lauantai 29. syyskuuta 2012

Toiset ovat lokkeja, jotka saavat sähkösokkeja.


"Enkä unta saa, en unta saa."



Alunperin tämä oli oma pieni salaisuuteni. Blogini. Siksi en aio itsekkyyttäni pyydellä anteeksi, miten päivitystahti/-laatu on rapistunut silmieni/-ne edessä. Tietysti olen iloinen jokaisesta, joka on kuitenkin lukenut ja lukee hassuja ja vähemmän hassuja juttuja täältä.

 Tarina on lyhyesti tällä kertaa sellainen, että elämä ei tosiaan ole mennyt viime joulun jälkeen putkeen. Autuutta kestikin sen vuoden. Kliseisesti, mutta kovinkin paikkansapitävästi totean: elämä on. Apua on vaikea hakea tai saada, kun ei tiedä mistä kiikastaa. Loppujen lopuksi en ole yrittänytkään. 
 Vasta viime aikoina, tai kytenyt ajatus kesän puolesta välistä asti, olen joutunut myöntämään, ettei kaikki ole ollut hyvin. No niin; olipa taas 'lyhyesti'. Joten tarina jatkukoon. Epäilykset heräväät, kun missään ei ole mitään. Tarkemmin sanottuna mikään ei ole tuntunut tuovan iloa, enkä ole osannut nauttia mistään. Mietin, missä olen hetket viettänyt. Vain epätodellisia ja kaukaisia muistoja nousee mieleen. Tunnistan joitain hajuja, mutten muista mistä ne ovat tuttuja. Samoin toistuvia ääniä. Ja unia. Näitä lukuunottamatta ja nämä mukaan lukien; mielessäni päällimmäisinä pyörivät ajatukset negatiivisuuden noidankehää.
 Tilanteeseen ovat vaikuttaneet kasautuvat tehtävät (jaksamattomuus tehdä niitä), normaalia pahemmat itsetunto-ongelmat, suru, ajan puute, elämän yleinen sekavuus ja asia, jota en koskaan kuvitellut tuntevani: yksinäisyys. Nämä, tai lähinnä näiden toisiaan vahvistavan kombinaation, olen löytänyt vietettyäni toveja pohtien: mitä on tapahtunut? Seurauksena on ollut ahdistusta, huonoja ratkaisuja ja välinpitämättömyyttä melkein kaikkea kohtaan. Väsyneenä ei vain jaksa välittää tai kiinnostua.
 Omana pienenä salaisuutenani tämä siis alkoi. Projektina, jolla salaa tahdoin jotain saavuttaa omana itsenäni. Niimpä koen, että jatkaakseni eteenpäin minun oli selvitettävä asioita näin. Itselleni. Ja lievittääkseni jonnekin näiden sanojen väliin raskaaksi käyneitä salaisuuksien poikasia; päätin jakaa tämän selvityksen edes jollain tasolla täälläkin. Minulle se on tärkeää, vaikka saatan katua sitä piankin. Kaikkihan voivat lukea tämän.

Joten kaikki jatkuu. Nyt mieltäni riittävät lämmittämään tee ja kynttilän valossa vietetetyt hetket lähellä taivasta. Vilttiin kääriytyneenä. Sekä mykkäelokuva, jonka ääriviivojen seuraaminen saa väkisinkin unohtamaan päivänvalon ja siihen liittyvät vaikeudet. Eiväthän asiat ole huonosti.

Näin siis tällä kertaa. Loppuun voi klikkailla suuremmaksi omaksi ilokseen minun iloani; kotikoloani.


"Mulla on uusi naapuri, se muutti juuri päähäni. Sitä kaikki naurattaa, enkä unta saa."

maanantai 17. syyskuuta 2012

Coexist

 09.09. Kuume uhkaa. Ei mittaria. Ei mittausta. Kaatuminen ja käpertyminen kotikolon säleikön turvaan.
10.09. Kalevin päivä. Autoin mummiani valitsemaan sen kunniaksi ruusuja. Ei sillä kuulemma ole väliä, vaikkeivat ne pitkään ulkona kestäisikään: onhan merkkipäivä. Kalevin lisäksi myös minä sain mummin huomiota. Muodossa Rumba. Empä ole pitkään lukenut jotain niin tarkkaan.
11.09. Urakka 'YTL:n työllistäminen' alkaa.
12.09. Universaalit yliseksijumalat liikkeellä. T-ilta. Pettymys ja spekulointia. Ilmaisia omenoita.
13.09. Aurinko. Ahdistus. Kysymyksiä. Ahdistus.
14.09. Epätodellisuus. 
15.09. Onni.
16.09. Kysymyksiä ja kysymyksiä. Ahdistusta ja oksennus.
17.09. Voisit pitää huolen itsestäsi. Tiedät että viet minulta jotain tärkeää. Yritän sen sijaan keskittyä kombinaatioon Schjerfbeck & Sallinen. Näytän Quasimodolta.

No tuleehan näitä hetkiä, että on toisella planeetalla. Ja vissiin kolmannellakin. Niitä kaipaan, jotka aamuisin herättelevät kipristeleviä varpaita ja voimattomia sormia. Unihiekka on niihin jälleen pystynyt, vaikka illalla jälleen lupasi, että valvoo ja sanoo suorat sanat sille, joka tuota ilmaisjakelua öihin toimittaa. Siihen tulokseen on tultu että joko se/hän ei osaa lukea tai on syntynyt anarkistiseksi wannabehipsteriks viiksineen kaikkineen. Ilmaisjakelua koskevien kieltokylttien lukeminen ja noudattaminen on niin mainstream. Uutisia sulle; hipsterit on niin out. Mutta: juuri tarkistin eikä ovellani ole vastaavaa ilmoitusta. Ei postilaatikossanikaan. Eli tule vaan käymään. Olikin jo ikävä. Ehkä wannabe olinkin minä.
  Muutaman illallisreissu ulos. Kohti kuunsiltoja. Koko kroppa tunsi, ettei tämä ole normaalia. Taistele tai pakene. Ennen pitkää pakenin. Ehdin tallentaa vain jotain satunnaista, kun pelkuri sisälläni päätti, ettei ollut oikein olla niin myöhään ulkona niin kaukana kotoa. Tässä vaiheessa ainoa sana, jonka pystyn enää muodostamaan pääni sisällä, on 'kotiin'. Pääni on räjähtää. Ettekä te hellitä, vaan huudatte ja pakotatte minut nukahtamaan. Tiedätte, että niin pakenen. Tiedätte, että silloin olen luovuttanut. Ja voi kuinka nauratte sinä iltana ja kerrotte tarinoita, ja muodostatte pienillä varpaillanne varjokuvia nuotion savuun. Ilakointinne kaikuu varmasti vielä aamuvarhaisellakin huoneessani, jossa ei ole ketään. Vain ruumis, jolla on silmät auki. Niin nopeasti voi lähteä.

 

 

keskiviikko 5. syyskuuta 2012

Kävellyt kenkäni pilalle

Toinen kyselykausi

Oletko jo hereillä,
 minä herätin jo akvaarion.
Lennätin leijaa ja tipahdin aamusta.

Olen marssittanut jo hiljaisuutta
 myöntänyt seinille luvan kaatua.

Menitkö jo nukkumaan,
 minä vedän peittoa nilkkoihin ja korviin;
 nilkkoihin ja korviin.

Hyppinyt suopursuissa,
 kaatunut seisten istualleni.

Hyppäsitkö kaivoon kanssani,
 putoammeko nyt.
Sammutan akvaarion lampun.

Syytän sinua ja kuunsiltaa,
 portaat katosivat altani.

lauantai 1. syyskuuta 2012

You Should Know by Now


Aivan olin unohtanut Tiikerin Päiväunen. Siitä olin jo huomaamattan luopunut. Alunperin säästösyistä ja samat muutama pussia laatikon pohjalla vieläkin oli. Nyt enää pari.
 Ympärilläni on tapahtunut paljon muutoksia. Näen ne, vaikkei niitä ole. Muutos on jaloissa. Ranteista ylöspäin. Kaulasta alaspäin. Lapaluilta solisluille. Kylkiluiden alta aina selkärangan rustolevyille. Kuinka veri on karannut pienimmästä varpaastani ojennettuani sitä väärässä asennossa kohti keskilattiaa. Näen sinne, vaikka enää heikosti. Oven, joka on koko ajan odottanut avonaisena päästäen sisään katseita, mielipiteitä ja lämpöä. Ei. Mene pois. Nyt on syksy. Viileä ja kirpeä. Minä näen nekin; värikkäät puut. Kaunis ja pehmeä. Siksi en ole täällä. Enkä sinua kuuntelisikaan. Mene pois.

 Näkymät.


 Hei ja hei hei Sveaborg! Lupasinhan tulla takaisin. Kuinka sää sen sallikaan. Eipä muuta kuin odottelemaan uutta jälleennäkemistä. Matkan aikana kesä soi viimeisiä säteitään, sain tuntea vielä meren tuoksun ja uupumuksen jyystävän kotimatkaa. Mutta tapaamisia tuon väsymyksen edestä; poika, joka ei koskaan kasva isoksi, toveri Schjerfbeck ja O'Keeffe.
 Illan kruunasi pari lusikkaa ja Freestyler radiosta.
Loppuun tuloksia testaillessani Anteroa kotopuolen rocktapahtumassa. Ja sadekuurosta.