olen kuuden ja puolen tunnin bussimatkan päässä viikonlopusta, kuten arvata saattaa. pohdin asuntojuttuja ja hautasin niitä. kirjoittelin opintopäiväkirjan ja näytelmäarvostelun loppuun ja koin ensimmäisen perjantain sitten ajan, jota en muista.sain tiukkoja rutistuksia sänkyyn asti ja suuria uutisia. vietin pikaruokalassa melkein viisi tuntia yhden rakkaimmista kanssa. mitä ihmeellisintä aikaa. tänään löysin itseni itkemästä päiväkirjan äärestä. kerkesin jo yksiin tupareihin ja muuten vaan istumaan iltaan. muistin taas, etten ole tarpeeksi kaukana.
sitten vietin toisenkin perjantain, vaikkakin torstaina.
enkä ole varma. mutta se käy nykyään.
tällä hetkellä tahtoisin kunnon imurin 25 neliööni, sillä tuskastun!
tahtoisin niin meren äärelle, vaikka täällähän minä olen. tahtoisin myös kovasti itään kankaisten lähiöiden tyhjille asfalteille. se on niin koti. kaikessa ristiriitaisuudessaan, mutta toistaiseksi se on turva. olen ajatellut, että voisin olla sellainen kuin itse tahdon. tuntuu vain etten pysty. sitä minä en niele, kuten en montaa muutakaan juttua tahtoisi. näkkärini on aina samanmoisena muruna tummaa pöytääni vasten. näppäimistöni tuntuu olevan koko ajan pölyisä ja siinä samassa murussa kuin alustansakin, vaikka miten siitä koetan pitää parempaa huolta.
minulla on leipälautasia, joilta syön pääruoan.
minä kadehdin säntillisyyttäsi, vaikka itsekin osaan pitää asuntoni siistinä. enkä osaa päättää ovatko dvdni noloja vai näyttävätkö haluni säilyttää muistoja. on turha puhua kuitenkaan siitä, mitä pitäisi tehdä, kuten siitä, että pitäisi todellakin lukea enemmän kaikkea. mutta jo lähtökohtaisesti ei minun "pitäisi", tahtoisin vain olla sellainen. lähikauppaan oli tullut villejä kuvioimattomia ruskeita paperikasseja, ja nyt näyttää kuin olisin käynyt ostoksilla jossain valkoisessa sisustusputiikissa.