en tiedä oliko se n ä l k ä ä . mutta tunsin sen taas. sairauden joka valui tänään kalvavana pääni päältä pintojani lattialle saakka. samalla pelkäsin. kuinkas muuten. olisin ollut tässä jo silloin aiemmin. vuosia ja vuosia. en tiennyt nimiä. tiesimpäs. ainakin osasin unohtaa. samalla tiesin ylittäväni kauan seuraamaani rajaa. laukussanikin raja. nyt se piirtyi kuten näytelmässä. se oli varsin selkeä, kun näin jälkeenpäin siihen uskalsin tiirata ohuiden ja vahingoittuneitteni välistä. muttei sitä saata nähdä. niitä juttuja, joita ei paljaalla silmällä, ei paljaalla kädellä. sen sinisyys oli minussa. kauttaaltaan ja verisenä. sen teräksinen olemus oli kylmä, samalla niin lämmin ja pehmeä. ei mitään. ei mitään, se kai se oli. sen nimi, ja vihjeet lukivat samalla listalla. köytin käteeni sen saatesanat, vaikka lupasin, etten ikinä ihoni alle anna sen mennä. ei, en siitä puhu. enkä puhu siitä siten. 

olemme huokaisseet, kuin se olisi sinetti päättymiselle. se päättäisi kasvottomien kuolon. se vesihana. ja niin moni muu. niiden rajat häilyvät yhä enemmän. vaikka raja olenkin minä, kun en. 

sinisyys minussa. sinisyys pinnalla. puoli yhdeksi, puoli yhdeksi. ainakin kadonnut. olikohan se. silmukkaat ja haarautuvat jatkeeni valuvat sitä samaa. kauanko olet seissyt siinä.

Shadow it is

Pala kurkussa. Kesken. Sanoilta, käden liikkeeltä. 

Miksen ota apua, tämä ei ole hienoa.

Kirjoitin silloin otsikolla häkkilintu. Nyt se keikkuu vieressäni, samalla en ole varma mitä se tarkoittaa. Huoneissa johon käyn, häkkilintuni kaartaa kaltereiden vapautta. On turva, että kasvot rajataan ja turva, että edes yksi häkki jota vartioida, väittää että se on tyhjä. Tässä ei ole poispääsyä, ei lukollista ovea, selkäni hankaa vasten henkäyksiäni. Kierrän kattoa, pelkään lintua. Se kostaa, että sanoin sitä omakseni, saa minut uskomaan: kaltereiden välistä saattaa kurkottaa. 

Tältä puolelta toiselle. Käännän läpinäkyvän toisinpäin, koskaan en saa valmiiksi niin että näkisin toisella puolella tuttuja. Tai edes luulla näkevänsä. Näimmehän koko kaupungin, yön ja seuraavan aamun. Miksen itke siihen paikkaan.  

Kohti sulavaa lunta, tapaan teidät. Jokaista sanaa joka käy sisälleni, en minä voi, ettekä te voi, eikä me ymmärretä, ettekä te ymmärrä. Jään tyhjemmäksi.

Lumitukka. Olla sanojen mittainen. Väsyn yhä helpommin.

Paperi

Kesä(l)omakuva. Profiilista.

Hengitän tulta ja jokaisen myrkyn epäpuhtaasta palamisesta. Hengitän ruosteen ja sokeria suonissani. Pyydän käden käteeni ristiriitaisuuksilla. Ne jäävät lepäämään kämmentemme väliin. Tunnen niiden luiden rusentuvat. Niiden pienet, jo valmiiksi öljyn turmelemat, siivet särkevät luiden terävillä säröillä keuhkoni. Puhkovat ja saattavat lepoon. Mutta ihminen tahtoo selvitä. Ruumiini tekee kompromissin ja vaati saada elää. Hauraat jättävät jäljelle välttämättömän; rangan, jonka taipeista erottelen Rajamaat. Se, mitä olen, kulkee niiden pinnalla. Välillä polveilee ihon alle. Aamulla huomaan virheeni ja vedän peiton eilisen päälle. Ettei äiti huomaa.

Kämmeniemme välissä saatan yhä tuntea kokoon rusentuvat luut. Niiden pirstaleiset reunat raastavat kumpaakin, mutta kumpikaan ei suostu lopettamaan. Sisälleni koskee sitä mukaa enemmän. Ne luut menevät uudelleen keuhkoihin. Ne luut valehtelvat. Ne siirtävät tänäänkin Rajamaille. Hengitän taas ruosteen, etkä sinä epäile mitään.

 Rakas varisparvi odottaa omenien alla. Nekin ovat kuulleet syyllisestä.

Elo hopea

Vihaan. Vihaan. Lasken hänet turdus merulaksi. Niin minä olen aina mustarastaan kuvitellut. Että ne hautajaisiin menossa. Minä solmin niiden kauloihin rusetteja ja ruusukkeita. Tulipunaisia. Silittelen hiljakseen ja pyyhin niiden muistoja minusta. Luotan, että kun itse en pysty, ne vievät kukkani haudalle. Hautausmaa on täynnä ihmisiä. Mutta minä en ole yksi heistä, eivätkä he minua huomaa. Olen tuoksua poissa heidän luotaan.

  Istun polvieni päällä. Sataa kuten hetkinä, kun en omilla jaloillani enää voinut kävellä ja raahauduin mullan tuoksua vasten kukkien vetämänä kohti hopeaa. Hopea minut tuuditti ja rakasti lauluillaan. Seuraan hopean voimistuvia vesivanoja, jotka aika ajoin ylittävät hautakiven liukasta tummaa pintaa. Tiedän kenen hauta se on. Tiedän niiden lintujen nimet, jotka pyytävät lupaani lähteä matkaan.  Mutta hahmo polviensa päällä oman hautansa edessä on tuntematon. Rakastaa sadetta. Silittää yhtä turdus merulaa. Sitoo viimeisenkin ylle punaista. Nyt minä kukkia mullan tuoksussa. Lapsuuteni jaloilla.
  Joku onkii järvestä rantaa kohti kulkeutuneet punaiset saappaat. Katson järveä kunnes tuuli pyyhkii loputkin. Vain punaista. Jätän ne linnuilleni, saappailleni ja sateelle. Hauta katoaa kuuron alle. Sitten pinta on taas tyyni.
  
  Sitten.

Huulipunakokeilu viime päiviltä. Enpä olisi tätä päivää uskonut näkeväni. Miten yksi väri soikin aurinkoa. Ja tuo väri kuului maaleihin. Yhtäkkiä tunnen itseni vanhemmaksi kuin se iänikuinen viisivuotias Inkeri. Ylikasvanut otsatukka, punaistakin punaisemmat huulet, mustat silmät ja kalpea iho tekivät oloni yhtäkkiä kypsäksi. Omenatkin kypsyvät. En olekaan Valkeakuulas. Ehkä olen Huvitus.

 Pienenä sitä vierestä seurasi, kun äiti veti huulinsa punaa. En kuitenkaan ollut niitä lapsia, jotka ottivat huulipunan äitinsä silmän välttäessä ja suttasivat sillä tyylikkäät rajaukset hymykuoppiin asti. Mutta toki ajattelin: minäkin sitten kun olen iso. Muttei se ollut mikään tietoinen rajapyykki. Se tuntui vain hyvälle. Oikeaan aikaan löysin tämän värin pöydältäni.

Pelko, kun eräänä iltana nousin rappusia säleikköjen turvaan. En tajunnut enää mitä teen. Jalkani veivät, käteni hapusivat ja löysivät. Ja samassa olen salaa. Minun peittoni punainen. Sillä lampaita. Pitkästä aikaa tunsin taas selkäni. Olemassaolosta tuli yhtäkkiä tärkeää. Olemassaoleva tuntee, enemmän kuin muistinkaan. Minä suljen silmäni ja hymyilen sairaasti.

Minä ja kymmenet kasvoni.

'

Iloa: XXn singlevinyyli, Puutarhurin irtoteetä, pähkinöitä, aurinkoa, vesivärimekko ja seljankukkamehua. Minä ja materia.

Tarpeeksi myöhä aamulle

Liian myöhä olla väsynyt

Sormien nivelet ovat hälyttävästi punehtuneet. Minua on oksettanut. Väsyttänyt kuumeeseen asti. Niin kuitenkin olen saanut jatkaa hymyjä. Taikkarin joulukonsertti ja joulumyyjäiset jatkoivat itsenäisyyspävän aloittamaa tapahtumakalenteria. Ajat olleet yhtä kuin erittäin vähäiset yöunet, aikataulut, stressi, asioiden hoitaminen, vapaa-ajan eliminoiminen ynnä muuta, mikä on pitänyt minut elämässä kiinni. Sitähän hain, kun valot olivat karanneet. Vain minä pystyin tekemään asioille jotain. Minähän tein.

 Näistä joulutoimista jo aikaa. Enkä joulusta ole stressannutkaan. Oi tätä autuutta. Lisää edessä. Sitten löytänyt itseni kelaamassa vuoden 2012 nauhaa tästä hetkestä vuoden ensimmäisiin ja viime vuoden viimeisiin ilotulituksiin, ja takaisin näille päiville. Ei, en voi sanoa, ettenkö olisi menettänyt. Loppujen lopuksi edes sen olen voinut todeta vuoden lopussa tähän mennessä, aina kun moista olen jäänyt pohtimaan. Ennemmin sen tuli kuin myöhemmin. Vielä mietin, kuinka elämä pystyisi jatkumaan, tulisiko lisää huomisia vai olisiko vain tämä aamu eikä ehkä enää edes iltaa. Vielä mietin. Olemme kuitenkin jo lähempänä vuoden muistoa kuin eilisen.

 Nykyistä tunnetta en osaa edes kuvailla. Katsokaa nyt näitäkin.  

Ihoni alla ollaan,

 ollaan niin että kädet tärisseet

Luihin pyritään

ei minun

Minulleko puhutte te, jotka olette mieleni vertikaalisuunnissa vääristyneet

kertonut epävarmuudesta, pettänyt itsenikin

kultaisina aamuina kuullut mitä odottanutkin

viettänyt kymmenen hetkeä sairaana valuvista maaleista poskilla

selittänyt niistäkin, eivät ne minun ole

 Revi suoraan, kaada kun kukaan ei katso.

Forgot my mittens

Silloin satoi lunta. Oli vähän aikaa nauttia omista ajatuksistani ja hiljaisuudesta. Hautauduin lämpövilttiin. Minut yllätettiin ja sain vilttiin käpertyneenä siitä nauttia. Minäkin annoin ajatusteni lentää helmikorvakorujen luo. Harvinaista herkkua ja mieleni halajaa jo pois. Takaisin.

  Teemana takapihamme winterwonderland. Teemana yksinkotonaextra: yksin kotona Loppiaisena. Sinä kuulaan lumisena päivänä minua ahdistelivat epäonnisten varkaiden sijaan lintulaudan vakiasiakkaat, piinaavat valotusongelmat sekä mielikuvituksen puute sen suhteen, mitä tekisin tuona kuulaan lumisena päivänä ollessani yksin kotona. Tulos on vissiin aika näkyvillä tässä kyhäelmässä, jota myös postaukseksi kutsutaan. Päivitän päivääni. Ehkei näistä vieläkään ole aina niin ilahduttaviksi 'päivän asu' -kuviksi, mutta no: teksti kertoo enemmän kuin muutama valokuva vierekkäin. 

 Sen lisäksi, että olen ulkoiluttanut ahkeraan Kalevia, olen myös päättänyt unohtaa, että olisi noita rästitöitä jakson päättymisen kunniaksi. No eikä mitä: lisää teehetkiä ja outoja hymähdyksiä. Samalla tietysti on huomautettava hämmästyttävän tiheneväksi käyvästä päivitysrytmistä/-vauhdista. En yleensä harrasta tämänkaltaista extremeä, mutta kaikkea kai on kokeiltava?

Vielä pari siluettia ja lumileikki. 

Haluisin lentää. Vaikka tosiaan omistan ne siivet, jotka vievät pois minut maankamaralta, en saa tarpeekseni yläilmoista. Kaikki on siellä niin paljon helpompaa. Olen keiju ja muutamaa muuta mahdottomuutta. Punakaneli ja Valkeakuulas. Heistä minä luin kaksi vuotta sitten. Hupsu; nehän ovat omenalajikkeita. Hupsu; ne ovat myös pieniä airiita, jotka hän kuvitteli. Koska hänellä oli skitsofrenia. Mike Pohjola ja Kadonneet kyyneleet. Tästä halusin kertoa. Siinä he ovat edessäni. Näetkö? Hupsu; nehän ovat tuikkuja.

 Kai ajattelin hieman myös piristää pieniä omenapuitamme näin talvella, kun ne ikävöivät pienokaisiaa. Kuosi nimi on omena. Näetkö niiden riemun? Kuinka ne taivuttavat oksiaan alemmas kunnes ylettyvät mekkoni poimuille. Ehkä ne jaksavat taas kukintoihin asti.

 

Aiheena siis minä, minä ja minä kuten vuosi sitten suunnilleen samoihin aikoihin. Eli paljoa ei kuitenkaan ole muuttunut? Yksin voimauttaminen ei ole mistään. Minkä sille voin, kun elän puoliksi toisella planeetalla. En tiedä kummalta olen kotoisin. Minulle on ollut aina vähän vaikeaa sopeutua kummallekaan vietettyäni aikaani toisella. Ehkä keksin, että olenkin sillä aikaa kolmannella.

Lumisateen teehetki. Kaksi kynttilää ja yhä päivän valoa. Olen puhdas kuin takapihamme lumi. Sitten päästän itseni lentoon ja muistan, että olen likainen. Kengät jalassa olen lumipeitteen tampannut ja tahrinut itseeni: ihmisyyteen. Melkein voin nojata itseeni ja tuntea, kuinka minut revitään kahtia. Aivan kuten minä ja veljeni kun olin pieni ja barbiltani lähti toinen käsi. Tai, kun tajusin, että kaikki on kuolevaista. Olin silloin vielä päiväkodissa. Sain maailman suloisimman posliininuken, jonka arvoa en tuolloin ymmärtänyt. Se tippui ja yhä näen arven sen kädessä, kun kerran se tippui, tippui ja tippui ja päsähti muutamaksi osaksi mekkoineen. Kyyneltäkään en ole nähnyt sen vuodattavan. Pyydän siltä anteeksi joka päivä.
 Niin tunnen itsenikin välillä jakautuneen. Enkä edes tiedä, mitkä ne kaksi puolta ovat. Ne, jotka tulivat eri planeetoilta; jotka havaitsin, kun muutin toiselle paikkakunnalle opiskelemaan? Ne, jotka tuntuivat hakkaavan mieltäni yläkoulussa; kun aloin havaita oikeita asioita? Vai ne, jotka ovat olleet samassa ruumiissa lapsesta saakka; jotka tahtovat pois? Ikuisilla sieluilla on kuolevaiset ystävät.

Kiitän ja niiailen.