sunnuntai 23. marraskuuta 2014

vapautettiin


se joki on äänekäs, valuu joka päivä epätasaista tahtiaan, pohja on kovaa ja ilmeetöntä, vesi niin kirkasta, että saattaisi luulla sen olevan puhtainta ainetta, mitä on. minä olen kumottu haamu, joka asuu asfalttipinnan juurella. kuunnellen sen ääntä, rapinaa ja pauhua. sen päälle voi huutaa, kuten kaiken muunkin päälle. ja kaikki kuulevat, mutta kenties kaikkien salainen tehtävä on esittää etteivät välitä. hulluuteni hukkuu siihen samaan jokeen, olen hukutettu niiden sanojen pauhuun kunnes kaadun sen syliin. kaadun yhä uudestaan, eikä kertaakaan se saa kiinni. minun asumukseni on jo kaukana, toisella puolella. vuolautta ei enää ole. sakenen silmissä, saavut luokseni, ja annat minun viedä. äänesi, kirkkaasi, vedän ne rantaan kuiville. ole kiltti äläkä kerro kenellekään. palaa kotiin, on minut satutettu sen olohuoneessa, ohimennen unohdettu hioa. ne rosoiset pinnat ja savuinen puu, minä olen, enkä tiedä milloin suoristun. jokeni, kotini, rantani, pakoni, pohjani, pane minut jonnekin kuivumaan. muistan sen rauhaa, on minulla vielä kuukausi ennen.

se on yhtä tyhjä

lauantai 15. marraskuuta 2014

for brighter days


Vierailin tässä yksi viikko Krakovassa.

tiistai 11. marraskuuta 2014

your heart is



  olen vihannut jo kauan. miten minä itseäni vihaankaan.

maanantai 10. marraskuuta 2014

näkyvistä




kuulen vajoamista
ei se ole ylitse muiden, mutta tarpeeksi rikkomaan yksinäisyyttäni
sen jalat ovat talloneet alleen kovasti tomun, jonka järjestin keväällä
ei ole viimeisestäkään kerrasta kauaa,
kun se tomu tuoksui kaikkialla, vaikken tuhkaa koskaan ole haistanutkaan
kuten se elämänsä puolesta pitäisi suoda kaikkien käsivarsille siveltäväksi

mistä luulen tulleeni
en ainakaan siitä tomusta
tuoksuvasta, turvallisesta
olen yhtä vaarassa kuin silloinkin, 
ja jäänyt

en kuvittele sen olevan vaikeaa,
on minulla jäljellä liikaa happea
tukahduttavaa kaasua
sairaiksi käyviä sotkuja
kutistunutta pituutta

 olen joko
tai en sitäkään

vahvistuvatko viiltoni
tekevätkö heikoksi
tuskin kai
ainakin kai vain jäävät seuraksi
pitkin pituuttaan hetkiksi
 jolloin muutun 

eikö toivoa enää ole

torstai 6. marraskuuta 2014

kylmä ja kaunis


minne sinä viet minun tuulentekijäni, sotket sen narustaan kuin lapsuuden leijani. 
neliöt ovat yhä vaaleanpunaisia, haalean keltaisia ja niihin saattaa yhä painaa rumia huulien kohjaisuja. 
minne ripustat minut, kun hyllysi, ikkunalautasi, korvantaustasi ja hiusjuuresi olet minusta pessyt. etkö usko.