torstai 27. joulukuuta 2012

And I Choose to Forget

Osuuteni ja arpani luovutin tänään pois. Laskin jäljelle jääneen. Ynnäsin ja jaoin muille senkin. Ehkä sinullakin osia niistä löytyy; en oikeastaan tiedä, missä vaiheessa ne niin ehdytin. Eivät ne enää löydy siltä ikkunalaudalta, eivät neulo samassa keinutuolissa kuin ennen, eivät huuda minulle irvistävistä tekstiilien saumoista, eivät sairasta niin, että joudun valehtelemaan itseni kotiin, eivätkä vaadi katsettani uusien ihmisten olkapäillä nauraessaan. Poisko heitin, väärinkö käytin, kadotinko? Kuinka; en edes tiennyt, että omistin. 

Mutta, kuinka kaksi vuotta olen saanut viettää ajatusteni parissa. Melkein täysin rauhassa. Voi samaa ihmettelin jo vuoden kohdalla; miten saankaan teille kirjoittaa, vaikka aluksi vain oma salaisuuteni tämä olikin. No. Vuosi 2012. Taisin vähän aikaa sitten pohtia tännekin, mitä se nostaa mieleeni. Tietysti koko vuoden olen tänne merkintöjäni tehnyt... mutta mitä sanoisin kokonaisuudesta? Vanhoja kliseitä kai voisi ahkeraan hyödyntää. Arvostamaan pieniä asioita, tietämään, että varma on epävarma. Osaltaan kyllä. Sitten oli


                                                                 vieraantuminen saunasta,          
 en ole varma, pimeä, kesä uimatta,                                                 
                       yrittäminen, 
hiusten harjaamattomuus,       
 sukkahousut, 
        rakastaminen,syksyn värit, 
          puiden lehdet,
menettäminen
olen niin väsynyt, 
valehteleminen, kevät, 
vesimelonin tuoksu, leikitään, 
                           the xx, pakahtuminen, 
pitkät kävelyretket, ammattiapu,        
särkyminen, mitä, 
epävarmuus, nauraminen,                 
 kaadun, äänet, oksentaminen,
 lopputyö, vesi, eristäytyminen,
 mieletön onni, sekavuus,
              valo, jotkin haaveet, loppu
                     itsekeskeisyys, viinirypäleet, 
salla ja miro, huutaminen, turhautuminen, 
huivit, aikataluttaminen, 
jotkin muutokset, 
näköala,              
punaiset aamut, 
                                           valinnat,        

rakastuminen ja lisää rakastaminen.

 Kuoleminen. 


Mutta myös:


Kaks vee. Viereinen kuva edustaa minua joulunaattona 2012 ja 1996. Taaperoikä jo, sanoisin. Kyllä voin sanoa muuttuneeni. Blogini aikana. Siitä jo vuosi sitten mainitsin. Kun kaikki oli ruusuista ja olin vain ihmeissäni, miten kaikki tuntui muuttuneen kuten olin toivonutkin. En voi sanoa kaiken olevan enää yhtä ihmeellistä. Johtunee osaksi myös siitä, etten oikeastaan asettanut valtavia odotuksia vuodelle 2012. On tapahtunut enemmän kuin tänne olen jaksanut puida. Voisi sanoa, että olen ihmeellisyydestä siirtynyt realistisuuteen. Ei ole huono asia, että minut on pudotettu . Tapa vain tuntuu epäreilulta. Ennen kaikkea se, että muut joutuivat ja joutuvat kärsimään.
 Mutta loputon monologini hengähtäisi, jos mieleenne jotain nyt juolahtaa. Tällä erää: uusi vuosi tuokoon rauhallisia öitä, onnea ja rakkautta etenkin niille, jotka niiden otteesta ovat saattaneet turhan paljon lipsahtaa. Te joilla on barbei; leikkikää niillä.

Kiitos

sydämellä Inkeri.

keskiviikko 26. joulukuuta 2012

With the Shelves I Never Ordered

Miten vieressäni on sirpaleita. Miten en edes niihin koske ja silti käteni ovat niistä täyttyneet. Sitten siskoni istuu sirpaleiden päälle. Ja lakaisee äkkiä pois ulottuviltani. Kysyy polttelevatko, juksaan ja kaadun hänen vierelleen hankeen. Uppoamme ikuisuuden. Tulee kylmä. Yhä sirpaleita. Puolikkaat ja neljäsosapalaset muuttuvat yhä pienemmiksi. Sisko vetää lähemmäs. Näen taivaan enää kaistaleena hänen hiustensa välistä. Se on sirpale pimeän keskellä. Sitten ei sinuakaan enää ole. Puristan sitä samaa. Sirpaleita. Vatsani ottaa ne vastaan. Sanoinhan sinullekin, etteivät enää minua saavuta. Eivät nekään minun ole. Sitten kuulen, on hengenvaara. Myöhäistä, ei näy enää taivasta. Minä tyhmä luulin, että siskot ovat aina. Mutta muutuithan sinäkin sirpaleiksi. Tyhjyydeksi ja iskuiksi vatsaani.  

 

En muista, milloin joulun olisin voinut viettää näin. Ajan kunniaksi kuvia, jotka voi löytää monistettuina hakemalla googlesta sanalla 'winter' tai 'snow'. Menihän tuo punaisen juhla jo, mutta rauhaa ei ole koskaan liian myöhäistä toivottaa. Voi en ehkä kestäkään kuinka tätä valkeaa ja nipistelyä rakastankaan. Terävää tyynyn alla.

torstai 20. joulukuuta 2012

Tarpeeksi myöhä aamulle









Liian myöhä olla väsynyt
Sormien nivelet ovat hälyttävästi punehtuneet. Minua on oksettanut. Väsyttänyt kuumeeseen asti. Niin kuitenkin olen saanut jatkaa hymyjä. Taikkarin joulukonsertti ja joulumyyjäiset jatkoivat itsenäisyyspävän aloittamaa tapahtumakalenteria. Ajat olleet yhtä kuin erittäin vähäiset yöunet, aikataulut, stressi, asioiden hoitaminen, vapaa-ajan eliminoiminen ynnä muuta, mikä on pitänyt minut elämässä kiinni. Sitähän hain, kun valot olivat karanneet. Vain minä pystyin tekemään asioille jotain. Minähän tein.

 Näistä joulutoimista jo aikaa. Enkä joulusta ole stressannutkaan. Oi tätä autuutta. Lisää edessä. Sitten löytänyt itseni kelaamassa vuoden 2012 nauhaa tästä hetkestä vuoden ensimmäisiin ja viime vuoden viimeisiin ilotulituksiin, ja takaisin näille päiville. Ei, en voi sanoa, ettenkö olisi menettänyt. Loppujen lopuksi edes sen olen voinut todeta vuoden lopussa tähän mennessä, aina kun moista olen jäänyt pohtimaan. Ennemmin sen tuli kuin myöhemmin. Vielä mietin, kuinka elämä pystyisi jatkumaan, tulisiko lisää huomisia vai olisiko vain tämä aamu eikä ehkä enää edes iltaa. Vielä mietin. Olemme kuitenkin jo lähempänä vuoden muistoa kuin eilisen.

 Nykyistä tunnetta en osaa edes kuvailla. Katsokaa nyt näitäkin.  



Ihoni alla ollaan,
 ollaan niin että kädet tärisseet
Luihin pyritään
ei minun


Minulleko puhutte te, jotka olette mieleni vertikaalisuunnissa vääristyneet
kertonut epävarmuudesta, pettänyt itsenikin
kultaisina aamuina kuullut mitä odottanutkin
viettänyt kymmenen hetkeä sairaana valuvista maaleista poskilla
selittänyt niistäkin, eivät ne minun ole



 Revi suoraan, kaada kun kukaan ei katso.



maanantai 17. joulukuuta 2012

Irrota minut jo tänään

 Joka ilmansuuntaan tuntuu venyvän vähintään sen kilometrin huolimatta siitä, että edes matka kotikolostani keskustaan ei ole sitä tuhatta metriä. Seuraan ensin vasenta kättäni kohti kattoja, sitten annan selkärankani pettää. Piirrän roondin. Kuuntelen pianoa, joka minä hetkenä hyvänsä saattaa muuttua bollywoodvaikutteiseen uudelleenmiksaukseen. Saan luuni ja voimani takaisin. Ponnistan lattiasta musiikkia vastaan. Ojennan käteni. Ojennan jalkani. Suljen silmäni. Luuhistun takaisin lattialle. Tuntemaan, virtaamaan. Kylkiluuni voivat muovata minua, kuten vain tahtovat. Rajoitun nikamiini. Silti jatkun kilometrin kylkiluistani lattian läpi. Vähintään saman sormenpäistäni minne ikinä osoittavatkaan. Minusta on tullut sitä kuuluisaa 'ainesta'. Muuttumatonta, mutta samalla täysin arvaamatonta. Kaikki on enää kiinni sekuntien valumisesta: milloin kaikki alkaa, loppuu ja jatkuu ikuisuuden jälleen kilometrejä suuntaansa.
 Tämäntapaiset ajatukset saavat minut miettimään, miksi tanssi on niin valtavan tärkeää minulle. Miksi pidän siitä ja olen tehnyt sitä tavalla tai toisella aivan pienestä pitäen. En oikeastaan edes tosissani yritä löytää vastauksia. Riittää, kun tuntee kehittyvänsä jossain mistä pitää, oppii pitämään lisää ja haluaa näyttää sen muillekin. Mistä lähtien minä olen suorastaan halunnut esiintyä? Sellainen en ole koskaan ollut. Missään tilanteessa. Onko olemassa vielä yksi minä? Kuten mainitsin; en oikeastaan edes yritä löytää vastausta.



 Ehkä minäkin kerron joulustani tänä vuonna. Siitä on tulossa paras ikinä.

Oksettaa taas. Turhaa ja en tiedä, mikä minun on.

maanantai 10. joulukuuta 2012

Häkkilintu

Onhan yksinäisyyskin vain sana
ei se merkkaa sinulle tai haarukan vedoille
se miten voin kaataa tuolin kenenkään huomaamatta on sitä
ja se kun ristiriidan repimät tunnelit täyttävät elämän muiden tietämättä
sitä alkaa nähdä varovaisesti
toisaalta sokeutuu kaikelle
kuuroutuu jopa kosketukselle

Minä sen sallin, enkä pitkään aikaan ole ollut rehellinen
luotan juoksevaan kylmään, joka sekin luulee olevansa jotain
hymyilen, sillä tiedän sen vain olevan ylimielinen ja itserakas
liitän sen perään sekä sen edelle lisää ja lisää aikatauluja
laitan juoksemaan vielä kovempaa ja pidemmälle,
kylmempänä kuin eilen.