Peili

Mitä kävisi, jos huomaisit? Pitääkö iskeä peili päästä läpi, jotta vielä kerran tajuaisin, mitä sieltä näen? Vai olenko kadonnut jo peiliin, kuin lammen pintaan? Edes lumi ei ole tarpeeksi sameaa, ettenkö jäisi koko ajan kiinni itselleni. Piruetista tuttu paine, toinen, löydän aina itseni vastarannalta, vääristyneenä.

Sillä ei ole juuria, sillä ei ole vesirajaa viime vuodelta. Levät kasvavat siellä, missä ennenkin. Ruokoranta sihisee kuin vastatakseen. Se tietää, miten puoliksi vain saatan kuulla, miten sanat alkavat silti aina samoin muuttuen mutapohjaksi. Maan nielemäksi, vaikka en paremmin tietäisi. 

Koetan taistella relativismia vastaan, tai kääntää sen pään. Luulen kai, että se päästäisi minut liian helpolla. Vaikka todellisuudessa hyljin kenties senkin ydintä. Sillä ei kuitenkaan ole vain yhtä todellisuutta, johon syyllistyn jatkuvasti. 

Puiset luuni kelluvat kyllä, luulen ainakin, olenhan yhä täällä, olinhan lietteisen lahosi tykö.

(Itkettää tietää, ettei tämä johdu vain tästä eristäytymisestä.)

luotasi

rosmariinin latvat 

ruopatut muonat

luotasi ikävöin roskakatosta

ja ruotoja leipälautasen reunalla

laitan ne silmieni takana kunkin omalle sivulleen
kehyksessä latinaa ja ruskeaan taittava pohja


saavut, kun meri käy
ripustat kaulaani kohinan
ja kerrot taas jääneesi saarille
hymyilen ja vaadin saada kuulla kaiken

pitelen

Turvaudun taas sanoihin ja tuntuu, että löydän jotain kadotettua. Vaikka se on silti koko ajan tuntunut ja olen kokenut syyllisyyttä siitä, etten saa enää mitään järjestykseen. Kuvastaako se ylipäätään elämäni tilaa? Varsin päinvastoin, tahtoisin sanoa, olisi hienoa, jos elämä olisi jotenkin perustavanlaatuisesti muuttunut. Onhan se, muttei noilta osin. Ja onhan se, mutta ei niin perustavanlaatuisesti, että siitä voisi kertoa hienoa ihmisyyden kasvutarinaa. Vaikka uhkarohkeasti taas itseni aukealle heitän, kun sanon, että todellakin olen kasvanut. Se ei varsinaisesti ole merkityksellistä tämän blogin kannalta, sillä olen jatkanut sitä, millä olen ollut liikenteessä; säilytän tämän itselleni sillä olen tehnyt tätä itselleni. Luonut keijumaailmoja, joissa viihdyn yhä. 

Olen todella etuoikeutettu, välillä tuntuu, että on niin paljon sanoja, ja että niillä on niin suuri merkitys minulle.  Minulla on sanoja, vaikka eivät ne tietenkään oikeasti ole minun. Pitelen niitä vain. Ja järjestän. Ja samaan aikaan en ole saanut kaikkea purettua; kaikkea sitä hyvää, mikä on kuplinut minut täyteen niin, ettei laskuvesi koskaan tullutkaan. Miten sitten enää saa tyhjennettyä, otteen jostain päästä, keskeltä tuntuu liian helpolta katkoa. Jos en tietäisi mitä sanoa, jos vain alistuisin taas siihen hiljaisuuteen, jonka rikkominen ei enää auttaisi, minulle avattiin lasilaatikko, johon päästettiin myrkkykäärmeitä säännöllisesti. Armollinen lasilaatikko. 


epilogi

Sanat, lauseet. Itsekriittisyys. Se se on. Minä käännyn puoleesi ja kyyneleet karkaavat. Hymyilet yhä ja vedät minut kiinni. Sinä saat olla, mutta minä olen tässä, kun valelet tervalla muovimaton. Autan silittämään sen pois. Keijumaailmat, kun kevät vie sinut näkökentästäni, hiuksesi suihimme, kirpputorilta eilen ostamasi tummanpuhuva huivi karaten kaulastani. Kevyt, kevät, kallio, levittäytyvät taaksesi, kun soitat hautausmaalta. Vain me voimme näyttää tältä. 

internal symptoms

ollessaan vierekkäin niin, että käsi lähes on toisen kohdalla
painaa tuhansia kiloja hiusten latvoista 
liuottaa yhteiseen eloon
tahdottomuuttako
kun ruoka kylvää minut 

Olisi

massa
massiivia
ei puuta

ilta illan jälkeen 
silmistä sisään 

Kesä ei ole Katri Valan puisto

on helppo puhua, että tämä on paras aika vuodesta. olen yhtä kevään kanssa. allergia ei erota minua sen öisistä yöttömyyksistä. pidän joka vuosi töksähtävän puheenvuoron siitä, miten vihaan kesää. kesä ei puhuttele, se ei ole muutosta. se on tukehtuvaa ukkosta ja tragedioita. valosta tulee pimeää, mikään ei ole mitään, en pysty elämään. yhteys katoaa ja minä lähden sen mukaan. en voisi elää ilman.

toivon, että teeskentelen myös itselleni tarpeeksi hyvin. että auringonsäteet eivät ole aina samanlaisia samojen puiden lävitse. metsän valoviidakot ovat lähin, mihin pääsen pakoon kaikkea. 

ehkä menetin jotain aina kesäisin. pelkäsinkö riitoja mökillä, pelkäsinkö, etten saa olla sisällä; pelkäsinkö; että sitten pitää kohdata ihmisiä; pelkäsinkö itseäni; pelkäsinkö, etten näy, kun en käy koulussa? 

onneksi on kevät. se sopivasti minut voimauttaa joka kerta, harhauttaa ajattelemaan, että tämä kesä on erilainen. toivon niin jälleen.

en yleensä julkaise tällaisia kuvia, mutta ehkä nämä nyt menee, valo oli mieletön. heräävä maa. 

rare

niitä ei ollut vielä montaa viikko sitten

ainoita aikoja vuodesta, kun vaaleanpunaiset sopivat, mahtuvat

kirsikankukat saapuvat. muttei kukaan tunnu muistavan kuin koristelajikkeet

vähän niin kuin yksi ajanjakso omistetaan niin väkevästi julmalle narsissille
ja tummanpunaiset ruusut ovat aina juhlavia, suruun, onneen, dramaattisiin käänteisiin
koetan kokea jotain mitä muutkin, onnea, kun aurinko paistaa ja syntymäpäivinä

joskus edes jotain yleisesti hyväksyttyä kaunista, siitä iäti vieraantunut omiin tummiin poukamiin

poistun vain kirsikankukkien ja varjojen kalastelemana raskaan verhomassan takaa

eivätkä koskaan ole samanlaisia, niistä huokauksia, frappée-räjähdyksiä, 

lainehtivat viimeisenä valona,väristen ja syöpyen sormien väleihin 

mutta niitä edes kehtaa tavoitella, toiset ovat helyjä, jotka eivät tiedä surusta

siksi ne ovat surullisia kaiken aikaa

fish (0)

käväisin.
taas siellä
ei muisteta minua. missä
minuun ilmaantuu jotain uutta
vaikka verikokeiden varjolla. oli se sitten
 mitä tapahtuu kesällä, pelottaako meitä. 
ei muita asentoja 
taivutetuissa käsivarsissa. tuskin

käy. miten käy. 

olen ko vain öisin, kun näen mahdollisimman vähän.

 mutta minä päätän, ja toivon, että se riittäisi. minun on

en puhu ___ aamuista, 

jolloin ei nousta ranskantunneille,

laskeudu kansallisromantiikan tassukrumeluurien ohitse portaita kohti vapautta. 

kohti portfolioiden pelkistettyjä kansia. kohti ja kohti. reliefimäisyyksiä

 lähempänä autenttista.

vappu

vietittekö tekin hyvän viikonlopun? tuntui taas, että vietti viikon muualla ja unohti kaiken, että olisi mitään tehtävää, muuta elämää, vaikka murheet painelivat polkujaan käsivarsieni taakse. ne kutittelivat siten kuin tuomiokirkkotorin mukulakivet, kauniita, mutta aina vain kylmät väreet sähisevät pyörän runkoa pitkin korvien taakse.

 mutta ne murheet koetin kovertaa takaisin. väsymys oli auringon polttamaa, kukapa olisi uskonut vielä maanantaina, että tarkenisi paidalla. säikähdin vähän, kun palasin takaisin vartiovuorelta.

tai kukapa olisi uskonut miten ihanaa kaikki olisi. syötiin mansikka-halloumsalaattia ja yrttipatonkia. olin tehnyt vegaanisia mokkapaloja, ja niitäkin nautittiin koko viikonloppu. hänellä oli nuha, minä vain hyyrysin ympärillä.

liikaa sokeria, mutten laskenut hiilihydraatin hiilihydraattia. tai kalorin kaloria. 

 puhuttiin pitkään kaikesta. jotkut saavat sinut tuntemaan olosi ainutlaatuiseksi. muutkin kuin hän. toisena hetkenä olet ilmaa toiselle, vaikka humalaan se kaikki menee. kynteni ovat edelleen kasvaneet. nyt jännittää. kohta tukholmaan. mutta nyt jo valoa.

käytiin viettämässä ihana lauantai-iltapäivänen
tiskin alta myydyllä
ylöspäin kiiveten
oli taas kevät

se tiesi myös syntymäpäiviäni, jotka vietin ensimmäistä kertaa vuosiin kuten ne kuuluisi viettää yhdeltä taholta; rakkaiden kanssa, onnellisuutta ja hyvää täpinää täynnä. olen synttärijännittäjä, toivon, etten ole ainoa. mutten muista vuosikymmeneen samanlaista huolettomuutta tunteneeni tuona päivänä, jona yleensä on sattuneesta ajankohdasta johtuen joko kirkonmenoja tai yleisesti vain jäätävä kiire. okei, jälkimmäinen nytkin, mutta päätin pitää päivän täysin vapaana kaikesta sellaisesta. ihme, että pystyin siihen; usein stressaa, vaikka miten päättäisi vapailla. en ole huoleton, mutta se on alkanut olla tosi okei. niin okei, että olen avannut mieleni puhumaan masennuksestani ja syömishäiriöstäni. toivon, etten enää lipuisi niin pohjalle, mutta juuri nyt asiat ovat hyvin Ja kirjoitan sen holtittomasti tänne. 

pidot

joskus ne vain tuijottavat tai jopa mulkoilevat

jakavat minulle lupia ja paastoja

 ohuet gargoilien karikatyyrisen ylittyvät nenät

samoin kuin nämä puoliksi kosteat kadut

tuskin luututut, mutta kaikki näennäiseen kevääseen kutsutut

osoittavat nekin

seuraavat nytkin likaisina lauseina ja kattonurkista

Tällainen klassinen "pako kouluhommista". Käytiin Marian kanssa maanantaina illansuussa Ruissaloilemassa. Tai keijumaailmoimassa, miten sen ottaa. 

Ihan vain

     ja monille niistä

                vaikka tiedostan muuttuneeni itsekin

                          tiennyt
                                      pelänneeni

                                mutta nyt huomattavasti vähemmän

          nyt

      nousevat hämyisät kuvat

                              seuraavat ja edelliset
                                       massiivipuiset käytävät

 

                                                                           suussani tuntuvat ohuet helmet                    

 kierrän niiden porraskäytävissä  

kerään kättäni jäljessäni 

kun piti

 nyt

  Käytiin reilu viikko sitten Marian kanssa metsässä. en tiedä, kuinka klisee se on teille, mutta tunsin pitkästä aikaa jotain sellaista. hyvää oloa ja kotia.otin kuvia satunnaisuuksista, niinkuin kai aina, minulle se oli jotenkin toisella tavalla uutta. tavallaan tunsin niiden sanojen painon, tavallaan vain outoja henkäyksiä, joiden suuntaa en  oikeastaan pystynyt tuntemaan. niiden ohuet kajastukset kuitenkin saattoivat minut portaalta toiselle. eivät loppuun asti varjelleet, kävelivät lopulta vain joka puolella, veivät minua aina vain kauemmas. suruttomiin ja ilottomiin, mitä silloin jättävät. pudotuksia. muiden mukaisia, minne. minne.

maata meren alla

hei!

me vieteltiin pitkää perjantaita mun uudessa kämpässä, siitä muutama kuva. ihan mieletöntä, jopa mulle joka jaksan (uskokaa tai älkää) uskoa asioiden järjestymiseen, miten tällä kertaa tapahtumat kulkivat. viikko sitten olin vailla kämppää, menin kiireisenä ja ahdistuneena numerolappu kourassa rukoilemaan mitä vain kattoa pääni päälle huhtikuun aluksi. käsittämättömällä tuurilla istun nyt yksiössäni. 

 kuullaan lisää kevään mittaa, kunhan selvitän lisää näitä solmuja 

♥ teille

Between

Aurinko aloitti, kun sain sinut pois sylistäni. En tiedä, mille naurat, en tiedä, mitä seuraat, kun valehdellen katsot puheisiini. 

Jää ja jään, vaikkei kaikki olekaan niin yksioikoista. Vain jokin. Ehkä sama. Lohdullisempaa kuin kai koskaan. Välitä. Sitten se jatkuu taas. Miksi luulit, että koskaan tahdoin lähteä, syyttää ja ajatustani särkeä. Ei sillä lopulta ole ollut väliä, anna minun jo raapia näitä päiviä, rauhaani kärsiä.

Käytiin ihan niin vain Helsingissä tapaamassa Tovea. Ja sitten Kaisaniemen kasvitieteellisessä. Oli kaunista, kivaa, kaunista ja sitten oli kahvia, eväitä ja junamatkoja; luonnollisesti.

Kaikki jatkui.

Let

Vietän yhden elämistäni yhdessä huoneessa. Jälleen kertaan seiniä, kulmia, pohjaa ja sitä, mitä saattaisi koskettaa kattona. Mutta tässä huoneessa tuskin yletän seiniin, enkä yletäkään. Ohitsesi tarkkaan ikkunasta pois. Kerrot linnuista, joita en näe. Linnuista, jotka eivät kiinnosta, mutta nimeät ne vedestä, oksilta. Niistä paikoista, jotka minulle ovat olleet vain - nyt käsitän - sanoja, joilla ei ole ollut lopulta kuulijaa, ei ehkä sanojaa.

Tiedän mäestä, sen puista ja varjoista, jotka sinulle eivät tarkoita kuin huonoja keuhkoja. Kysyn, mitä se tarkoittaa, etkä taaskaan voi kuin väistää jalkojani. Ehkä se olenkin minä, joka potkii, joka potki. Joka sitoo, joka potkii.

Vappu oli kaunis, ja juhlaa, hyvän makuinen, rakkautta, valkoviiniä, lakkeja, suklaata, parsapiirakkaa, kävelyjä, valoa. 

Suutelin räntäsateessa.

Sitten päivä, jona tunnen toisella puolella. Nojaan heikkoa hengitystäni vastaantulevien meleerattujen laskoksien unettavaan liikkeeseen. Tuskin huomaan, kun yksi lähenee ja kaksi loittonee, tai miten ne ovat täynnä väsymystä ja välinpitämätöntä; miten ne ottavat hellään, samalla säröiseen syliinsä, ja saavat minut uskoutumaan lasioville. Korvakorut pois. 

Jossain hyväksynnän ja ahdistavien elämään opettavien kaunolla, rönsyävin linjoin kirjoitettujen tarrojen välissä. Vielä turhaa kävelyä kirsikankukkien alla. Kuvittelen itkuni siihen sairaalan pihaan.
Likainen tukka taakse, halusin olla puhdas. Halusin, että minut nähtäisiin, sillä minä en saata. 

Sataa taas. Odotan ja odotan, saan happea.

Niin kuin minäkin teen

Niin paljon valoa, niin paljon rakkautta, niin kovin kaunista. Ehkä kauniimpaa kuin koskaan.

From Lover to Lover

Aamuina tukehduksissa. Kuuntelen sanoja mustelmanvärisistä pilvistä. 

Raskas, peittelemätön, hyväksyttykin välinpitämättömyytesi  paiskautuu yhä uudelleen selkärankaani. Se aaltoilee, kun jään kuuntelemaan sen liikkeitä. Puristavat katseensa se saa läpi häpeän rikkoutuvien varjojen. 

Olen murtunut juuri ennen lähtöä, murtunut palattuani. Haluan pois ääniltä, pois silmistä, pois pois pois.

Ei minua, hymy.