Halves

 

En vain katso, kymmeniä liimasin taivaaseen, ei laske irti edes syntymäpäivänäsi, se on minun vikani.
Eihän se ole kuin itsestä kiinni.Pitäisi kieltää tarttumasta, se siihen jää. Pitäisi tietää enemmän, paremmin. 
Lisään vaaleinta.´Pyydän kaksinkappalein.

Ruma on kirosana

Kietoo minulle kaulakorun, kietoo ristit kuin valvomaan. Se tunne ei ole valhetta, eikä se tunne ole oppikirjoista. 
Se ei ollut sanoilleni, ei käy sivuilleni.

 Paikassa välimaasto

Elo hopea

Vihaan. Vihaan. Lasken hänet turdus merulaksi. Niin minä olen aina mustarastaan kuvitellut. Että ne hautajaisiin menossa. Minä solmin niiden kauloihin rusetteja ja ruusukkeita. Tulipunaisia. Silittelen hiljakseen ja pyyhin niiden muistoja minusta. Luotan, että kun itse en pysty, ne vievät kukkani haudalle. Hautausmaa on täynnä ihmisiä. Mutta minä en ole yksi heistä, eivätkä he minua huomaa. Olen tuoksua poissa heidän luotaan.

  Istun polvieni päällä. Sataa kuten hetkinä, kun en omilla jaloillani enää voinut kävellä ja raahauduin mullan tuoksua vasten kukkien vetämänä kohti hopeaa. Hopea minut tuuditti ja rakasti lauluillaan. Seuraan hopean voimistuvia vesivanoja, jotka aika ajoin ylittävät hautakiven liukasta tummaa pintaa. Tiedän kenen hauta se on. Tiedän niiden lintujen nimet, jotka pyytävät lupaani lähteä matkaan.  Mutta hahmo polviensa päällä oman hautansa edessä on tuntematon. Rakastaa sadetta. Silittää yhtä turdus merulaa. Sitoo viimeisenkin ylle punaista. Nyt minä kukkia mullan tuoksussa. Lapsuuteni jaloilla.
  Joku onkii järvestä rantaa kohti kulkeutuneet punaiset saappaat. Katson järveä kunnes tuuli pyyhkii loputkin. Vain punaista. Jätän ne linnuilleni, saappailleni ja sateelle. Hauta katoaa kuuron alle. Sitten pinta on taas tyyni.
  
  Sitten.

Huulipunakokeilu viime päiviltä. Enpä olisi tätä päivää uskonut näkeväni. Miten yksi väri soikin aurinkoa. Ja tuo väri kuului maaleihin. Yhtäkkiä tunnen itseni vanhemmaksi kuin se iänikuinen viisivuotias Inkeri. Ylikasvanut otsatukka, punaistakin punaisemmat huulet, mustat silmät ja kalpea iho tekivät oloni yhtäkkiä kypsäksi. Omenatkin kypsyvät. En olekaan Valkeakuulas. Ehkä olen Huvitus.

 Pienenä sitä vierestä seurasi, kun äiti veti huulinsa punaa. En kuitenkaan ollut niitä lapsia, jotka ottivat huulipunan äitinsä silmän välttäessä ja suttasivat sillä tyylikkäät rajaukset hymykuoppiin asti. Mutta toki ajattelin: minäkin sitten kun olen iso. Muttei se ollut mikään tietoinen rajapyykki. Se tuntui vain hyvälle. Oikeaan aikaan löysin tämän värin pöydältäni.

Pelko, kun eräänä iltana nousin rappusia säleikköjen turvaan. En tajunnut enää mitä teen. Jalkani veivät, käteni hapusivat ja löysivät. Ja samassa olen salaa. Minun peittoni punainen. Sillä lampaita. Pitkästä aikaa tunsin taas selkäni. Olemassaolosta tuli yhtäkkiä tärkeää. Olemassaoleva tuntee, enemmän kuin muistinkaan. Minä suljen silmäni ja hymyilen sairaasti.

Minä ja kymmenet kasvoni.

'

Iloa: XXn singlevinyyli, Puutarhurin irtoteetä, pähkinöitä, aurinkoa, vesivärimekko ja seljankukkamehua. Minä ja materia.

Yes there was

 Joulukirkko ja Talvipäivänseisauksen valoinstallaatio koskella. Naurunpyrskähdyksiä ja sinisiä hetkiä. Odottaen ja pitäen kädestä.

 Vihollisen vuoteessa. Hukutan jälleen yhden joulun taakseni. Painan sitä alemmas niin, että se ei enää seuraa. Että ei näkyisi jälkiä ohuella peitteellä, joka kuitenkin sulaa joka päivä pois. Siitä on nyt viikko, kun jalkani pettivät ja kaaduin kovaan maahan. Melkein työviikko siitä, kun en taaskaan ymmärtänyt, mikä joulussa minua aina viehättää. Joka syksy, joka joulukuu. Ja joka vuosi; viikko joulun jälkeen, minua ei ole. Se yksi kerta vuodessa, kun melkein vakavasti harkitsen työntäväni sormet kurkkuun. Se yksi viikko vuodessa, kun minullakin olisi varaa jouluvaloihin.  

 Katso, kuinka se leikkii kanssani. Ehkä vain säälistäkin. Mutta katso silti sen leikkiä oksilla, varjoina, mutkina ja kasvoilla. Ja se polveilee hymykuopissa. Erotan viisauden kovettamat uurteet. Ja vienon viiman kangistamat liikkeet. Tällaista talven tulisi vähintään olla. Minne siis kadotit pakkasen, lumen ja nipistykset? Hymy ei tekisi sinullekaan pahaa.

Mureneva, uunituore. Muistan tähdistä aina talven. Muistan tähdistä illan, yön ja hetken. Nyt myös sinisen hetken.

 Toivoin vesivärejä ja vesivärit sain. Toivoin aamupäivän retkeä haudoille. Sen sain; ja ne tähdet näin, jotka näin jouluisin olen tottunut näkemään. Kuulin ne tutut sanat, jotka olen tottunut kuulemaan.

 Melkein voisin lopettaa niinkin, että "ohi on". Joulu siis. Mutta ehkä jätänkin jouluvalot paikalleen ja jään odottamaan ensi vuotta. Tämän vuodenhan piti olla se ankein ikinä. Kuinka vuosi sitten pähkäilin, miten hankalaa sitä on kirjoittaakin: 2011. Silti voisin melkein myöntää, että tämä on ollut elämäni ihanin vuosi. Melkein. Vuosi sitten: turhin vuosi, jota ajatella saattaisi. 17-ikävuosi ei mitään merkkaa, 2011 on rumuuden multihuipentuma, hyvässä ja lamassa, vuosi jona ei oikeasti ole varaa, toinen ja huhujen mukaan se rankin lukiovuosi käynnistyy. Viime vuotta lopetellessa lista tuntui loputtomalta. Silti tosiaan; monta elämäni tähänastista kohokohtaa olen mahduttanut tähän vuoteen. Eikä tällaista oikeasti tapahdu: että tuntee kulkevansa eteenpäin eikä vain pohtivansa menneitä, että tuntee elävänsä, että tuntee välistä vuoteen takaa olevansa jotain omaa ja yksityistä, että uutena vuotena aloitettu blogi tuntuu seuraavana uutena vuotena tuoneen vuoden aikana sitä, jotain joka on auttanut eteenpäin. Ei minulle ainakaan.
  Ehkä vähän halusin yhteen vetää. Vuotta ja muutamia muita. Kiitos vuodesta 2011. Enkä edes tiedä ketä kiitän. Mutta niin opetettiin jo päiväkodissa: lahjasta on kiitettävä. Niiaus on plussaa.


Totta. Nyt lähes yksi vuosi blogia Yes There Was. Pisin tähänastisista suhteistani ulkomaailmaan. Liian pitkään kai viihdyinkin korvieni välissä. Sieltähän ne kyyneleetkin tulevat.
Anyways kiitos sinulle, joka luit tämän tekstin ainakin tähän pisteeseen. Sinulle, joka itsesi olet nimennyt lukijaksi ja noudatat lukijan pyhää velvollisuutta; lukemista. Suorastaan nerokkaaseen ja suoraan Oscar-gaalasta tempaistuun kiitospuheeseen päätän tämän vuoden. Aukaistaan silmiä lisää ensi vuonna.  Olen ilonen teistä kaikista ♥

Uutena vuotena ilotulistus, rakasta seuraa ja ahdistuminen tekemättömistä asioista. Happy new year ♥

 Next year is a whole new story.  Hui. Tulipas siitä pitkä.

Rolling in the Deep

Otimme äkkilähdön. Iisalmi piti meitä hyvänään kolme yötä.

  Arvaa, mitä äsken tein. Lähdin rullaluistelemaan. Oli kuin kolmas maailmansota olisi ollut aluillaan toisella puolella kaupunkia. Niimpä annoin tien viedä minua; niin kuin vuosi sitten jääkin minua vei. Harmaat pilvet kellastuivat vähitellen yhä vain keltaisemmiksi: kuin lehdet ruskan aikaan. Lopulta katseeni tavoittaa auringon. Keltainen valo on kaikkialla. Ruohokin on vihreämpi kuin koskaan. Asfaltti viettää suoralle. Tunnen pisaroita. Yhden ja toisen. Sitten monta yhtä aikaa. Suljen silmäni ja hidastan vauhtia. Katson vasemmalle risteyksessä ja näen toisen maailman. Kirkkaan sininen taivas pilkottaa lumen takaa. Niin; pilvet ovat kuin lunta. Ne ovat Cumuluksia, kumpupilviä. Yritän etsiä värien rajaa, mutta harmaus peittää sen. Vesivärit liukenevat toisiinsa. Kaikkialla on niin paljon värejä, että vasta nyt tajuan, kuinka on alkanut sataa tiheämmin. Käännyn takaisin. Sade hellittää ja käännyn vielä jatkamaan matkaani. Sade kostaa ja kastelee minut aluksi pilkulliseksi. Hymyilen. Aurinkoa vasten näen kesäsateen tiheän verhon. Hymyilen lisää. Alan olla jo läpimärkä. Hitaasti rullaan tietä takaisinpäin; kohti kotia. Näen taas sineyden. Sen yli yltää kaari. Sateenkaari. Kokonainen. Kotipihassa jään seisomaan sateeseen. Suoraan saunaan. Hymyilen.

Huomenna iltamat ja yökyläilyt meillä. Pelottaa, sillä on luvassa syömistä Iisalmen syömisen perään. Pelottaa. En halua enää lihoa. Ei se mitään. Toivon, että löydän iloa pimeän tuntinakin. Ja unikoita ilman Espanjan luonnonsuojelupuistoja.

I am here

 Onko se tätä? Kun näen hänet ja tunnen mieletöntä halua hypätä hänen kaulaansa? Kun tunnen, että olen tieni huipulla. Ei, en halua tulla alas; tiedät kyllä miksi. Tiedät, että kun napsautat sormiasi, tipahdan kuiluun, josta nouseminen vie liikaa aikaa. En ehkä jaksaisi kaikkea uudelleen. Mutta liityn seuraanne ja nauran kuin vesivärit, jotka äsken maalasin olisivat täydellisissä sävyissään paperilla. Ja minäkin tunnen eläväni niiden myötä. Onko liikaa vaadittu, että kaksi pisaraa ei juoksisi enää lumipeitteellä? Pysähtykää, sanon ja annan käteni laskeutua maahan. Poimin kaislan. Poimin kiven. Heitän harmaat ajatukseni järveen. Sen myötä tunnen järven makeuden ympärilläni. Se, kuinka se tuoksuu ja huojuu vie minut pois. 

 Olen onnellinen.

Ja miten näen taas hänet. Onko tämä se tunne? Voiko mikään olla muuta kuin hallusinaatioiden tuotetta keskellä erämaata? Elän ja olen. Huudan multaan kiitos ja loikkaan viidennen koivun luokse. Näen hänet. Hautaan kasvoni multaan kuin strutsi hiekkaan. Hän tuntuu hymyilevän. Sen tunnen; kieroutuneen puun oksan, joka tahtoo herättää minut unestani. Lähden juoksuun. En aio herätä nyt, kun kaikki on hyvin. 

Älä tule lähemmäs, sillä minä olen täällä. Älä mene kauemmas, sillä olen yhä täällä. Älä katso tännepäin, etten sinua syöksisi rotkon pohjalle ja jättäisi sinua kitumaan. Vaikken nii tekisi; olette minulle enemmän. Olette minulle ilo ja metsäkauriin kimeä laulu koivun takaa. Olette minulle lämpö ja runo laiturin viimeisillä poikkilaudoilla. 

Mennään vaan. Enhän enää jarruta. Enhän enää kuule pahaa sanaa sanottavan huomisesta. Olenhan täällä. Olenhan onnellinen. 

  Tätäkö se on. Tätäkö on onni. Onko tämä iloa.