Paperi

Kesä(l)omakuva. Profiilista.

Hengitän tulta ja jokaisen myrkyn epäpuhtaasta palamisesta. Hengitän ruosteen ja sokeria suonissani. Pyydän käden käteeni ristiriitaisuuksilla. Ne jäävät lepäämään kämmentemme väliin. Tunnen niiden luiden rusentuvat. Niiden pienet, jo valmiiksi öljyn turmelemat, siivet särkevät luiden terävillä säröillä keuhkoni. Puhkovat ja saattavat lepoon. Mutta ihminen tahtoo selvitä. Ruumiini tekee kompromissin ja vaati saada elää. Hauraat jättävät jäljelle välttämättömän; rangan, jonka taipeista erottelen Rajamaat. Se, mitä olen, kulkee niiden pinnalla. Välillä polveilee ihon alle. Aamulla huomaan virheeni ja vedän peiton eilisen päälle. Ettei äiti huomaa.

Kämmeniemme välissä saatan yhä tuntea kokoon rusentuvat luut. Niiden pirstaleiset reunat raastavat kumpaakin, mutta kumpikaan ei suostu lopettamaan. Sisälleni koskee sitä mukaa enemmän. Ne luut menevät uudelleen keuhkoihin. Ne luut valehtelvat. Ne siirtävät tänäänkin Rajamaille. Hengitän taas ruosteen, etkä sinä epäile mitään.

 Rakas varisparvi odottaa omenien alla. Nekin ovat kuulleet syyllisestä.

Mutta suolaan ja tomuun jäävät jälkeni

Minä kirjoitin yöllä kuten olen kirjoittanut aikoinaankin. Se on tehtävä ja valvot vaikka koko yön, jotta saat sen valmiiksi. Heräät kahta tuntia aiemmin lukeman, jotta saat sen luetuksi.

 Nyt luen ja luen. Ymmärrän. Etsin keskellä yötä tietoa. Etsin omenien lapsia. Kirsikoiden juuria. Lasken niiden varpaita. Polvet edessäni kuljettelen kättäni edestakaisin. Vedän viivoja hiekkatien pintaan. Etsin sieltäkin. Mitä on maa, jonka tuoksua rakastan. Mitä on ilma, johon teen kotini missä vain sen löydän. Tunnen siluetin kosteasta maasta, teollisuuden maustamasta ilmasta. Nautin jokaisella solulla, jolla nauttia voi. 
 Tämä on kuin se, mistä luin ja ajattelin: tiedän tuon, minä rakastan sitä ja haluan vetää sitä joka kerta keuhkoni täyteee saamatta tarpeekseni. Kyse on kerrostalojen kaupungista, josta ja jossa paitsi käydään keskustelua myös nautitaan; jopa enemmän kuin maaseudun rauhasta. Ja jokainen soluni täyttyy tuosta ympäristöstä. Luen ne rivit ja tahdon astua niihin taloihin. Siihen aikaan ja sen ikkunoilta nähdä kuvajaisia. Lukea vielä yhden rivin ja löytää vielä vähän kritiikkiä. Kuulla sama mitä olen lukenut ja humaltua sille, mikä saa mut elämään.  

En tiedä, kuinka minä saatan selvitä kesästä, kun nyt jo pelästyn mittarin lukemia. Nyt selviän siitä juuri ja juuri nähdessäni hiirenkorvia. Mutta samoin kuin muistin, miksi vihaan kesää; samoin muistan, miten sitä paetaan: lähelle vettä ja kirjastoon. Jälkimmäinen heitti minut hymyille, helpotuksen helmaan. Hetkeksi. 
 Rakastan kenkiäni koko ajan enemmän.

If God Was a Woman

Olen usein maininnut asioista, joita lasken ja joita olen laskenut. En mäkeä, mutta sormilla niin kauan kuin se mahdollista on. Mutten uskalla lähteä laskemaan tunteja. Öiden tunteja, jotka olen yhä harvemmin viettänyt rakastamassani maailmassa; unessa. Silmäni ovat varjot, jotka kaukaa erottaa vain mustina alueina otsatukan alta. Luulen niiden lopettaneen toimintansa jo aikaa sitten.

Piirsin kättä. Se on taivutettu ja haluaa olla kalpea. Nykyään aivoni käskevät ruumistani tilaan Valkea kuulas. Sehän on omena. Niistä minä pidän, mutta vähän aikaa on minunkin ollut lähes välttämätöntä laiminlyödä niitä. Piilotan aina muutaman, kun aamulla kouluun lähden jos en muuten ehdi syödä. Ne ovat oppineet odottamaan minua joka aamu uskollisina oven pielessä. Siirrän niitä niin, etten tunne omantunnon tuskia niiden jäädessä silloin tällöin paikoilleen odottamaan. Ne piiloutuvat ja palaavat vasta seuraavana aamuna. En tiedä minne ne menevät. Kunhan härnäävät niin, että teekuppi on jälleen läheisin ystäväni.

 Pystyraitoja. Olen niitä jotenkin aina vierastanut. Ne pelottavat ja tuntuvat uhkaavilta. Nyt niitä on kuitenkin paperilla, josta minua tervehtii myös tuo taivutettu käsi, varjot ja sarvia paratiisista. Mikä sattuma aamuna, jona Coldplay on päättänyt auttaa minua huutamaan paperille. Teen niistä myttyjä ja leikin jälleen. Ettei kukaan huomaa, ettei nousisi lisää sarvia. Jotta kuitenkin säilyttäisin viimeiset saippuakuplat, auringonlaskun -vaikka sitten ilman Orjalaivaa-, autuuden ja Hilman. Ystäväni; olkihatun muistatko? Hänestä on ikuisuus. Kesästä. Turvaan häneen, joka on luvannut peittää minut. Talveen.

Siellä on aikuisia. Maailmassa, jossa kuljen jatkuvaa tietä. Ehkä koska käännyin risteyksessä Harhaan. Halusin kai uskoa, että paikka olisi erilainen kuin väitetään. Halusin jälleen todistaa, että ei tarvitse seurata jalanjälkiä voidakseen kävellä. Kyllä; se on aivan niin epäjohdonmukaista kuin se kuulostaakin. Kuinka voisi löytää, jos ei ole edes lähtenyt etsimään? Kuinka kaatua jo kaatuvassa maailmassa.
 Pähkinänsärkijä. Vällillä kiitän ylempää voimaa, joka on suonut isälleni yhden osan hänen musiikkitaipumuksistaan. Kuten muustakin, josta en muista kiittää kun onnea on tarjottu.Verta. Appelsiini. Kuulostaa sille, että eivät kuulu yhteen. En usko ja haluan todistaa sen omenille.  Päivän teemaksi juon veriappelsiinikivennäisvettä.

Extremeksi totean myös nämä suurensuuriksi muodostuneet kuvat. Wanhuudesta ehkä vielä myöhemmin.

Aion voida hengittää.

Unnecessary

Lähdin kotiin ja Kalevi pääsi jälleen vierailemaan koululla. Siinä kävi niin, että jatkoimme aiheella voimauttava valokuvaus, vaikkei se sitä ollutkaan. Siinä kävi niin, että päälläni oli jälleen omenia.
 Vaikutit sille, ettet kaipaa enää yhtäkään riippakiveä elämääsi. Minä puolestani olen jälleen tehnyt itseni naurualaiseksi. Nimeni on riippakivi ja hiivin pois takaovesta seuraavaan käytävään. 

Minne sitten olen katoillut? Kun puhelimeeni ei saada yhteyttä, kun siihen en vastaa, kun minua ei näe, kun minua ei tapaa? Minne menen? Toivoin vastauksen putoavan taivaasta viimeaikaisten lumikinosten lailla. Mutten osaa niitäkään kuin väistellä. Hiivin pois takaovesta seuraavaan käytävään.

Juhlimme ystävän täysi-ikäistymistä. Kolmea kakkua ja piirakkaa. Siinäkin omenia. Jälleen sitä havahtui; pian se on minullakin edessä. Kymmenen ja kahdeksan päälle. Kymmenen plus kahdeksan. Yhtä kuin kahdenksantoista. Yhtä kuin valtuudet ostaa omia tähtisädetikkuja. Yhtä kuin vastuu, ongelmat ja tulevaisuus. Se, mitä on odottanut ja tietänyt tulevaksi on vaivaisten parin kuukauden päässä. Miten vähän on elänyt ja miten paljon kaikki sanovat vielä olevan edessä. Tiedän: ei se nyt niin iso juttu ole; pääset baareihin ja näytät vain useammin neljännellä luokalla otettua passikuvaa. Eikä se ole. Se vain tulee nopeammin kuin olin ajatellut. Niin kuin punainen silkki, nuttura, hiuskukka, mummin perinnekorut, valkoiset avokkaat ja valssi. Wanhojen tanssit. Olisiko syytä tuntea itsensä vanhaksi?

Tiedä häntä.

Nyt teemana Taikkari-viikko; Promenadi, Kevari, kuoroilua, kuviksen päättötyönäyttely, juoksemista paikasta toiseen. Lisäksi muutamina lisäruttuina kasvoissani ja käsissäni havaittavissa olevat aiheet: kankaanpainantaa; painopastoja, väripigmenttejä, kissoja, saippuakuplia ja jälkeen jäämistä. Yksi kaksi ja kolme. Neljättä en löydä ja viidennellä kompastun.

"...rauhan annat haavat sitoen..." kuuluisimpa minäkin niihin onnellisiin. Sillä kaikki tuntuu kääntyvän jälleen vastaan. Melkein jo huokasin. Nyt tajuan tuon saman möykyn, joka lähestyy. Voin melkein kuulla sen nauravan, kun se saavuttaa minut. Miksei kaikki voinut olla jo ohi? Miksi se jahtaa jahtaa jahtaa jahtaa jahtaa ja ajaa nurkkaan? Tunnen oloni strutsiksi, joka turhaan yrittää piilottaa päätään vaikeuksilta; joka joutuu ennen pitkään myöntämään kömpelyytensä. Näethän, että ristin käteni ja toivon parasta: näethän, etten voi jatkaa näin.

Kävelin linnan ohi. Sillalle. Kalanruoto hiuksissani nukuin ja heräsin aamulla kolmesti.