maanantai 25. syyskuuta 2017

-

silloin, kun muutin parvelle, sille ihmeellisesti meille, minulle, lopulta hankitulle upouudelle ja kauniille parvelle, olin kai tarpeeksi vanha. aloin itkemään seinään, lopulta aloin tajuamaan myös, miten saattoi olla hiljaa. joskus ei tietenkään tarvinnut, eivät ne kuulisi. minä olisin kaukana. voiko aikaa ennen heräämistä kutsua elämäksi. voiko ala-astetta kutsua elämäksi. hengitinkö, itkinkö sittenkin vain, tai yläasteella. enkä edes ole muistanut. mutta ehkä herään joskus. olen muuttunut samaksi. olen muttunut. oli niin kaukana itsestään. tai sitten oli juuri se itse, se mikä on; paha. 

aloin itkemään ja se oli todella tavallista. tuttua jo entuudestaan. joskus minulta vietiin se ja olin tavallaan onnellinen. minusta tuli myös vähäsen lohduttaja. vähäsen vain. se, joka näyttää että suree saanee lohduttajan. toivon niin. mutta sain sen tietysti pitää rauhassa sitten taas. minä, päivät, kirjat, monet pehmolelut, hiljaa supistut leikit.

suru vei minut. se teki melankoliaa, se teki sairautta, se teki minua mennessään. syrjään se siirsi hiukseni, kun vastasi lopulta suudelmaan. siitä tuli, ja minusta tuli, palmikoituja rantoja. ja niistä tuli. sinetteihin kietoutuneet törmät olivat kuin loputon kunniaväylä. viimeinen arvokkuus, sellainen, mitä hautajaisilla tavoitellaan. kerron, miten öisin ne reunustivat. mutten minä kuulu, en ole muuta kuin ääntä, en ole sen käyttäjä, en ole kertoja.

silloin surtiin itseä. hänellä ei ole näiden mustien pukujen ja ällöttävien vaihtamattomien nenäliinojen kanssa mitään tekemistä. suremme itseämme.

kohti samaa seinää. lopulta on vain pakko. se suutelee taas takaisin, upottaa kieltään syvemmälle, jotta voisin tuntea taas sen avuttomuuden. lapsena, lapsena. tukehtua.
televisio kuuluu kovempaa, en jaksa huutaa, minut otetaan vähemmän tosissaan, vaikka käymme yhteisymmärryksessä keskustelua hautauksesta äitini ja isäni kanssa. ja onhan veljeni, olen vienyt jo tarpeeksi. läheltämme ei ole kuollut lähiaikoina, siinä vain keskustelemme ja olemme hämmentävän yhtä mieltä. taidan rauhoittua.

mutta illalla olen yksin. he ovat muuta. hän menee töihin, hänkin kai, hän ei. se on käänteinen, se yksi viimeinen, viimeinen ovenavaus on kuin käänteinen.

olen yhtä dramaattinen ja kerron siitä sinulle. kuvitelmani, valheeni, rakkauteni, minä, sinä.  

perjantai 1. syyskuuta 2017
















sustakin kyllä näkee
ja musta on tullut pelkuri
niiden kuuluu seurata toisiaan



sinä kuiskaat ihan rauhassa, miten sinä. miten minä. käsivartesi hipoo minun käsivarttani. mieleeni tulee isänpäivä, jolloin oltiin lähekkäin, ja minua ahdisti. en ole kertonut siitä itselleni. en tajunnut ottaa sitä ylös, sillä se ei ollut tavallaan mitään uutta. en tiedä, onko siinä välillä vieläkään. onko siinä kerrottavaa, onko siinä. en tahdo, että minä. mutta entä me. olen kaikki otsikot, ja ne voi lukea niistä. kaikki tarinat on kerrottu, nyt niille on annettu vain kasvot. karkaanko, olenko fiksu, etkä sinä voi ymmärtää. onko se väärin, olen.
humisen. ole luonani, vielä hetki. unohda sinä ensin, jotta minun ei tarvitse tai jotta minä muistaisin.


Peaches, Atomic Blonde, Manifesto, Francesca Woodman, Aalto, Doisneau
ruisleipää, sushia (te jotka veitte nenäni edestä kaikki tofut!), hyydykekakkua, jätskiä; kaikkia näitä pitkästä aikaa.