Suolaa ja matoja

Siltä tuntuivat suolakipposi. Olen aina pitänyt enemmän suolaisesta kuin makeasta. Valitsisin pasteijan ja sipsit munkin ja jäätelön sijaan. Pidin silti munkeista, niistä, joissa on sokerikanelikuorrutus, reikä keskellä, eikä etovaa hilloa; niistä, joista tulee mieleen isäni. Sinun suola-astiasi olivat minulle kuitenkin jotain aivan uutta ja sekoittivat makuaistini. Joka kerta unohdin, oliko se sittenkin makea, mistä pidin eniten. Karvas alkoi tuntua happamalta ja öisin toivoin, ettet kuulisi tyhjentäessäni matoja parvekkeelta alas. Olin selviytyjä, olin sen oppinut jo aikaa sitten.

Toivon, ettei kukaan saa tietää, etten minä lipsauta, ettei se näy, mitä annoin sinun tehdä itselleni. 

Mitä sinä teit.

Sama toistuu, vaikka et enää käytä juurikaan suolaa ruuanlaittoon.

sustakin kyllä näkee
ja musta on tullut pelkuri
niiden kuuluu seurata toisiaan

sinä kuiskaat ihan rauhassa, miten sinä. miten minä. käsivartesi hipoo minun käsivarttani. mieleeni tulee isänpäivä, jolloin oltiin lähekkäin, ja minua ahdisti. en ole kertonut siitä itselleni. en tajunnut ottaa sitä ylös, sillä se ei ollut tavallaan mitään uutta. en tiedä, onko siinä välillä vieläkään. onko siinä kerrottavaa, onko siinä. en tahdo, että minä. mutta entä me. olen kaikki otsikot, ja ne voi lukea niistä. kaikki tarinat on kerrottu, nyt niille on annettu vain kasvot. karkaanko, olenko fiksu, etkä sinä voi ymmärtää. onko se väärin, olen.

humisen. ole luonani, vielä hetki. unohda sinä ensin, jotta minun ei tarvitse tai jotta minä muistaisin.

Peaches, Atomic Blonde, Manifesto, Francesca Woodman, Aalto, Doisneau
ruisleipää, sushia (te jotka veitte nenäni edestä kaikki tofut!), hyydykekakkua, jätskiä; kaikkia näitä pitkästä aikaa.

over again

piti mennä jo nukkumaan. oon kehittänyt itselleni kahdeksan aamut ja viimeistään puolen yön kanssa saapuvan unen. se on tuntunut paremmalta kuin muistin. tai muistinko, en ole aivan varma.

mutta ajattelin kuitenkin kirjoittaa, enhän tehnyt niin kuin suunnittelin. olen pettynyt, mutta ei voi murehtia loputtomiin. maalasin kuitenkin suhteellisen antaumuksella, pitää matkustaa kotiin vielä, tuntuu että se jäi siltikin kesken. ja niin sen kuuluu mennäkin. 

ennen, flow ja jälkeen. voisihan muotoilla monesti ja kääntää koukeroiksi, mutta kai silti haen vain samaa. ja ne olivat; ihania hetkiä. jos ne eivät olisi samoin olleet kuluttavia, liikuttavia, ei tietenkään olisi sama. tiedostan miten kuormitun, mutta sitten taas selviän. olen jälleen syönyt ja kaikki on ehkä järjestynyt hetkeksi.

kadotin juomapulloni mystisesti. ostin kympillä haaleanpunaista. että sellaista vain tänne.

That is to

they left way behind, is to blame

se sai kiinni, se se se se

toistoja, joiden annan palata 

rakastanhan sinua,

 sen puuterista piiloa

lainattuja taloja

en ole nähnyt merta, josta puhutaan

ja kaikkea muuta,
joiden valvontaan on totuttava
jälleen
 

Tiedä, että ei

 
 Minä ja Ville Ahonen - Kerro minulle rakkaani


Portaat kirkon torniin. Kuolleet tunnit. Haamukurkut, siis tappavat.
Reuna tuntui tarkoitetulle.

Olen käänteinen, en muista yhtäkään kolmattatoista perjantaita, jona olisin ollut epäonnisempi kuin saatan verrata. Hämmennyn vain luonnollisista asioista.

Tämä väärä sattuu. Taas.

Relation

Etkö sano vai jätätkö sanomatta.

Onhan se täysin vieras, seuraat syrjempää.
 Ikkunarivin kolmas ja minun maailmassani et koskaan poistunut. Saati saapunut. 

Kaikkeen tottuu.

Lauantai

Lauantain on oltava päivä auringolle. Päivä gallerioille. Niiden viidakoille ja Neuvostoliittolaiselle arjelle. Päivä brunsseille. Päivä, jona saa juoda kahvia. Mietipä nyt itsekin.

Mikään ei hoida paremmin kurkkukipua kuin nauru kahden kivanenäisen tyypin kanssa ja soitto äidiltä.

Behind, Technically

 Onko elämä valmiiksi lantrattu, kestääkö sen vain niin. Olen menettänyt. Mutta en koskaan pudonnut.

Ja sitä on vaikea hyväksyä.

Toisen ja omaa

Kesäkuu. Heinäkuu.

Siirrän sen ikkunaruutujen väliin. Sälekaihtimet raastavat liikahdellessaan. Pesetkin jo pois. Painaa selkä sitä vasten, josta heijastuu. Valuvat hahmot ovat jokainen kuin tiedostamaton katkeava minussa. Ympärilläni olkapäistäni lävistävää. Raapia taipeet vitriinissä, olen saapunut jälleen laitoksen portaille.

"En usko."

"Niin."

Kuolemasta puhuminen on joko liian tavallista

 tai ylitsepääsemättömän kiusallista niinä harvoina hetkinä.

Poissa kotoa

Satunnaista maallista:

2 kpl miulle villejä sukkiksia

2 kpl alemekkoa

2 kpl alekengät

x kpl kortteja

1 kpl eppistä lounaspäivällistä mummin luona

1 kpl samaa sarjaa Saksasta tullutta korttia

1 kpl naurunhuuruista viikonloppua, paikassa sanoinkuvailematon

1 kpl viikkoa ainoana lapsena
2 kpl alemekkoa

1 kpl filmirullaa matkalla kameraan (vihdoin!)

x kpl hassuja matkoja ja hassuja tapahtumia ajalta viimeinen puolitoistaviikkoinen. 
1 kpl sopuisa retki Joensuuhun, jossa

1 kpl hassu ensikohtaaminen kirjaston pihalla Ukkosmaineen kanssa. 
1 kpl kissansynttäreitä

x kpl outoja päähänpistoksia

x kpl pusuja
1 kpl levynjulkkareita
1 kpl kaverikuva isoveljen kanssa

1 kpl pikkuveljelle Daft Punkin levyä (rippilahjaneronleimaus)

2 kpl synttärikahvittelua
(+näköjään 1 kpl vakioveikkausrivejä, meinaan vaan että yksi-risti-kaksi eh.)

Kirpparineuleessa nutturointia parkkipaikalla. Kengät ja pelastajani Saksasta.

Plus minä, joka elän idylliä; siivoillen, kokkaillen, postikortteja ja päiväkirjaa kirjoitellen, hymyillen. Peläten pahinta. Ja juoden kahvia. No sen oikeastaan voisi luokitella x määrään outoja päähänpistojani. Ah ja toki olen -idylliin lisäten- pessyt perunoita mökillä laiturilta.

 Idyllin rikkoi kauppareissu, josta tuloksena toinen yksilö vaaleanruskeista rakkausjalkineparista tuhoutui. Palkinnoksi kaupalle urputtamisesta sain kahvia.

Paperi

Kesä(l)omakuva. Profiilista.

Hengitän tulta ja jokaisen myrkyn epäpuhtaasta palamisesta. Hengitän ruosteen ja sokeria suonissani. Pyydän käden käteeni ristiriitaisuuksilla. Ne jäävät lepäämään kämmentemme väliin. Tunnen niiden luiden rusentuvat. Niiden pienet, jo valmiiksi öljyn turmelemat, siivet särkevät luiden terävillä säröillä keuhkoni. Puhkovat ja saattavat lepoon. Mutta ihminen tahtoo selvitä. Ruumiini tekee kompromissin ja vaati saada elää. Hauraat jättävät jäljelle välttämättömän; rangan, jonka taipeista erottelen Rajamaat. Se, mitä olen, kulkee niiden pinnalla. Välillä polveilee ihon alle. Aamulla huomaan virheeni ja vedän peiton eilisen päälle. Ettei äiti huomaa.

Kämmeniemme välissä saatan yhä tuntea kokoon rusentuvat luut. Niiden pirstaleiset reunat raastavat kumpaakin, mutta kumpikaan ei suostu lopettamaan. Sisälleni koskee sitä mukaa enemmän. Ne luut menevät uudelleen keuhkoihin. Ne luut valehtelvat. Ne siirtävät tänäänkin Rajamaille. Hengitän taas ruosteen, etkä sinä epäile mitään.

 Rakas varisparvi odottaa omenien alla. Nekin ovat kuulleet syyllisestä.

Mukulakiville ja niiden yläpuoliselle

'Tää on mun koti' 

Köytä minut pois

En tiedä, mitä sanoa. Ainakin kai, että päivän aikana mielialani vaihtuu kymmenen kertaa valehtelematta. Valehtelematta valehtelu kuuluu noihin päiviin. En tiedä, mitä se tarkoittaa. En tiedä, miten jatkaa todellisuudesta, kun kuvittelin kertovani tänne kaikki ulottuvuudet aina siihen hetkeen, kun koen vapauttavammaksi lopettaa. 

En jaksa. En jaksa. En jaksa. Ole hiljaa. Minä olen väsynyt. En jaksa. En vaan jaksa. En jaksa enää. Olen niin väsynyt. En jaksa. En jaksa. Ole hiljaa. En jaksa. Minä en jaksa. Vai oletko vain laiska.

Elämästä puolikas, puolikkaan elämä

 Elämä kotona vähän lähempänä järjestystä, kun tietokone ja kaiuttimet ovat paikoillaan melkein järjestetyllä työpöydällä. Etusijalla prosessissa on ollut teeasioiden mahduttaminen tilaan. Julma 'tavallisten' teelaatikoiden huostaanotto huushollin yhteiseksi omaisuudeksi.  Teknistä haastetta pistorasioiden paikoista, yleisestä muusta sekamelskasta huoneessa, jatkuvista keskeytyksistä sekä yleisesti vain tilankäytössä. Muutenhan olen taas kukkuloilla, joilla jaksaa enää pikaisesti nykyään käväistä. Onhan onnea, kun ainoa asia, jota tarvitsee oman huoneensa ulkopuolelle lähteä hakemaan on niinkin olennainen asia kuin vesi. Jopa sen kuumentaminen on nyt mahdollista näillä neliöillä. Odotan vain, milloin hyvät haltiat palaavat ja tyhjentävät loputkin kamoistani. Ja milloin eräs hyvä haltia lopettaa aamuisen aggressiokäyräni nostamisen imuroinnillaan. Juuri nyt kysyn taas; miksi laitoin hunajaa, kun tee on teetä.

puolet teestä

Minä voin pohtia joka aamu elämäni lähes kokonaan uusiksi. Vain muutama päivä on ennaltasuunniteltua; että ne tulevat. Muuten saatan koska vain lähteä kävelemään kymmenen kilometriä, juoda itseni pökerryksiin teevarastoillani, keskittyä tai olla keskittymättä, katsoa Arto Nybergiä niin monta jaksoa kun Areena vain suostuu näyttämään, kuunnella pelkästään remonttiääniä vaivatta kolme tuntia, miettiä sen samat kolmetuntia mihin laittaisi yli vuoden vanhan kuohuviinipullon, lähteä myöhään illalla kiertämään sateista kaupunkia jokaista asuinaluetta myöten juoden samalla epämiellyttävän luonnollisesti noutokahvia, vieressä rakasta, harjata hiukseni rauhassa kunnes ainoa asia muistuttamassa niiden todellisesta luonteesta on rasta tytäryhtiöineen sekä mitä onnellisimmin vain ignoorata kaikki mahdollinen mikä liittyy ylioppilasjuhliin. Onhan tässä hyvätkin puolensa. Sekä tietysti kuunnella musiikkia, joka on hyvää, mutta josta en osaa päättää onko se vain ajanhaaskausta. Tervetuloa kotiin.
  
 Isäni ei ilmeisesti pitänyt huulipunainkeristä. Eikä äitinikään siitä, että löysin silityskopasta hänen pikkujoulukolttunsa tai siitä että yhdistin sen hajoaviin sukkahousuihini. Parina päivänä peräkkäin. Silti ehdotti nahkatakkia, kun lähdimme käymään mummilla. Nahkatakkia. Hävetti miten hyvin lopulta se sopikin kaikkeen. Siitä järkyttyneenä pyyhin punat pois. 

 "En pelkää mitään enempää kuin, että saavun perille, maailma pysähtyy ja ymmärrän: on kaikki ollut kuin värjättyä vettä", Pariisin Kevät, Astronautti

Sata

 Näissä tunnelmissa. Sadas päivitys ja sen kunniaksi punaista, virta jäässä ja satama kylvyssä. Kipukin katosi tanssiin. 
 Helpotusta osaltaan. Enenevissä määrin silti annoksia ahdistusta. Sitä suorastaan tunnun ahmivan. Huono puoli on, ettei tällä kertaa voi oksentaa kaikkea ulos. Vain täyttyy. Ja täyttyy. 

Onneksi minulla tee ja Taika.

 

Hullu, joka tajusi olevansa rikas

Vihasta ja ahdistuksesta kumpuaa lisää vihaa ja ahdistusta. Niin sanottu noidankehä on valmis. Samoin rakkaus ja positiivinen ajattelukin voimistuvat vain niistä itsestään. Onko kyse valinnasta? Tilanteessa, jossa hyvinvointivaltio ja kehittynyt rakenne yhteiskunnassa toteutuvat, voisin vastata: kyllä. Vastuu siitä, voivatko läheiset hyvin, on huomattavasti kehittävämpää ottaa vasta, kun itse ottaa vastuun itsestään ja nimenomaan hyvinvoinnistaan. Ei voi luottaa siihen, että kävisi niin onnellisesti, että muut näkisivät ahdistuksesi ja uskaltaisivat yrittää auttaa. Itse en voi siitä kyllin kiittää.
Hyvä minä ja minun asiallinen tekstini.
 Kuvissa Verttinenherttinen ajankohtana digivalokuvauskurssi. Yksi niistä ahdistavaa pohdintaa aiheuttaneista asioista tämänhetkisessä tilanteessani. Tällä hetkellä enemmän tai vähemmän järkevältä tuntuisi jättää se kesken. Pimiökurssin rinnalla toivoin saavani siltä jotain. Mitä ilmeisimmin. Liikaa elämässä kuitenkin on kaikkea, mikä rasittaa minua jo pelkällä olemassaolollaan ilman, että minun tarvitsisi tehdä sille mitään. Siksi ajattelin nyt tehdä tietoisen valinnan oman mielenterveyteni kannalta, enkä ottaa ylimääräistä niin, että myöhemmin kaduttaa. Kyllä: tätä luokkaa ovat radikaalit päätökseni.

Mutta lopussa kiitos seisoo. Omia ajatuksiaan on katsottava kauempaa, jotta voi nähdä kokonaisuuden. Et voi sanoa tuntevasi, jos voit nähdä vain valheita. Nähdä, että kaikki se ei tapahtunut vain sinulle vaan myös minulle. Kun kaikki muuttuu - ja se parempaan tulee muuttumaan - aion irtisanoa itseni lopuista. Sitten on enää se, mitä minä olen. Joka minä olen.

Yes There Was a Little Bliss

Miten niin, mitä kuuluu. Huonosti kuuluu, huonosti maistaa ja haistaa tämmöisessä hassussa taudissa. Jokainen isku kyllä tuntuu. Kosketus ja pienikin hipaisu. Ne tuntuvat joka paikassa ja jäävät iholle nipistelemään. Tanssimaan kipeydellä.
 Huolesi kurkotti varpailleni. Salaa toivoin, että joku vain tajuaisi. En voi kertoa ja olla kertomatta samaan aikaan. Niin ne tulevat sanomaan, ei mikään vialla ole. Elämähän on tätä ja sinä ilmeisen täysi paska ymmärtämään sitä. Ojentaa nenäliinan. Sanoo on apua ja kaikki ympärilläsi. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, huono.
 Miten niin mitä kuuluu. Sinulleko kertoa pitäisi, en edes nimeäsi muista. Kertoa sitten niille toisille. Niille, joista en osaa päättää. Jotka minut hämilleni ovat saaneet. Ja itkuun, epätoivoon ja unettomuuden unille. Tunnemmeko edes. Toisille, jotka voivat puhua kuin tahtoisivat oikeasti minut pois. Tottelen jo. Pitelen korviani ja harhailen katseeni kanssa liian lämpimässä valaistuksessa. Poispoispois. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, pelko.
  Miten niin mitä kuuluu. Mitä on tapahtunut. Mitä kuuluu. Mitä ajattelet. Kaikki on hyvin. Mitä ihmettä. Haluatko kertoa jotain. Tämänkö takia minut, sinut kutsuit. Huono. Huolissaan. Kuka. Kaikki me olemme aikuisia. Älä mieti. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, terve.
  Maanantai. Ei minulla muuta ollut, voit mennä, älä vaadi liikoja, elämä on vaikeaa; ota tästä vielä nenäliinoja.

Minulle tärkeitä ihmisiä osa joaikamones.

 Ihan vaikka jonkinmoisen vuosipäivän kunniaksi.

 Ja muistoksi siksi kunnes tulet takaisin. 

Yhdelle neiti Keväälle taannoiselta pakkaspäivältä.

Kiitos

Yes There Was an Endless Story About Melting Shades

Kuten sanottua: arki ja kevään läheneminen. Aikataulut palaavat yhä tiiviimpinä kalenterini sivuille. Tästä johtuen tarinointi ja turinointi jää vähemmälle, vaikka löytäisikin siihen aikaa. Illalla on vaan valmis suorilta tein peiton alle. Kuitenkin tunnen jälleen tuon ihanuuden laskostuvan otteen: uusi jakso. Joka on kahteen edelliseen nähden täysi. Eikä ollut sarkasmia puhua ihanuudesta. Vaikka kuinka väsyttäisi, olen vain jotenkin niin täynnä intoa ja häkellyksenomaista iloa, että pitkä koulun ja siihen liittyvän ylimääräisen työn kanssa hääräys on kuin kauan odotettu loma, jota en edes tiennyt odottavani!

Mielestäni tällaiset 'haasteet' on ihan mukiinmeneviä. Menkään tekin mukeihin ja kertokaa sitten nämä kahdeksan satunnaista faktaa, joita haaste velvoittaa. Itse laitoin korvan taakse tämän - niin omaperäisesti: vaan jostain blogista, joka kulki samassa kategoriassa haasteen kanssa; 'satunnainen minulle'.Tämä blogi saattaa olla tuota samaa kastia sinulle, joten go ahead; haastan tässä vaikka sinut, jos virallisesti tän johdannon edes lopettaisin.

1. Oikeestaanhan mulla ei loppujen lopuksi ole mitään sanottavaa. Siksipä kirjoitan. Sosiaalisesti erittäin vetäytyvä, vaikken täysin introvertti olekaan. Osaan kyllä sanoa mielipiteeni ja osallistua keskusteluun, kun A. sitä minulta kysytään B. olen sillä tuulella, mutta  ehkä tekstistä huomaakin, että vietän aikaa ajatusteni kanssa yli suositusten.

2. En ole koskaan sanonut tai oikeastaan ajatellutkaan tätä: olen urheilullinen. Olen harrastanut enemmän tai vähemmän liikuntaa koko elämäni noin viisivuotiaasta asti. Satubaletti, baletti, joku jumppakerho, ratsastus, taitoluistelu, rivitanssi, nykytanssi ja jazztanssi. Nämä siis kronologisessa järjestyksessä hieman limittyen keskenään. Vihaan saliurheilua, enkä ollut se paras koulun liikuntatunneilla, kun pelasimme jalkapalloa, joten kysyttäessä jollain muotoa 'oletko urheilullinen' vastaus on ollut negatiivinen. Mutta nautin liikkua. Käyn säännöllisesti lenkillä oikeastaan vuodenajasta riippumatta, kesällä rullaluistelen paljon, saatan lihastreenailla kotona itsekseni sekä käyn mielelläni aina, kun vain ehdin, zumbassa. Jos näkisin itseni ulkopuolisen silmin, en ehkä tosiaan olisi se 'urheilullinen', mutta huomioonottaen että viikossa minulla on 4-5 tunia säännöllistä liikuntaa plus juokseminen sun muu, ja nautin kaikesta siitä ajasta, en enää halua kirkkain silmin vannoa itseäni lajin 'sohvaperunat' alle. Toisaalta: tekeekö tämä minusta urheilullista? No, voin leikkiä vaikka niin.

3.Tekniikka ja teknologia ei ole aivan ominta osaamista. Olisin täysin toivoton, ellei minulla olisi iskää ja kahta veljeä, jotka tietävät sitten minunkin puolestani ja pystyvät vääntämään edes joitain asioita minulle rautalangasta.

4. Suhtautumiseni syömiseen ei kai ole aivan normaali.

5. Asiat pelottaa mua aika usein. Koska pelkään, että mun pitää osata enkä osaa. Sitten pelkään suuria isoja asioita. Vaikka sfinksit: isoja ja minä siinä vieressä yhtä kuin ää kylmiä väreitä ja heikotus. Eikä minun tarvitse olla paikan päällä nimimerkillä heikotti taidehistorian tunnilla, kun käsittelimme egyptiä. Ei ole pakko lähteä egyptiin: pelkäsin pienenä Puijontornia Kuopiossa, suurta H-siltaa Heinolassa sekä Varkauden vesitornia. Korkeanpaikankammoa minulla ei ole. Mihin lie tällainen liittyy. 

6. Välttelin uutislähetyksiä suunnilleen ala-asteen loppuun saakka. Ne aiheuttivat valtavan määrän ahdistusta ja tätä kautta vielä suuremman määrän toistuvia painajaisia pitkäksi aikaa. Hullun lehmän tauti on aiheista kaikkein voimakkaimmin muistiin jäänyt ja muistan jokusen kyseistä aihetta käsitelleen unen todella tarkasti vieläkin. 

7. Hedelmät, vihannekset, valo ja suihkussa peseytyminen ovat iloni tuojat.

8. Valtavan mielenkiintoni kohde on perehtyminen ja perehtyvät ihmiset perehtymiskohteineen. Se, että tyyppi tietää lähestulkoon kaiken jostain aiheesta, on mielettömän omistuneisuuden osoitus. Esimerkkeinä roolipelit, bändit tai terveystieto. Varsinkin aiheet, joihin minulla ei ole ollut juurikaan, jos ollenkaan, kosketuspintaa, ovat mielenkiintoista kuunneltavaa, jos niistä intoutuu minulle selittämään.

Kuinkahan minun ja Kalevin suhteen kävisi, jos en suorittaisi säännöllisesti puiden/oksien kuvaushetkeä? Pointtina näissä tosin ei ole se, että puut. Vaan valo. Jee.

Näetkö sen kuoren, jota pinnoitan yhä harmaammaksi?

 

Ääriviivat

Ajettiin toisaalle. Metsäteiden sylissä, kallioilla ja jäkäliä silitellen vietimme reilun puolituntisen. Ei kumpikaan kuitenkaan mitannut aikaa, joten loppujen lopuksi on vaikeaa sanoa, kuinka kauan ajaton aika ehti pitää meitä hyvänään. Tarpeeksi kuitenkin, että värejä ehti tulla ja lähteä.  Tarpeeksi tosiaan, että aika ainakin omalla kohdallani ehti hämärtyä samoin kuin aurinko leikki pilvien seassa ja soi vain satunnaisia katseitaan Sikokallion kahdelle seikkailijalle. Eipä sillä väliä, sillä alkukesän ärhäkät hyttyset olivat liikkeellä ja tahtoivat myös piinata seikkailijoita. Mutta niin Kalevi hyppäsi kourasta toiseen ja ikuistettin keijuja, satumetsiä ja värejä.

 Koin ensimmäistä kertaa auton sammuvan epävarmuuteni alaisena. Sain kesän ensimmäiset hyttysenpuremarykelmät jalkoihini. Silitin ensimmäistä kertaa jäkäläpeittoa. Pitkään aikaan ensimmäinen kerta, kun Monopoly valvotti pitkällepitkälle yli puolen yön. Ensimmäistä kertaa näin jalkojen taipuvan luonnottomasti hypyn aikana. Ja ensimmäistä kertaa pääsin näkemään, millaiset ovat ne pellot, joista niin usein olen ehtinyt haaveilla. Toivon, että niitä löydän lähempääkin, että haaveni toteutuu. Tuo sie ne mansikat.

  

Lopulta palasivat värit ja aurinko. Sitten satoi. 

 Iisalmi antoi minulle myös kesän ensimmäisen veneajelun. Ja jälleen tunsin sen, minkä usein tunnen vasta keskikesän mökkireissuilla: kesän alkamisen. Tuuli, aurinko, vesi. Mikään ei ole niin kuin se tunne ja kiitos sen voin ehkä alkaa tosiaan elää kesässä ja ottaa ilon irti näistä päivistä. Sen mukana on tullut päätöksiä ja valintoja, jotka ovat olleet itsekkäitä. Mutta olen noina hetkinä samantien päättänyt, etten ole velkaa ja tehnyt kuten olen itse tuntenut parhaaksi.

 Sain myös, mitä salaa haen reissuiltani serkkuni kanssa: elokuvasivistystä. Tällä kertaa pääsin kahden uuden elokuvakokemuksen lisäksi kokemaan behind the scenes. Neljä tuntia (anteeksi tuotesijoitteluni) Filmtownin epävirallisena harjoittelijana. Kukapa ei olisi aina halunnut tietää, miten systeemi toimii ja mitä virkaa toimittavat oikeasti välillä toimettomilta näyttävät tyypit tiskin takana? Niin: en minäkään ole sitä aina miettinyt, mutta tajusin että pitkään olen sitä kuitenkin pohdiskellut. Nyt tästä tiedän jonkin verran enemmän ja jälleen olen sivistyneempi. 

Kuten käväisimme menninkäisen kanssa lapsuudessa. Kuten teimme mitä suunnittelimme ja suunnittelimme lisää. On aika edetä ja juoda lisää uutta rakkauttani: greippimehua. Eikä mikään ole kai muuttunut. Ei naurusikaan.

Piirrän ääriviivat sänkyyn, josta nouset aamuisin.

suuria kuvia. suuria toiveita. ja suuria voimia. suuria sanoja, joiden lukemisesta sinua kiitän.

Snow White

Koulumatkallani on kolme metriä ja risat kaltereita. Nykyään ne ovat pörröiset. Eivät enää harmaat ja kolkot ja kylmät väreet nostattava vaihe kävellessäni aamuisin kouluun. Ne ovat valkoiset ja pehmoiset. Mutta jos niitä silittää liian pitkään, juttuu kiinni.

 No ilta täynnä musiikkia. Ja aamuöistä keinumista. Ja heräämistä yhteen maailman kauneimmista aamuista. En muista edes milloin olisin herännyt muualta kuin oman peittoni uumenista. Huolimatta edellisen päivän meikeistä poskilla, alkavasta nuhailusta, pesemättömistä vapaina valuvista hiuksista, vähintään yhtä valuvista tummista silmänalusista ja ennen pitkää unettomuuden vaatimasta stressitilasta; heräsin parhaaseen aamuun aikoihin. Enkä tiedä, miksi näin. Toivon totisesti, ettei tästä ole lyhyttä matkaa täysi-ikäisyyden rappioitumiseen. Enhän minä ole sellainen. Minähän nukun ja haluan nukkua. Pidempään kuin koskaan osaisit aavistaa. Kuitenkin vähemmän kuin arvaisit.

 Koitin ikuistaa jotain. Muutakin kuin omenia; muutakin kuin itseäni. Pitkästä aikaa ehkä.

Päädyin villiviiniin. Päädyin tarkentamaan kylmyyden kouristelemin sormin.

 Mutta olen tavannut silkkiruusun. Hänen nimensä tuntuu olevan Amanda. Olen tavannut myös asioita, jotka unohdan aina mainita, kun minulta kysytään, miksi pidän talvesta. Jääpuikot. Jää. Ja höyry. Sekin on jotain niin kaunista. Se on täynnä muistoja. Niin kuin kevät.

 Tapasin myös uuden ystävän. Valkoinen jänis. Tosin hänellä oli kovin kiire ja ilmeisesti poti ujoutta myös, joten vain pikaisesti hän pistäytyi näyttämässä valkoista tanssiaisleninkiään. Kuulemma aikoi tanssia koko talven.

Olen leikkinyt luovan kirjoittamisen kurssilla. Ajattelin tänne joku päivä laittaa novellin tapaista asiaa, joka tuolta kurssilta on peräisin. Ensin mietin mihin se päättyy. Päättyykö aurinkoon niin kuin katu? Sitä ei moni tiedä. Että ehkä. Että varmaan. Että en tiedä. Ladon sen tänne. Jonain päivänä. Tai iltana tai yönä. Oisko siinä ny mittään ittuu? Osaksi siksi, että minulta on kysytty, mitä sille tapahtuu; haluaisin sille jotain tehdä. Osaksi siksi, että pelkään melkein kuollakseni; en ole sitä voinut kuin opettajalla ja yhdellä ystävällä luetuttaa. Enkä uskalla sitä itselleni edes kuiskata. Miksi näin on? Yksi salaisuus lisää, jonka voin piilottaa, ettei minua voi tuntea.    

Olen löytänyt harhailevuutta. Terälehtien välistä rakkautta. Lisää piiloja.

Olen puhunut ja ollut hiljaa. Tajunnut ajan loppuvan. Silitellyt mustaa samettia.

Sitten halannut. Sitten hautautunut. Sitten horjunut itsestäni pois. Kaatunut ja ehkä yhdessä piilopaikassani itkenyt.

Mutta niin Amandakin on kertonut. Että linnuilla on siivet, aurinko on tähti ja tarvitsen lapaset liikkuessani ulkona.