hei taas

on aikaa
tietysti
keksimme sen, yhdessä ja erikseen
suru tekee minusta kapean
mahdun kaikkiin väleihin, jotka vertikaalissa vaativat
mihin vain, jotta en puuttuisi omaan kohtalooni
jotta en puutuisi
en usko sen luovuttamattomuuteen, mutta puhun siitä,
miten aika näyttää, miten kämmeneni avasin nyrkistä
olen täynnä ruotoja, toivon

joka jakoi pellon ja toisen pellon.
metsänreunojakin oli kaksi
kun talvi tuli vastaan, olin muuttunut
puhuin sitä kieltä
päivistä tuli yhä syvemmin kylmän vaaleanpunaisia
sihahtivat avatessa, kirkkaus kaukana

sarastus, autuus, kirkastus, aukeneva taivas, johdatus, polvet, kädet
valokiilat, jumalat, seuraamukset, kyljet, luut, 
likaisen vaalea tukka, joka on aallokkoa ja orjanlaakeria ennen yötä

muskottipähkinän karvaudesta voisi tehdä luettelon

         laukaukset             ranta

pictures got broken

istun alas ja menee pitkään, tai ei, kun kuulen kaiken

kuulen ja huomaan hymyileväni joillekin, jollekin

tekee mieli jotain, ja ahmin niin paljon kuin vain suinkin ehdin

ennen kuin on mentävä toisenlaiseen, on mentävä

palan hiljaa paikallani,

 huomaanko sitä?

sen värin välittömästi hallitsemani vertikaalisuuntaisen seinän viereen

sen värin, sen naamioidun vaivattomuuden

 samanlaisia käännöksiä, vaikken erota oikeastaan, mikä olikaan

lattia, rappukäytävä tai kuuntelija

tai sitten en mitään

siksi

en laita mitään ylös

pelkään että sekin täyttyy, sitten olen vain täynnä

rare

niitä ei ollut vielä montaa viikko sitten

ainoita aikoja vuodesta, kun vaaleanpunaiset sopivat, mahtuvat

kirsikankukat saapuvat. muttei kukaan tunnu muistavan kuin koristelajikkeet

vähän niin kuin yksi ajanjakso omistetaan niin väkevästi julmalle narsissille
ja tummanpunaiset ruusut ovat aina juhlavia, suruun, onneen, dramaattisiin käänteisiin
koetan kokea jotain mitä muutkin, onnea, kun aurinko paistaa ja syntymäpäivinä

joskus edes jotain yleisesti hyväksyttyä kaunista, siitä iäti vieraantunut omiin tummiin poukamiin

poistun vain kirsikankukkien ja varjojen kalastelemana raskaan verhomassan takaa

eivätkä koskaan ole samanlaisia, niistä huokauksia, frappée-räjähdyksiä, 

lainehtivat viimeisenä valona,väristen ja syöpyen sormien väleihin 

mutta niitä edes kehtaa tavoitella, toiset ovat helyjä, jotka eivät tiedä surusta

siksi ne ovat surullisia kaiken aikaa

pari

olen unelmissani pieni ja nautin valosta kuten nytkin
teen pidempiä kävelyjä ja vaihdan pyörääni talvirenkaat

minulla on toimivat jäsenet ja keho ja mieli
unelmissani teen töitä

_____

en odota, ehkä pitäisi

samalla en voi taipua mukaasi

katosta riippuvat sydämet valaisevat sinut takaapäin
ja vangitsevat minut niin kauas 
kuin vain kantojesi jyske kantaa
minun ohuuteni ohi
tietoisuuteni silmästä silmään  
vaikka vain seuraavaksi askeleeksi
   

shortcut to happiness

13. perjantai. olen todennut sen monesti yhdeksi toisista. siinä

on enemmän onnea liikkeellä, kuin muulloin tahdotaan ajatella. minulle se onni ei ole epä. enkä sano näin vain todistaakseni miten "alternative" ja vastaavaa olen. olen jotain ihan muuta, ja niitä valintoja, jotka teen. mutta sitten olen taas muuta. tänäänkin istuin luennolla lähes itkien, kylmien väreiden osuessa pintoihin ja uudelleen. 

 yöstä yöhön, kun herätys oli kello kaksi yöllä. kello neljäksi bussiin, aamu-unisen helsingin läpi mereen. sitten valoa ja kuvia, kauneimpia katseita. kuin taikaa ja takaisin. vaille kymmeneksi nukkumaan, herätään vasta kotona.

vierailin ensi kertaa Tallinnassa

kai yksi yli

seurani alkoi jo hämärtää
ja minä väsyin, kuin en ennen niin olisi väsynyt
mutta vasta nyt
iltaruskoni pohjalla, siipeni laatikkoihin pakattuna
se on yksi lempipaikoistani, niin täynnä tuoksuja
nyt sen vihdoin saan tuntea,
olen niin kaukana

siinä oma kaikunsa, käsissäsi ja hiuksissasi
kuin en niiden ensiaskeleita kuulisi

enkä harovaa liikettä, kun heräät taas ne minuutit minun jälkeeni

tähän väsyneeseen rankaani, joka on kelmeä valo ja puiset pinnat ja levyt
yhtä raskas kuin kauas polveava virke, ja kuin 

Käytiin taas yhdellä Kakola-jäähyväisreissulla. Se on vähän kuin kotikaupungin hautausmaa, herättää minussa turvallisuuden tunteen. 
 Silitän nyt vaatteet valmiiksi. Lähden Lahteen ja sitten kotiin. Tähän asti meni hyvin, nyt en enää osaa sanoa. 

safe and sound

Niitä pidemmät huokaukset. Muttei tämä todellisuus ole sellainen.

Tuntuu, etten ole tähän vuoteen valmis.

Mihin minut valitaan.

Taas. Ettekö te näe.

Vaellan patsaalta toiselle. Muistan ne painajaisista, mutta tiedän, miten kaikki on turvallista. Niin kauan kuin jaksan. Seuraa sinne sysiseen siimekseen, jonne teen kodin, ei se ole tätä maailmaa kummempi tai pelottavampi. En vain koskaan ole ajatellut, että se satuttaisi. Kun niin käy, etsi minut valtatien vierestä, saavut katsomaan mihin katoavat ne hetket juuri ennen pimeyttä, tuskin enää löydät.

 Nukahdan pian matkalle, olen niin uupunut.  

Vielä vähän aikaa, vielä vähän.

Tunnistan omaa ääntäni. Ihan vähän vielä.