista, olen kuitenkin kääntänyt sen päässäni joksikin muuksi. Mutta nyt hän sen sanoi ja se oli ihmeellistä.
En muista kehuiko joku minua tai oletettavasti ulkoisesti näkyvää erityisesti vuosijuhlien aikana. Kehuin itse monia, kunpa olisin voinut kehua jokaista erikseen. Mutta se ei häirinnyt. Tiesin, ettei minussa ole mitään vikaa. Sillä ei muissakaan ollut.
