torstai 27. joulukuuta 2012

And I Choose to Forget

Osuuteni ja arpani luovutin tänään pois. Laskin jäljelle jääneen. Ynnäsin ja jaoin muille senkin. Ehkä sinullakin osia niistä löytyy; en oikeastaan tiedä, missä vaiheessa ne niin ehdytin. Eivät ne enää löydy siltä ikkunalaudalta, eivät neulo samassa keinutuolissa kuin ennen, eivät huuda minulle irvistävistä tekstiilien saumoista, eivät sairasta niin, että joudun valehtelemaan itseni kotiin, eivätkä vaadi katsettani uusien ihmisten olkapäillä nauraessaan. Poisko heitin, väärinkö käytin, kadotinko? Kuinka; en edes tiennyt, että omistin. 

Mutta, kuinka kaksi vuotta olen saanut viettää ajatusteni parissa. Melkein täysin rauhassa. Voi samaa ihmettelin jo vuoden kohdalla; miten saankaan teille kirjoittaa, vaikka aluksi vain oma salaisuuteni tämä olikin. No. Vuosi 2012. Taisin vähän aikaa sitten pohtia tännekin, mitä se nostaa mieleeni. Tietysti koko vuoden olen tänne merkintöjäni tehnyt... mutta mitä sanoisin kokonaisuudesta? Vanhoja kliseitä kai voisi ahkeraan hyödyntää. Arvostamaan pieniä asioita, tietämään, että varma on epävarma. Osaltaan kyllä. Sitten oli


                                                                 vieraantuminen saunasta,          
 en ole varma, pimeä, kesä uimatta,                                                 
                       yrittäminen, 
hiusten harjaamattomuus,       
 sukkahousut, 
        rakastaminen,syksyn värit, 
          puiden lehdet,
menettäminen
olen niin väsynyt, 
valehteleminen, kevät, 
vesimelonin tuoksu, leikitään, 
                           the xx, pakahtuminen, 
pitkät kävelyretket, ammattiapu,        
särkyminen, mitä, 
epävarmuus, nauraminen,                 
 kaadun, äänet, oksentaminen,
 lopputyö, vesi, eristäytyminen,
 mieletön onni, sekavuus,
              valo, jotkin haaveet, loppu
                     itsekeskeisyys, viinirypäleet, 
salla ja miro, huutaminen, turhautuminen, 
huivit, aikataluttaminen, 
jotkin muutokset, 
näköala,              
punaiset aamut, 
                                           valinnat,        

rakastuminen ja lisää rakastaminen.

 Kuoleminen. 


Mutta myös:


Kaks vee. Viereinen kuva edustaa minua joulunaattona 2012 ja 1996. Taaperoikä jo, sanoisin. Kyllä voin sanoa muuttuneeni. Blogini aikana. Siitä jo vuosi sitten mainitsin. Kun kaikki oli ruusuista ja olin vain ihmeissäni, miten kaikki tuntui muuttuneen kuten olin toivonutkin. En voi sanoa kaiken olevan enää yhtä ihmeellistä. Johtunee osaksi myös siitä, etten oikeastaan asettanut valtavia odotuksia vuodelle 2012. On tapahtunut enemmän kuin tänne olen jaksanut puida. Voisi sanoa, että olen ihmeellisyydestä siirtynyt realistisuuteen. Ei ole huono asia, että minut on pudotettu . Tapa vain tuntuu epäreilulta. Ennen kaikkea se, että muut joutuivat ja joutuvat kärsimään.
 Mutta loputon monologini hengähtäisi, jos mieleenne jotain nyt juolahtaa. Tällä erää: uusi vuosi tuokoon rauhallisia öitä, onnea ja rakkautta etenkin niille, jotka niiden otteesta ovat saattaneet turhan paljon lipsahtaa. Te joilla on barbei; leikkikää niillä.

Kiitos

sydämellä Inkeri.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

With the Shelves I Never Ordered

Miten vieressäni on sirpaleita. Miten en edes niihin koske ja silti käteni ovat niistä täyttyneet. Sitten siskoni istuu sirpaleiden päälle. Ja lakaisee äkkiä pois ulottuviltani. Kysyy polttelevatko, juksaan ja kaadun hänen vierelleen hankeen. Uppoamme ikuisuuden. Tulee kylmä. Yhä sirpaleita. Puolikkaat ja neljäsosapalaset muuttuvat yhä pienemmiksi. Sisko vetää lähemmäs. Näen taivaan enää kaistaleena hänen hiustensa välistä. Se on sirpale pimeän keskellä. Sitten ei sinuakaan enää ole. Puristan sitä samaa. Sirpaleita. Vatsani ottaa ne vastaan. Sanoinhan sinullekin, etteivät enää minua saavuta. Eivät nekään minun ole. Sitten kuulen, on hengenvaara. Myöhäistä, ei näy enää taivasta. Minä tyhmä luulin, että siskot ovat aina. Mutta muutuithan sinäkin sirpaleiksi. Tyhjyydeksi ja iskuiksi vatsaani.  

 

En muista, milloin joulun olisin voinut viettää näin. Ajan kunniaksi kuvia, jotka voi löytää monistettuina hakemalla googlesta sanalla 'winter' tai 'snow'. Menihän tuo punaisen juhla jo, mutta rauhaa ei ole koskaan liian myöhäistä toivottaa. Voi en ehkä kestäkään kuinka tätä valkeaa ja nipistelyä rakastankaan. Terävää tyynyn alla.

torstai 20. joulukuuta 2012

Tarpeeksi myöhä aamulle









Liian myöhä olla väsynyt
Sormien nivelet ovat hälyttävästi punehtuneet. Minua on oksettanut. Väsyttänyt kuumeeseen asti. Niin kuitenkin olen saanut jatkaa hymyjä. Taikkarin joulukonsertti ja joulumyyjäiset jatkoivat itsenäisyyspävän aloittamaa tapahtumakalenteria. Ajat olleet yhtä kuin erittäin vähäiset yöunet, aikataulut, stressi, asioiden hoitaminen, vapaa-ajan eliminoiminen ynnä muuta, mikä on pitänyt minut elämässä kiinni. Sitähän hain, kun valot olivat karanneet. Vain minä pystyin tekemään asioille jotain. Minähän tein.

 Näistä joulutoimista jo aikaa. Enkä joulusta ole stressannutkaan. Oi tätä autuutta. Lisää edessä. Sitten löytänyt itseni kelaamassa vuoden 2012 nauhaa tästä hetkestä vuoden ensimmäisiin ja viime vuoden viimeisiin ilotulituksiin, ja takaisin näille päiville. Ei, en voi sanoa, ettenkö olisi menettänyt. Loppujen lopuksi edes sen olen voinut todeta vuoden lopussa tähän mennessä, aina kun moista olen jäänyt pohtimaan. Ennemmin sen tuli kuin myöhemmin. Vielä mietin, kuinka elämä pystyisi jatkumaan, tulisiko lisää huomisia vai olisiko vain tämä aamu eikä ehkä enää edes iltaa. Vielä mietin. Olemme kuitenkin jo lähempänä vuoden muistoa kuin eilisen.

 Nykyistä tunnetta en osaa edes kuvailla. Katsokaa nyt näitäkin.  



Ihoni alla ollaan,
 ollaan niin että kädet tärisseet
Luihin pyritään
ei minun


Minulleko puhutte te, jotka olette mieleni vertikaalisuunnissa vääristyneet
kertonut epävarmuudesta, pettänyt itsenikin
kultaisina aamuina kuullut mitä odottanutkin
viettänyt kymmenen hetkeä sairaana valuvista maaleista poskilla
selittänyt niistäkin, eivät ne minun ole



 Revi suoraan, kaada kun kukaan ei katso.



maanantai 17. joulukuuta 2012

Irrota minut jo tänään

 Joka ilmansuuntaan tuntuu venyvän vähintään sen kilometrin huolimatta siitä, että edes matka kotikolostani keskustaan ei ole sitä tuhatta metriä. Seuraan ensin vasenta kättäni kohti kattoja, sitten annan selkärankani pettää. Piirrän roondin. Kuuntelen pianoa, joka minä hetkenä hyvänsä saattaa muuttua bollywoodvaikutteiseen uudelleenmiksaukseen. Saan luuni ja voimani takaisin. Ponnistan lattiasta musiikkia vastaan. Ojennan käteni. Ojennan jalkani. Suljen silmäni. Luuhistun takaisin lattialle. Tuntemaan, virtaamaan. Kylkiluuni voivat muovata minua, kuten vain tahtovat. Rajoitun nikamiini. Silti jatkun kilometrin kylkiluistani lattian läpi. Vähintään saman sormenpäistäni minne ikinä osoittavatkaan. Minusta on tullut sitä kuuluisaa 'ainesta'. Muuttumatonta, mutta samalla täysin arvaamatonta. Kaikki on enää kiinni sekuntien valumisesta: milloin kaikki alkaa, loppuu ja jatkuu ikuisuuden jälleen kilometrejä suuntaansa.
 Tämäntapaiset ajatukset saavat minut miettimään, miksi tanssi on niin valtavan tärkeää minulle. Miksi pidän siitä ja olen tehnyt sitä tavalla tai toisella aivan pienestä pitäen. En oikeastaan edes tosissani yritä löytää vastauksia. Riittää, kun tuntee kehittyvänsä jossain mistä pitää, oppii pitämään lisää ja haluaa näyttää sen muillekin. Mistä lähtien minä olen suorastaan halunnut esiintyä? Sellainen en ole koskaan ollut. Missään tilanteessa. Onko olemassa vielä yksi minä? Kuten mainitsin; en oikeastaan edes yritä löytää vastausta.



 Ehkä minäkin kerron joulustani tänä vuonna. Siitä on tulossa paras ikinä.

Oksettaa taas. Turhaa ja en tiedä, mikä minun on.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Häkkilintu

Onhan yksinäisyyskin vain sana
ei se merkkaa sinulle tai haarukan vedoille
se miten voin kaataa tuolin kenenkään huomaamatta on sitä
ja se kun ristiriidan repimät tunnelit täyttävät elämän muiden tietämättä
sitä alkaa nähdä varovaisesti
toisaalta sokeutuu kaikelle
kuuroutuu jopa kosketukselle

Minä sen sallin, enkä pitkään aikaan ole ollut rehellinen
luotan juoksevaan kylmään, joka sekin luulee olevansa jotain
hymyilen, sillä tiedän sen vain olevan ylimielinen ja itserakas
liitän sen perään sekä sen edelle lisää ja lisää aikatauluja
laitan juoksemaan vielä kovempaa ja pidemmälle,
kylmempänä kuin eilen.










torstai 29. marraskuuta 2012

We Were Light and Paper-Thin.



 Valo on yhä iloni. Täällä on kylmä. Ihanaa. Repinyt.


 Vähän tutkiskelin valon käyttäytymistä. Hän kun niin kovin on elämässäni läsnä näinä päivinä. Toki myös luonnollisessa olomuodossaan, vaikka onkin pimeää silloin, kun tähän asti on ollu valoa. Olennaisena osana elämää juuri nyt: kankaat ja kankaanpaino, joulumyyjäiset, lopputyö, hehkulamput, sukkahousujen paikkaaminen, ohuet sukkahousut, pimiökurssi, mustavalkofilmi, rikko ja vara, helsinkihype, chaitee, fotogrammit, projektit, jouluvaloilu, pitkät kävelylenkit, Regina Spektor, ylimääräiset kuoroharjoitukset, joululahjat ja -kortit, aikataulut, kalenteri, mekko, jazz-nykäri-baletti,  Christian Boltanski, uskonto ja onnellisuus.

 Olipa kerran Sinä ja Minä. Sinällä oli salaisuuksia, joita ei Minä koskaan saanut tietää. Päivänä, jona Minä tuhkattiin, Sinä kuiskasi. Päivänä, jona Minällä oli ollut polvisukat, Sinä oli itkenyt vasten koristetyynyä. Päivänä, jona Minä oli saanut päänsäryn naurettuaan vähintään sadan vuoden edestä, Sinä oli raapinut naarmuja. Päivänä, jona Sinä oli soittanut keskellä yötä pimeälle, Minä näki painajaista, jossa molemmat katosivat. Sinä kuuli siitä. Minä ei uskonut. Pimeä ei soittanut takaisin. Sitten oli Minä poissa. Sinällä oli kädet ja kaksi tuhkauurnaa.

 Ei sillä jos katoan
kerroit ettet pelkää.

Yhdessä voin kuitenkin käydä käsi käteen olemattoman kanssa
senkin, mitä on
Pysähdyn enää harvoin miettimään toista reittiä,
en edes etsimään vihjeitä elämästäsi tai talostasi
Mutten minä sitä ole koskaan keksinyt;
tajunnut kai vain kysyä eri tavalla.










 Lauseiden lopuissa ehdin kuitenkin aina miettiä talvea. Tätä olen odottanut yhtä paljon, kun odotin kesällä syksyä. Sitten odotan taas kevättä. Sitten odotan taas syksyä. Mutta talvi. Nyt se on lasin takana. Ja kun olen sen luona lasin takana on valoja. Sumentuneita, kirkkaita, värikkäitä, kylmiä ja lämpimiä. Voisin vaeltaa ikuisuuden, jos elämääni ei kuuluisi niin edellä mainittuja aikani vieviä asioita. Mutta voin nipistää sen sormistani, käsivarsistani sekä jalkapohjistani. Kuten saan suoran linjan kohti kattoa, samoin voin kurottaa minne haluan. Vapauttaa minut liikkumaan. En enää herää, vaan kuuntelen. Ja olen lähellä jotain, mitä kumpikaan ei nähnyt tähän päivään.

 Helsinkihypestä vielä sen verran, että käväisy symbolistien unimaailmassa ja katselemassa vanhoja hyviä aikoja neliön muotoisista dokumenteista (nenänniistoineen), oli kyllä piristävä kokemus. Koko pääkaupunki tuon reilun vuorokauden ajan jaksoi minua ihastuttaa huolimatta ajoittaisesta tihkutuulesta. Silti oli kuin toiseen maahan olisi matkustanut. Paikkoja, jotka ovat olemassa, mutta joihin voi vain kävellä ajan kanssa. Ja mikäpä voittaisi juna - ja bussimatkoja. Tunnelmaa auttamassa olivat tietysti Arieliin Tavastialla tutustuneet toverit Armiida ja Kukkonen. Intohimoisempia faneja saa hakea, kuten kuvakin osoittaa. Kiitos te.

Maailmani kylpee odotuksessa. Hyvässä ja onnessa, jos en sitä tarpeeksi selvästi ilmaissut.


lauantai 17. marraskuuta 2012

Kaivinkoneet akvaariossani

Ei ole enää kyse siitä, mitä haluaisin näyttää. Ei sillä ole merkitystä, jos työ ei siltikään kuvasta minua. Olisi yhtä tyhjän kanssa kertoa jostain, mikä ei lopulta ole yhtään sinä. Pelkäänkö kertoa, pelkäänkö herättää mielipiteitä? Vai pelkäänkö, että työni hukkuu? Hävettää tunnustaa, mutta viimeistä pelkään ehkä eniten. En haluaisi olla vain se yksi jollain seinällä, sillä tiedän etten silloinkaan ole minä. Älä vertaa itseäsi minuun; minä en ole sinä. Mutta olenko sitten sen enempää minäkään? Kyllä olen. Onhan se minun lopputyöni.

Seinät ovat suunnanneet suojateistä välittämättä rauhattomuuden luokse
Tien toinen puoli
Rakentavat sinne kuulema ruttukasaa
Variksilla on tekemistä sen kanssa

Muuttivatko naapurit sinne kuitenkin
Pilkistävät riikinkukon pyrstösulat
Kultaisina ne hohtavat posliinilla pöydälläni
Ovatkin siis täällä

Hoi rutut, minne katositte, kovin laskoksenne kutsuivat luokseen
Mutta ei niitä tohtinut lähestyä, kun ei tiennyt puserosta
Samaa käytti jo ennen kuin vuotta täytti
Nytkin näin: surupuserossa suru puserossa

Lattiakin niiden peitossa
Niitä liu'utan pintaa vasten kuten jossain muualla kuin selällä olisivat
Samalla suojatien valkoinen katoaa
Ei kukaan aio väistää ruttua, joka ei ole siellä missä pitäisi
Eikä kukaan ole kuullut siitä suojatiestä
Eikä meillä ollut todisteita. 



-Yksi. Lämpötilat ja ajat. Kaksi. Esihuuhtelu. Kolme. Kehitys. Kaada tasaisesti purkkiin. Neljä. Keskeytys. Ravista koko ajan. Viisi. Kiinnitys. Tarkista aika. Kolmekymmentä sekuntia. Kuusi. Huuhtelu. Purkkiin suljettuna. Seitsemän. Kirkastus/HCA. Yhdestä kahteen minuuttia. Kahdeksan. Pesu. Ilman edellistä vähintään kaksikymmentä minuuttia. Yhdeksän. Kostutus. Älä ravista. Agepon 1+200. Kymmenen. Kuivaus. Ilmassa vähintään puoli tuntia. Emulsio on yhä herkkä.

tiistai 6. marraskuuta 2012

Mahdollinen ovensuu

Tutustunut lamppuihin. Ihmetellyt elämää ja puunrangan siluettia pimeyden keskellä.

Sain nukuttua. Koko jaksonhan tässä sitä olen yrittänytkin. Nukkuminen johti nukkumaan lisää. Eilen nukuin päiväunet. Sunnuntaina nukuin kahdet. Vaikka sen yhdeksän tuntia olenkin öisin unta saanut. Mutta en minä pienistä.. (...sienistä tai niiden poimijoista, joista sienet ovat mukavampia kuin karpalot, vaikkei niitä voi verrata.)
  Illat hämärtyvät yhä aiemmin. Ehkä senkin kunniaksi keiju ja menninkäinen pistivät jonkinlaiseksi jouluksi. Oli kynttilöitä, niiden tuoksua, pitkään nukkumista, jouluvalot, pipareita ja piparitaikinaa, aamupalaksi glögiä, köyhien opiskelijoiden jouluateriana nuudeleita eri variaatioina sekä puuroa. Jota tosin emme syöneet.

Minä olen nähnyt vastarannan hämärtyvän. Ehkä ensi kevät odottaa minua sen kanssa, sillä nyt siitä nauttiminen tuntuu pakahduttavan vain; niin kaunista se on. Eikö olisi ihmeellistä piiloutua sen reunaman taakse ja verhoutua siihen kuin näkymättömyysviittaan. Sisältä se olisi pehmoinen, muttei lämmin. Pehmeys turruttaisi näköni. Se olisi sinisävyistä ja luulisin näkeväni valoja siellä täällä. Minut valtaisi vuoroin pakokauhu, etten löydä enää näkemään. Vuoroin heittäytyisin pehmeyteen ja turvallisuuteen. Tuntisin, kuulisin, haistaisin ja maistaisin koko tilan, jota ei lopulta olisikaan. Niin minulle kävi.





Kiitokset kuvien menninkäiselle.

maanantai 29. lokakuuta 2012

Viivyn kunnes et enää katso


Äidin kanssa kässäkerhoilua. Serkun kanssa muuten vaan. Ihan vain nauraakseni.



Juo chaiteetä. Juokse portaat ylös ja portaat alas. Tai kävele. Katsasta käsityönäyttely. Tee lähes pakollinen paikallinen luomukauppa pyörähdys. Naura mahasi ja poskesi kipeäksi. Matkusta toisaalle. Matkusta ajassa taaksepäin. Vietä hetket, joita et muistanut olemassa olevankaan. Juttele Näkymättömyydelle ja Olemattomuudelle leikkipuistossa, jonka muistat lapsuudesta. Ei erityisen onnellisia, mutta muista silti tie sinne ja takaisin. Kohmeta sormesi, niin että toinen voi niistä pitää kiinni. Vietä myös ne hetket, jotka käytät väärin. Kuinka voisin olla hymyilemättä. 
 Viikko lomaa takana eikä tietoakaan siitä sunnuntai-iltaisesta epätoivosta, joka niin kovin usein minut tuntuu tappavan ikävään. Nyt ovat aallot ja tuuli muuttaneet suuntaa. Sinne, minne kävelen: rantaa myöten ne valuvat ja sulattavat valkean ja lämpimän. Se näyttää siltä, että voisin nukahtaa sille. Mielellään se varmaan minut peittäisi. Minut ja siipeni. Minut ja mieleni. Jolta en koskaan päässyt karkuun. Lupaan onnistua.







Vihdoin naurua. Oikeaa ja aitoa. Ja niin, etten tajua edes kuinka kovaa tai holtittomasti. Enkä välitä mille nauran. Oli vain hauskaa. Kun palaan kotiin, saatan sitä hieman hävetä. Häpeänkin. Pian olin jälleen poissa. En kuitenkaan siten kuin ennen. Kuulen ja näen. Sisälläkin yritän saada aikaan tuota kuvaamattoman kaunista höyryä, jonka ulkona pystyy itse muodostamaan. Tunteminen on erilaista. Siksi pidän puolestani sinun siivistäsi kiinni. Ties vaikka pysyisin tällä kertaa kiinni jossain. 

Tämä on siis positiivinen postaus.

keskiviikko 17. lokakuuta 2012

Kun en koske keittiönoviin tähän aikaan


Pääosassa Kaapo.


 
  Miun lempparikuva.



 Kuvia maanantain syksyisestä ulkoilusta. Teehetken jälkeen teimme retken linnan luo Emmin ja suloisen Kaaponsa kanssa. Suuren suuret kiitokset heille. Käykää moikkaamassa Emmiä: klik. Toivon mukaan syyslomallakin saan otettua jonkinnäköistä kuvamateriaalia. Tavoitteena myös ne kuuluisat miljoona muuta asiaa, jotka ovat odottaneet vuoroaan ja tekemistä luvattoman pitkään.
 Eipä muuta. Kaadun useasti värimereen ennen kuin saan mitään aikaiseksi. Mutta lupaan muutua. Halata niitä, joita olen luvannut halata. Avata suuni suihkussa ja tuntea veden valuvan alahuultani myöten leualle ja kaulaan. Valuttaa painavaa päätäni kunnes kylmä on kangistanut jäseneni. Kun vedän taas lapaset käsiini, kuljen jatkuvaa kultaisten puiden tietä. Kujaa, polkua. Sillan yli ja uusille haudoille. Hämärälläkin niille löydän. 

maanantai 15. lokakuuta 2012

Kun valot syttyvät lähiöihin

Ne kävelevät huoneesta toiseen, haamut. Seinien läpi, eikö niin. Mellastavat niin, ettei kukaan kuule kuin yksittäisiä pihahduksia. Sitä minä kutsun taidoksi. Luulen, että ne osaavat lentää, kun vain haluavat. Ne osaavat raottaa pilvien väliin auringontanssin mentäviä aukkoja. Silloinhan se pääsee maahan asti. Luulen, että sinäkin osaat tämän jo. Rakastit aina kesää.

 Koetan löytää joitain ratkaisuja pohtimatta niitä. Bonobo ja XX saavat tehtäväkseen muodostaa minut uudestaan. Rakentavat pala palalta kunnes olen siinä pisteessä, että voin avata silmät. Aluksi näen vain hauraita heijastuksia, jotka luulen kuuluvan auringontanssin toimenkuvaan. Äh, kun se kutittaa. En kuitenkaan laita vastaan, kun se tempaa minut liikesarjaa mukaan. Se sanoo: voin kuljettaa mihin vain. Mutta olen tuntenut jo liikaakin vapautta, päätän jäädä.
 Silmät painuvat kiinni. Avatessani ne uudelleen kuulen ääniä. Ne eivät enää huuda. Pakottavat vain minut ylös ja etsimään niiden alkuperän. Haluaisin päästää kyyneleet valumaan jo tässä vaiheessa. Puren hampaat yhteen, kompastun tuolin jalkaaan ja itken vasta sitten. Kuin puolivuotias, joka ei ymmärrä, miksi ja minne tutti katosi. Voi ei, voitko tulla vetämään verhot akvaarioni eteen. Muttei kukaan näe kuin tyhjän akvaarion, en ole missään. Samoin kuin silta, järvi, puut ja talot tuntuivat kadonneen, kun heräsin.

Sitten. Löysimpäslöysimpäs. Nimittäin kankaan mekkoprojektiani varten! Voi kumpa vain en nyt sähläisi ja työ päätyisi ala-asteaikaisten kyhäelmien (joita äiti ei suostu luovuttamaan minun tuhottavakseni) joukkoon. Hihs ja samassa kaikki tuntuukin jo hauskalta; syksy, syysloma, Ilona-muori, Kalevi, tee ja epäviralliset tuparit. Jajaja vihdoin valmiit yli-ihanat ylipolvenasiat. Tulossa toivottavasti myös reissu pellolle ja rantaan, kaupunkiin ja vielä yksille epävirallisille tupaantuliaisille. Aion tehdä etukäteen kevätsiivouksen; asiat on laitettava järjestykseen.
 En hahmota kelloa, enkä ymmärrä aikaa. Ei se mitään. Söin viikonloppuna paljon ja naurattaa. Pidin kädestä, hain kukkia ja istuin pelkääjän paikalla. Ohoh, Tindersticksin levy soi jo loppuun.

Ai niin:  hupsistakeikkaa, kun eivät luistelut nyt tulleetkaan tänne. No aikansa kun niiden antoi olla, niin ainakin toistaiseksi saavat jäädä vain minun arvosteltavikseni. Jes, mutta ei toki ensimmäinn kerta. Tuskin viimeinenkään, vaikka kovin aina julistan rehellisyyden ja luotettavuuden nimeen. Tässähän se taas nähtiin.
 Mitäs vielä... ÄÄÄ ja tää on melkein pakko kertoa: pitelen käsissäni näillä näppäimillä glögikauden ensimmäistä glögimukillista. Sellainen maininta siitä, että: tätä on odotettu.

 Voikaa hyvin ♥

maanantai 8. lokakuuta 2012

Viikkokausia oli satanut



Odotin sitä aamua, kun tajuan suustani ulos hengittämäni ilman höyrystyvän. Muutama muu jännittävyys on myös onnistunut: muiden muassa syksyinen samoilu. Tarkemmin ajateltuna tämä käsite käsittää aika monta asiaa, joihin olen viime aikoina paneutunut. 
 Olen istunut suuren akvaariolasini edessä aamuisin pukeutuneena ruudulliseen flanellipaitaan. Tuijottanut taivaalle. Huomannut, että yhä on valoisaa. Kerännyt pitkiä katseita osakseni noukkiessani eloonjääneitä varhaisen syksyn jäljiltä. Aivan jokaista katseeni ei ehdi tavoittaa, mutta jokaisen pelastaisin, jos vain voisin. Osa on aivan liiskana; niillä ei ole toivoa. Mutta tusinan ja joitain yksilöitä yli onnistuin kantamaan mukanani siniseen huoneeseeni. Seuraukset: sininen huoneeni on vähemmän sininen; enemmän punaista, oranssia ja keltaista. Epämääräinen kyhäelmä. Riittää minun aamuni sateeksi.
  Kuuntelen aamulla Vesireittejä ja unelmoin itseni tuohon tulvivaan kaupunkiin. Lähden juoksemaan ja totean, ettei taivaalla ole edes pilviä. Seuraavanakin aamuna herään samaan valoon. Lähden juoksemaan. Sataa.



Kävin katsomassa, millaisen kaipuun taitoluistelunäytös minussa herättäisi. Muistin miksi lopetin; yksinsuorittaminen ja kilpaileminen ei ole minun juttuni, vaikkei näytöksessä varsinaisesti siitä ollutkaan kyse. Sitten tietysti muistin myös, miksi lopettaminen tunti niin vaikealta; rakastin vauhtia viileässä, lauantai- ja sunnuntaiaamuisin pakottavia jalkoja harjoituksissa ja loppumatonta työsarkaa tekniikan kanssa, haasteita. Näytöksessä kaikki kuitenkin veti hyvin ja mahtavinta kakessa oli, että esityksiä säesti livenä puhallinorkesteri. Itse samantapaisessa yhteytyössä toteutetussa näytöksessä mukana olleena voin sanoa, että siinä on tehty duunia, että ollaan saatu yhteistö pelaamaan. Joten viihdyin.
 Sitten vaelsin jälleen syksyyn. Ja aikaa tuntui olevan loppuelämä. Aluksi suunnitelmani oli jatkaa jäähallilta kohti Laitaatsillan huomaan uskottuja veneitä. Kohti meninkin, kunnes totesin kengät ja sukat litimärkinä (kun en haita tajunnut jalkaani vetää), että valintataloneitsyyden menettäminen ja rehujen kuvaaminen saivat riittää tämän muutaman tunnin saldoksi.
 Tällaisen kuljeskelun lisäksi aktiviteetteihin on kuulunut: randomkahvittelu (korvikkeena kaakao ja tee), hakemuksen täyttäminen, sovelletun taiteen portfolion saattaminen kuntoon niin että sen jopa uskaltaa avata, lisää syksyilyä, asioiden edestakaisin säätämistä, villasukat, Inkerin nimipäivänä iskän synttäreiden unohtaminen, Jyrki Kataisen pärstän livenä todistaminen ja sokerina pohjalla torstaiolut ohoh.

 Huhhuijaa. Kuljeskellessani hylätyn näköisen päiväkodin ohi, päässäni pyöri vähintään tusina runotyttöjä. Nytpä en enää tavoita miten he mielessäni leipoivat ja lauloivat. Kovinkovin sekalainen kavalkadi kuvia, joita olen saanut tallennettua. Saattaapi olla, että teen vielä erillisen julkaisun noista näytöskuvista. Ei niitä kauheasti ole, mutta en nyt ala änkeä tähän samaan. Varmaan kiinnostaa kaikkia, mutta haluan nyt kuitenkin niillä jotain tehdä.




 

Mutta ne olivat minulla kädessäni jo,
 annoin vain katseeni seurata ääriviivojen sumentumista.

Kohta tajuan, että olen hereillä,
 eivätkä leijat olleet totta. 

 Erityiskiitos tietysti ihanille aamuihmisille, jotka olitte oikeassa paikassa oikeaan aikaan.