white noise

feminististä filosofiaa
 

enkä ehkä kestä, että se on kohta ohi. ja siitä kerrotaan minulle. 

 

ahahhha

kuuntelen pitkästä aikaa taas rakasta XX:n Coexistia, erobiisejä. Ja pistän menemään tällaisia hampaita. Luin pitkästä aikaa kirjaakin, oikeasti tahtoisin vain käpertyä sänkyyn, en jaksaisi herätä huomiseen vuoroon, mutta menisiköhän se jotenkin niin kuin festaritamppaaminen: mitä väsyneempi on, sitä villimmin on riehuttava, ettei väsymystä tunne. Tai istua alas. Mutta silloin ei ehdi.

 Äiti sanoi, että ahdistukselleni pitää tehdä jotain, kun se kerta on niin jokapäiväistä. Sanoin tehneeni. Hää oli laittanu mulle halloumpastajuttua, se oli tosi jees, vähän liikaa manteleita. Olen pahoillani.

aikoja sitten, ajankohtainen avautuminen

Olin neljäntoista ja kerroin ystävilleni. Oikeastaan vain kokeillakseni sanojeni voimaa. En ollut varma. Mutta äitinikin tiesi silloin. Ystävänikin sanoivat tienneensä. Miten, kun en itsekään tiennyt. Mutta olen sen kyllä todistanut monta kertaa, että olen itse suurin muukalainen elämässäni, jota pelätä, josta olla varuillaan. Se epävarmuus hohkaa vain muualta takaisin. 

Olin helpottunut. Ihmettelin, miten juuri minun kohdalleni kävi sellainen tuuri, että sain rakastua tyttöihin. 

Seitsemän vuoden jälkeen kerroin äidilleni tänään, että seurustelen. Ainoastaan sen. Se riitti kyyneliin ja äitini itsesyytöksiin. Kyllähän se tästä. Kuten arvasin etukäteen. Tuntuu kuitenkin, että tämä on niin epäreilua, vaikkei responssi ollut pahin mahdollinen.

Siinä minä vain tuijotin upouusien Vansieni kärkiä. Sanat olivat shokki itsellenikin. Sitten itkin ja pyöräilin sateessa kirjakauppaan, kuten koska vain. Sade peitti minut, olin sille kiitollisempi kuin pitkään aikaan millekään samalla tavoin. Levittelin epäonnistuneita kalaverkkoja kotona. Huomenna taas töihin. 

Tarjosin Akulle berliininmunkin ja minulla oli pipo. Kuten eilenkin. Heinäkuussa.

hakaristi kesällä 2014

Näin minä

Kävin tänään shoppailee torilla. Näiden lisäks täydensin vihdoin lemppariteetäni varastoon ja söin mansikoita. Noi viisi salmiakkisuklaamantelia on muuten aivan parasta; tuomitse vasta kun maistat. Mutta en ite ois ikinä uskonu että tällaisista tykkäisin, mutta mulla onkin ollut tässä nyt orastava salmiakkivaihe, joten ehkä kaikki vaan menee. Sit elvyttelin yrttejäni.

Ja vihdoin hankin itselleni Iittalan Filippa Kn lautasia, no olihan ne melkein puoleen hintaan. Heart Iittala Outlet.

Kiitos sinun ja yöllisen keskustelun, vähän helpotun. 

Hei, mitä ihmettä unohdin tältä vuodelta; kesä! Kesä valmisti muutamia lakillisia ja lakittomia, kuvailin jo paria; ottakaa toki yhteyttä, jos tartteisitte kuvaajaa. Oon ihan kiva kyllä, ja kuva kun kuva; melkein kaikki mahdollista. 

Jesjes!  Olipas spontaania. Kuva viime viikonlopulta.

To Be Patient

Ompa tekopyhää, vai vielä väriä. Turhaa sitä on sievistellä; musta pukee paremmin kuin mikään. Tällaista. Se tuntuu yhtä likaiselle, en pese tukkaani, luettelen lisää. 

Olen käynyt elokuvateatterissa:
Itken ennen kuin mainokset loppuvat, itken ennen kuin elokuva loppuu, itken ennen kuin pääsen ulos rakennuksesta. Ehkä pitäisi käydä enemmän, saampahan jotkut tunteet sentään sisältäni. Mikä parasta; en suoraan osaa kiskoa, mitä ne kyyneleet edustavat, mikä saa kivisille poskilleni värivanoja puuteriin. En tiedä: se on helpottavampaa kuin koskaan.

Harmainta harmaata harmaampana päivänä, sitä ei saata kuvitella miten päivä saattaisi harmaampi olla, miten kaupunki saattaisi olla valuvampi. Vannon, että Salen punakeltainen julkisivukin on harmaa nykyään. Tämä kauneus tukehduttaa minut, olen vain täynnä, aivan niin täynnä.

 Vieressäni poika, tunnen kuuluvani hänen vierelleen. Edessämme on aivan liian pieni pöytä. Liian pienet tuolit. Pelkään odottaa kanssasi, mutta luotan sinuun pohjattomasti. Etkä petä.

Karkotettu elämä, hyväksytty rakkaus. Aion säästää marraskuulle, mutta päivästä toiseen näytän samalle. Tuijotat minua linssin läpi, syökset ihoni alle, sirpalelattia.
Ennemmin tai myöhemmin on avattava. Turha: se on vain kirjekuori, se on vain ruokaa, se on elämää, se on vain kaunista, se on yksi päivä muiden joukossa, se on vain sanoja ja se on horisontteja, itkeviä ruutuja, lohjenneita huulia, pimeys kuudelta, etenen Saturnukselta.  

 Maisemat katoavat, liukenevat. Hajoavat. Ei tämä ole minulle sen hallintaa. Rakkautta muuten vaan. Valmistatumista tulevaan.

Miksi puhut niin oudosti

Tänään kaikki tuntuu niin erilaiselle.

Se on uusi tunne.

Pelästyn ja helpotun yhtä aikaa, kun en löydäkään profiiliasi. Mutta kuulen, että se yhä on. En ole itkenyt sitten sen kun kannoin sydämenmuotoista sylissäni. Se tapahtui kylässä. En ole koskaan käynyt sellaisessa kirkossa. Äiti itkee ajaessaan meidät kolme pihaan, soitan hän hakee meidät. Rusettiballerinani hiertävät, en käytä niitä sen koommin.

  Tänään ensimmäistä kertaa, luulen löytäneeni sitä tuskaa, mistä minulla on ollut huono omatunto. Se, joka ei suostu tulemaan pois. Niin useasti kuin olisinkin tahtonut näyttää, että minuunkin sattui. Tuntui, että epäonnistuin siinäkin. Isä ei ymmärtänyt kun pyysin ajamaan toista kautta. Olen yhä katkera. Jälkeenpäin katsoin netistä ne uutislähetykset, luin ne artikkelit. Lasken unissani yhä ne iskut. 

Samaa asetta minäkin käytän väärin. Siksikö minusta tuntuu, että se oli minun syyni.

 Luulin hyväksyneeni, minähän olen järkevä. Mutta vasta nyt nousee se viha. En ymmärrä, miksi noin vain joku saatetaan ottaa pois. 

Minä en pidä niistä muistovideoista. Se asfaltti tehtiin uudelleen viime kesänä. Sinulla oli aina risti kaulassa.

 Päätin, lopettaa siitä puhumisen.

En tiedä, mikä suunta on nyt. Mutta kaipaan niin.

Ohitan. Ohitan.

Oikean.

Seurata valoa

Minulla ikioma lasi, johon istutan vihreää. Hengittävää. Sen ympäröin suojamuurilla, jonka koostan turhamaisuudella. Muutoksella, jota en koskaan jostain syystä pelännyt. Näen sen läpi, se heijastaa aamuni kuten niitä rakastan. Herään kerrankin ajoissa ja saatan olla pitkäänkin tallessa. Oman laukkuni uumeniin muistan itseni tallettaneeni. Sillä lasilla tarjottavana hymyjä, vaikka vielä haaleita heijastuessaan takaisin. Hengittävää. Vihreää, jota haluan rakastaa kunnes sekin rakastaa minua.

 Tämä valo on kuten sen kuuluu tänään olla. Sitä se aina on. Kadehdinkin, kuinka sillä on monta päämäärää ja minkä ikinä se valitseekaan, johtaa sen tie aina jonnekin ja löytyy uusia alkuja. Päämääriä, joista voi olla niin varma, että niiden mukaan saattaa vaan liueta. En saata kuvitella kauniimpaa ja ehdin pakahtua jälleen monesti ennen kuin päivä saavuttaa edes puolta. Itää tai länttä, pohjoisen kohdalla kerään rakkaimpani ja liimaan sirpaleita edes hauraaksi rakenteeksi. Lähden.
 Minullakin muutama. Niiden on oltava valoa, ei sitä vettä jonka kuvajaiseen saattaa särkyä. Eikä niitä ääniä, joiden kanssa olen leikkinyt kauan. Päämääriä. Yhtä lailla, kun unohtunut ruoka-aikojen ohi leikkimään; niin myös olen kadottanut tärkeyttä.

Tänään hänelle suklaakirsikkapuu ja David Bowien elämänkerta. Omistettu päivä äideille. On se enemmän kuin oikein. Päivänä muiden joukossa kipuaa minuun ja ripustaa itselleen ruusuja. Kutsu käy kahville. Minä vältän. Kuvaan ruusut ja lähden. 

 Käyn luillasi. En aio palata. Tiesinhän minä seuraavan yön toivottomuuden ja valvoin rakkaan vierellä. Silti en ollut pitkään aikaan ollut niin kaukana kenestäkään. Tiesin kasvavan inhon ja tunsin sen tummuvan heti ihoni alle kuolleeksi vereksi kuin elokuvan kirotuilla jumalilla. Lähden, minä sanoin. Lähden.

Etappi

Kiittää ja kumartaa vasta, kun koko show on ohi. Ja kiittää vielä kerran.

Yes There Was an Opening

Taidelukioviikon, mutta myös oman taidelukioaikani kruunasi tänään lopputyönäyttelyn avajaiset. Vaatimattomuudessaan kuitenkin se, mikä on päättävä taidelukiolaisen elämäni omalta osaltaan. Onneksi senkin sai jakaa hyvien tyyppien kanssa. Ja tärkeiden.

Sylissäni on ikävää. Ei sääli ole vahvuutta. Hämmästynyt ja luonut peilihuoneita. Kuullut niistä muilta ja tippunut viidesti syksyn siiville. Ovat siilit löytyneet palloina kurkustani. Heikentynyt välinpitämättömyyteen. Kaikki oli jo paremmin.
  Eivät yöt minua nukuta, paiskaavat vain pitkin seiniä pitäen valveilla. Se sairastuttaa minut ja vainoharhat keräävät peilit takaisin, sirpaleet raastaviksi kynnyksiksi päästä pois. Mitä ihmettä, miksi kutsut minut luoksesi, miksi näet silti kaikki muut paitsi minut. Ja muut näkevät sinut, teidät. Että olemassa on ollut valtava aika, että sen varjolla voi sanat asettaa. Koetan peittää häpeän ja unohtaa kipeän. Itkeä vasta, kun pääsen kotiin. Ahdistus jos tänne jään, on pakko päästä pois. Hautautua pimeään. Löytää takaisin peilihuoneisiin, hyvän sairastuttamiin.

La journée bleue

Inkerin päivänä. 

Tajuan odottavani linja-auton lähtöä asemalta. Tiedän, että sen on odotettava toista, jotta matka pääsisi minun kohdallani alkamaan, muutamilla jatkumaan ja noin tusinalla päättymään. En koskaan ole hymyillyt samoin: linja-auton tuskan harmaista ikkunoista katsoen luultavasti kirjaimellisesti kieroon etsiessäni kuivuneiden pisaroiden rajoja. Oikeasti katson suoraan läpi. Harmaata asfalttia jonka eteen ilmaantuu samassa vihreätakkinen tyttö. Hänellä on lukuisia laukkuja, pusseja ja reppuja. Sitten hän tervehtii ja syöksyy tyttöystävänsä kaulaan.

Syön metsämansikkajogurttia. Tanssin hiljaisuudessa. Nutturani aukeaa. Niin käy usein. Mieli lähtee laukkaamaan ja kohta on toisella puolella maapalloa, avaruudessa ja ikuisuuden äärettömyydessä. Niin käy usein. Että irrotan jalkani maasta ja vaivun pois. Useammin kuin tusinan kertaa olen löytänyt itseni putoamasta.   Useammin kuin parittomia lukuja voidaan jakaa kahtia on minunkin pääni täyttynyt mahdottomuudesta. Miten huokaan, kun muistan, montako ketunleipää tallasin metsämansikkajogurttia etsiessäni. Ei se ollut Sulosaaressa.

Päivä, jona punaiset hait menettivät neitsyytensä.

Päivä, jona linnun siluetti ei onnistu.

Päivä, jona isälleni lauletaan onnittelulaulu.

Päivä, jona asiat menevät jälleen pieleen. 

Päivä, jona löydän maasta lahjan.

Jona aurinko paistoi viimeisinä hetkinään pohjolan keltaisilla lehdillä.

Viikonlopun tuloksena wanhojen miettimistä ja pimeneviä iltoja. Terassin lyhdyt ja muutama hiushärpäke. Varovaista häpeää enkä usko varoituksia. 

Ja huovutuskurssi maksaa liikaa. 

Behind the Scenes

Minut ja sillan erottaa vain tyhmä muoviaitakyhäys. Mokoma. Vakavissani mietin kahteen otteeseen noiden kymmenen sekunnin aikana kiipeäväni moisen yli ja juoksevani sillan toiselle puolelle. Ystävällinen kyltti näyttää minulle kuitenkin toisen tien vesialueen toiselle puolelle. Mieleni tekisi kirota. Niin teen; hiljaa ja yksikseni. 

Muutin lauantaina. Kävin yhdenhengen seikkailulla. Heiluin sunnuntaina. Näin ystäviäni ja tutustuin. Puin afron päähäni. Maanantaina olen. Herään kouluun, kuljen kouluun, otan takapakkia ja suunnistan opolle. Helpottavaa on se, ettei tarvitse olla se uusi ja tietämätön. Haastavinta on olla.

 

Ja vietin omat pienet lomalopettajaiset lauantai-iltana. Ja menin Sulosaareen. Hymyilinkin.

Miten lie; mitä tulee, kun jatkan. Menenkö sinne minne menin. Käykö kuten kävi. Haluaisin olla iloinen. Leikkiä jotain sinnepäin ja nauraa.

Vieressäni nauretaan. Ympärillä huudetaan. Naamoja. Kasvoja. Tarkentamattomia korvanlehtiä.

Down on my knees because of Summer

Käsittämätöntä, etten palaa sinne ensi maanantaina. Jätin Savonlinnan tuulet taakseni vähäksi aikaa. Nappasin aamulla kalevini mukaan ja näpsin muutaman kuvan kavereista ja kesäisistä tunnelmista. Jään kaipaamaan ihmisiä. Jään kaipaamaan maanantain jumitusta, kun kaikki juoksee ekojen tuntien välissä kahville. Mutta tuleehan se takaisin. Kaikki eivät. Mutta tuleehan se takaisin. 

Omenankukkataivas, sovelletun lettukestit ja sovelletun kesänäyttely työ. Ja käpy. Sitten maalasin; ja myöhään eilen iltana (yönä) sain kupen portfolion valmiiksi; ei muuta kuin aamulla mukaan ja palauttamaan. 

 Ensi vuonna emme enää asu yhdessä.

  Oli muutto edessä. Äiti tuli ja pakattiin mun Savonlinnan elämä takakonttiin. Haikea olo tuli vasta tänään, kun laulettiin suvivirsi. Aurinko paahtoi. Kalevi roikkui kaulassa ja huokasin onnellisuuttani. 

 Tyhjä huone. Elämä pyyhitty pois. Lämpö ja loma. Ihanaa kesää kaikille~♥

Hymyn takaa näen tanssin. Ja kuulen vesivärien askeleet portaikossa. Joku sytyttää valon. Ehkä olin vain nukkunut liian pitkään. Annan valon hiipiä iholleni. Annan sen hyväillä purtujen kynsieni pintaa. On jo keskiyö ja minä valvon. Annoin olla, koska satoi. Päätin, että ukkostaa. Seinät tuntuvat pusertavan viimeisetkin rippeet minusta ulos. En tiedä miten se käy. En tieä, miksi lähdin kuiskailemaan turhia pöydän alle. Kyyristyn ja suljen silmäni. Olen jo kaukana. Kaukana toisessa paikassa. Ja yhdyn tuuleen. Olen jo kaukana. Poissa.

Feather

On kai tiistai. Näen valoja, varjoja. Ensimmäisenä minua tervehti peili tyyni veden pinta. Sitten näin vain metallisia huoneita. Ne peittivät uloskäynnin. Enkä löydä tietäni ulos.

  No ranskan sanakoe; ei innosta. Voisin lähteä huutamaan sateeseen.


















Tulva. Vedenpaisumus.


Silti aurinko katsoo säälimättömästi, kuinka kärventää meidät lopulta yksi kerrallaan halvoiksi lihamöykyiksi. Epämääräisyys tavoittaa minunkin todellisuuteni, vaikka sitä kaikin keinoin olen yrittänyt vältellä.



  Onneksi sentään on tiistai.

Outside

Ja niin kävi, että taas yksi koulupäivä suoritettu loppuun. Aurinko paistaa ja elän elämäni ihaninta kevättä tällä hetkellä. Voin sanoa sen hyvällä omalla tunnolla vielä, kun en ole saanut viime jakson kokeita tai suorituksia takaisin. En oikeastaan pelkää, mutta einiinmukavia yllätyksiä voi tulla. Uudistin fiilikseni kunniaksi blogin ulkoasua. Oikeastaan minun on pitänyt tehdä se jo kauan sitten, mutta yritys on yleensä päättynyt vittuuntumiseen (kuten yleisenä oletusarvona bloggaajilla tuntuu olevan), kun en tykkää mistään. Nyt oon senkin saanut pois alta ja voin nauttia vielä pari viikkoa ennen ensimmäisiä kokeita. Lisäksi kuulin eilen, että kamera on tulossa kohti kotia. Huuii; oon aina ollu huono tutustumaan.

Spring prom

Synttärit. Miun. Siis. Täytin vuosia.
Asiasta avaamattomaan kuohujuomapulloon. Olen koko kevään vittuuntunut vähitellen edessä pyörivään pitkään otsikseen. Laiskuuttani, mutta sen sallin tässä asiassa itselleni. Laiskuuttani, että päässäni on pyörre, vaikkei sitä koskaan minulta kysytty.

Synttärisyömistä. Pari synttärilahjaa ja asioita. Ja synttäreissä ehkä ihanin asia on kortit. Korttien seuraaminen siis viihdyttävintä ikinä (kohokohtana aina sukulaisten kortit jostai ulkomailta). Sarah Watersin kirja lainaan. Hmmm lisää kortteja. Hmmm ja mansikka kuohujuomaa, joka ei kuohunut ja joka ei ollut hyvää. Ja hmmm.
 Harmaa aamu ja harmaa päivä = aurinkoinen ilta. Suomen kevät on taas jotai ihanaa. Nyt ois sitten luvassa; varmaa syömään perheen kaa ja illalla Akun ja Jecan kaa Black Swan. Odotan sitäkin kovin innolla. 

  Oli kivaa ja taas yksi vuosi mennyt; hurjaa. Melkein hypin. Melkein. Näyttää lähinnä vain epämääräisiltä nykimiseltä.

Her opinion

  Sitä ajattelee että mitä laittais päälle. Jotta kuntoiluvajaus ei näkyisi, jotta hiusten väri säihkyisi entistä enemmän, jotta erottuminen massasta ei olisi negatiivista; jotta maailma näkisi itsevarmuutta siinä määrin, että kukaan ei huomaisi virheitä. Monien mielestä ns. ugly beauty on kaunista ja usein tavoittelemisen arvoisempaa kuin kauniskaunis mallilook. Eivätkö virheet tällöin ole niitä, jotka meidät tekevät kauniiksi ja loistokkaiksi? Enkä puhu nyt vain ulkönäöstä; useimmat virheet itse olen tehnyt ajattelemattomuudessani. Kuin en olisi osannut ajatella lainkaan elämää. Paljon valeita ja huonosti hoidettuja tilanteita. Kaikki olisi okei, jos voisin yhä korjata tilanteita. Kertoa ihmisille että olen pahoillani. Kuka tietää, missä olisimme nyt ilman virhearviointeja.  Voisimpa elää niiden kanssa.

Asiat eivät silti ole huonosti. Kaikki sujuu, vaikka kuulusat menneisyyden paskat haisevat yhä. Toisinaan voimakkaammin. Toisinaan ne tuovat mieleen voimakkaita muistoja, eivätkä kaikki ole huonoja. Sitten muistojen letka jatkuu ja kaikki päättyy niin kuin päättyi. Pättyy kuten päättyy. Lopulta.

Ja ihan p.s. miu tällä hetkellä inspiroivat kuvaset ovat Yoshiko Tsukiorin: Kauniit puserot ja mekot - kirjasta. Siinä on kaavat ja ompeluohjeet kaikkiin noihin ihanuuksii ja voi ne on söpöi.

Turhuus maan perii.