perjantai 23. syyskuuta 2011

L'automne

Niin monta uutta päivää vierähtää ja kuulen sateen sipsutuksen, joka aamu. Varovasti; hyvin varovasti se askeltaa. Sitten kaikki hukkuu alle. 

Yksi toisensa jälkeen seuraamieni blogien merkinnät istahtelevat toistensa päälle uusimpien merkintöjen listalla. Joku kiroaa syksyn ja sen kurjan sateen sinne, mistä se yleensä tuleekin. Luen ja toinen hymyilee syksyn värejä. Iloitsee Hai-saappaiden kirjoa. Kolmas on rakastavinaan, vihaavinaan ja neljäs esittää sarkastisen kommentin ja vastauksen omaan  mietteeseensä. Sitten on niitä, joista on parempi joko unohtaa koko syksy joko siksi, ettei se heitä juurikaan kosketa tai siksi, että kielteinen asia suljetaan pois (tiedostaen tai tidostamatta). Enhän luokittele mutta. Sitten luen yhtä ja samaa blogia; syksysyksysyksysyksysyksy. Syksy.




 Hyppy avaruuteen. Jos totta puhutaan niin leikin kotista. Yritän pitää kiinni arjesta. Silti hahmot lapsuuden leikeistä tunkevat mieleeni kuin tuhat sateen peittämää aurinkoa. Niin; eihän sekään ole mahdollista. Paras ystäväni kertoi, että olin aina leikeissämme äiti. Nyt tuntuu, että olen se kakara, joka passitettiin aina kotiarestiin, ja joka lopettaa leikin kesken heti, kun se alkaa käydä epämiellyttäväksi. Tuttua. Silti olen kuitenkin 17 - vuotias, enkä viisi vuotias kakara. Aika muuttaa, ikä muuttaa, vuosi muuttaa; ihan kuin sekunnit, kun mietit livistätkö hammaslääkäriltä vai käännätkö kasvot myrskyn silmään. Valinta kai sekin. Mutta myrskynsilmään: siellähän on rauhallista, tyyntä ja mikä parasta; hiljaista. Ja yksin voisin siellä vain istua. Kyyryssä: kuin mikäkin häkin nurkkaan ahdistettu eläin. Mutta se on salaisuus. Se, että viihdyn hyvin yksin. Olen ristiriidassa tässä asiassa. Haluaisin tietää asioista ja olla mukana. Silti, jos annetaan valintatehtävä olotilojen "sosiaalisessa kanssakäymisessä" ja "hiljaa omiaan miettien" valitsen jälkimmäisen. Ja suutun, kun häviän itselleni. Kun joudun myöntämään, että olen itse se hemmoteltu kakara, joka joutuu arestiin, kun muut leikkivät kotista. En voi päästä tilanteesta muuten kuin lopettamalla leikin ja juoksemalla vanhemman luokse kantelemaan muiden kiusaamisesta. Eikä asia ole niin.


   Voisin herätä hymy kasvoillani. Tuntea makean veden huulillani. Tippuvan veden äänen ja riutuneen kropan. 


 Se vaatii enemmän kuin kotileikin. 
Luultavasti myös enemmän kuin syksyn.
Inkeri.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Watercolor sky


Jatkan.

Kaikkein piinallisinta on odottaa. Miksi odottaa, kun kaiken voi saada nyt heti; tässä ja nyt? Niin. Koska kaikkea ei voi saada heti; tässä ja nyt. Miten odottaa, kun kaikki on vielä niin kaukana? Unohtamalla. Unohtamalla, mitä odottaa. Unohtamalla, että kaikki kurssit jotka valitset, on lopulta käytävä. Unohtamalla, kuinka monta mittaa laitoit kahvinkeittimeen. Kuinka monta siementä kylvit ja unohdit kastella. Montako kenkäparia ohitit ennen kuin tajusit, etteivät kenkäsi löydy täältä.

En sanoisi, että on lainkaan tavatonta, ettei löydä kenkiään nelikerroksisesta koulustaan. Ei kai sentään; oudompiakin asioita tapahtuu ja katoaa. Kuten yksi Pikku Myy -muki. Kuten yhdet tanssihousut. Kuten yksi mieli ennen heräämistä. Kuten Reginan kappale, joka koko viime viikon soi päässä kuin riivatulla. En voisi väittää, etteivätkö kenkänikin olisi voineet päättää jättää minua pulaan juuri, kun ulkona sataa.



 Ilokseni totean, etteivät kenkäni koskaan kadonneetkaan. Olin vain unohtanut, mitkä kengät olin aamulla jalkaani vetänyt.



Salaa olen toivonut, tuntenut ja päättänyt olla hiljaa. Liikuin ja oikea pohkeeni jätti toimimasta.