Kun valot syttyvät lähiöihin

Ne kävelevät huoneesta toiseen, haamut. Seinien läpi, eikö niin. Mellastavat niin, ettei kukaan kuule kuin yksittäisiä pihahduksia. Sitä minä kutsun taidoksi. Luulen, että ne osaavat lentää, kun vain haluavat. Ne osaavat raottaa pilvien väliin auringontanssin mentäviä aukkoja. Silloinhan se pääsee maahan asti. Luulen, että sinäkin osaat tämän jo. Rakastit aina kesää.

 Koetan löytää joitain ratkaisuja pohtimatta niitä. Bonobo ja XX saavat tehtäväkseen muodostaa minut uudestaan. Rakentavat pala palalta kunnes olen siinä pisteessä, että voin avata silmät. Aluksi näen vain hauraita heijastuksia, jotka luulen kuuluvan auringontanssin toimenkuvaan. Äh, kun se kutittaa. En kuitenkaan laita vastaan, kun se tempaa minut liikesarjaa mukaan. Se sanoo: voin kuljettaa mihin vain. Mutta olen tuntenut jo liikaakin vapautta, päätän jäädä.
 Silmät painuvat kiinni. Avatessani ne uudelleen kuulen ääniä. Ne eivät enää huuda. Pakottavat vain minut ylös ja etsimään niiden alkuperän. Haluaisin päästää kyyneleet valumaan jo tässä vaiheessa. Puren hampaat yhteen, kompastun tuolin jalkaaan ja itken vasta sitten. Kuin puolivuotias, joka ei ymmärrä, miksi ja minne tutti katosi. Voi ei, voitko tulla vetämään verhot akvaarioni eteen. Muttei kukaan näe kuin tyhjän akvaarion, en ole missään. Samoin kuin silta, järvi, puut ja talot tuntuivat kadonneen, kun heräsin.

Sitten. Löysimpäslöysimpäs. Nimittäin kankaan mekkoprojektiani varten! Voi kumpa vain en nyt sähläisi ja työ päätyisi ala-asteaikaisten kyhäelmien (joita äiti ei suostu luovuttamaan minun tuhottavakseni) joukkoon. Hihs ja samassa kaikki tuntuukin jo hauskalta; syksy, syysloma, Ilona-muori, Kalevi, tee ja epäviralliset tuparit. Jajaja vihdoin valmiit yli-ihanat ylipolvenasiat. Tulossa toivottavasti myös reissu pellolle ja rantaan, kaupunkiin ja vielä yksille epävirallisille tupaantuliaisille. Aion tehdä etukäteen kevätsiivouksen; asiat on laitettava järjestykseen.
 En hahmota kelloa, enkä ymmärrä aikaa. Ei se mitään. Söin viikonloppuna paljon ja naurattaa. Pidin kädestä, hain kukkia ja istuin pelkääjän paikalla. Ohoh, Tindersticksin levy soi jo loppuun.

Ai niin:  hupsistakeikkaa, kun eivät luistelut nyt tulleetkaan tänne. No aikansa kun niiden antoi olla, niin ainakin toistaiseksi saavat jäädä vain minun arvosteltavikseni. Jes, mutta ei toki ensimmäinn kerta. Tuskin viimeinenkään, vaikka kovin aina julistan rehellisyyden ja luotettavuuden nimeen. Tässähän se taas nähtiin.
 Mitäs vielä... ÄÄÄ ja tää on melkein pakko kertoa: pitelen käsissäni näillä näppäimillä glögikauden ensimmäistä glögimukillista. Sellainen maininta siitä, että: tätä on odotettu.

 Voikaa hyvin ♥

Toiset ovat lokkeja, jotka saavat sähkösokkeja.

 

"Enkä unta saa, en unta saa."

Alunperin tämä oli oma pieni salaisuuteni. Blogini. Siksi en aio itsekkyyttäni pyydellä anteeksi, miten päivitystahti/-laatu on rapistunut silmieni/-ne edessä. Tietysti olen iloinen jokaisesta, joka on kuitenkin lukenut ja lukee hassuja ja vähemmän hassuja juttuja täältä.

 Tarina on lyhyesti tällä kertaa sellainen, että elämä ei tosiaan ole mennyt viime joulun jälkeen putkeen. Autuutta kestikin sen vuoden. Kliseisesti, mutta kovinkin paikkansapitävästi totean: elämä on. Apua on vaikea hakea tai saada, kun ei tiedä mistä kiikastaa. Loppujen lopuksi en ole yrittänytkään. 
 Vasta viime aikoina, tai kytenyt ajatus kesän puolesta välistä asti, olen joutunut myöntämään, ettei kaikki ole ollut hyvin. No niin; olipa taas 'lyhyesti'. Joten tarina jatkukoon. Epäilykset heräväät, kun missään ei ole mitään. Tarkemmin sanottuna mikään ei ole tuntunut tuovan iloa, enkä ole osannut nauttia mistään. Mietin, missä olen hetket viettänyt. Vain epätodellisia ja kaukaisia muistoja nousee mieleen. Tunnistan joitain hajuja, mutten muista mistä ne ovat tuttuja. Samoin toistuvia ääniä. Ja unia. Näitä lukuunottamatta ja nämä mukaan lukien; mielessäni päällimmäisinä pyörivät ajatukset negatiivisuuden noidankehää.
 Tilanteeseen ovat vaikuttaneet kasautuvat tehtävät (jaksamattomuus tehdä niitä), normaalia pahemmat itsetunto-ongelmat, suru, ajan puute, elämän yleinen sekavuus ja asia, jota en koskaan kuvitellut tuntevani: yksinäisyys. Nämä, tai lähinnä näiden toisiaan vahvistavan kombinaation, olen löytänyt vietettyäni toveja pohtien: mitä on tapahtunut? Seurauksena on ollut ahdistusta, huonoja ratkaisuja ja välinpitämättömyyttä melkein kaikkea kohtaan. Väsyneenä ei vain jaksa välittää tai kiinnostua.
 Omana pienenä salaisuutenani tämä siis alkoi. Projektina, jolla salaa tahdoin jotain saavuttaa omana itsenäni. Niimpä koen, että jatkaakseni eteenpäin minun oli selvitettävä asioita näin. Itselleni. Ja lievittääkseni jonnekin näiden sanojen väliin raskaaksi käyneitä salaisuuksien poikasia; päätin jakaa tämän selvityksen edes jollain tasolla täälläkin. Minulle se on tärkeää, vaikka saatan katua sitä piankin. Kaikkihan voivat lukea tämän.

Joten kaikki jatkuu. Nyt mieltäni riittävät lämmittämään tee ja kynttilän valossa vietetetyt hetket lähellä taivasta. Vilttiin kääriytyneenä. Sekä mykkäelokuva, jonka ääriviivojen seuraaminen saa väkisinkin unohtamaan päivänvalon ja siihen liittyvät vaikeudet. Eiväthän asiat ole huonosti.

Näin siis tällä kertaa. Loppuun voi klikkailla suuremmaksi omaksi ilokseen minun iloani; kotikoloani.

"Mulla on uusi naapuri, se muutti juuri päähäni. Sitä kaikki naurattaa, enkä unta saa."

Kävellyt kenkäni pilalle

Toinen kyselykausi

Oletko jo hereillä,
 minä herätin jo akvaarion.
Lennätin leijaa ja tipahdin aamusta.

Olen marssittanut jo hiljaisuutta
 myöntänyt seinille luvan kaatua.

Menitkö jo nukkumaan,
 minä vedän peittoa nilkkoihin ja korviin;
 nilkkoihin ja korviin.

Hyppinyt suopursuissa,
 kaatunut seisten istualleni.

Hyppäsitkö kaivoon kanssani,
 putoammeko nyt.
Sammutan akvaarion lampun.

Syytän sinua ja kuunsiltaa,
 portaat katosivat altani.

You Should Know by Now

 

Aivan olin unohtanut Tiikerin Päiväunen. Siitä olin jo huomaamattan luopunut. Alunperin säästösyistä ja samat muutama pussia laatikon pohjalla vieläkin oli. Nyt enää pari.

 Ympärilläni on tapahtunut paljon muutoksia. Näen ne, vaikkei niitä ole. Muutos on jaloissa. Ranteista ylöspäin. Kaulasta alaspäin. Lapaluilta solisluille. Kylkiluiden alta aina selkärangan rustolevyille. Kuinka veri on karannut pienimmästä varpaastani ojennettuani sitä väärässä asennossa kohti keskilattiaa. Näen sinne, vaikka enää heikosti. Oven, joka on koko ajan odottanut avonaisena päästäen sisään katseita, mielipiteitä ja lämpöä. Ei. Mene pois. Nyt on syksy. Viileä ja kirpeä. Minä näen nekin; värikkäät puut. Kaunis ja pehmeä. Siksi en ole täällä. Enkä sinua kuuntelisikaan. Mene pois.

 Näkymät.

 Hei ja hei hei Sveaborg! Lupasinhan tulla takaisin. Kuinka sää sen sallikaan. Eipä muuta kuin odottelemaan uutta jälleennäkemistä. Matkan aikana kesä soi viimeisiä säteitään, sain tuntea vielä meren tuoksun ja uupumuksen jyystävän kotimatkaa. Mutta tapaamisia tuon väsymyksen edestä; poika, joka ei koskaan kasva isoksi, toveri Schjerfbeck ja O'Keeffe.
 Illan kruunasi pari lusikkaa ja Freestyler radiosta.
Loppuun tuloksia testaillessani Anteroa kotopuolen rocktapahtumassa. Ja sadekuurosta.

Her Raspberry Heaven

Lopulta tarkentamattomat sormenpäät ja epäselvät poskien päädyt tallentuivat hetkellisiksi typeriksi virnistyksiksi kasvoillani. Se mitä pelkäsin osoittautui illan piristykseksi. Tuntuu niin hauskalle, että on toistanut samat virheet oikeastaan jokaiseen kuvaan. Se vaiva mitä kaikki neljä seikkailijaa nähtiin yön pimeydessä kera pitkien valotusaikojen ja hyönteisparvien ei loppujen lopuksi tuottanut puoltakaan siitä tuloksesta, mitä olimme kaikki lähteneet hakemaan vaivannäöllämme. Silti kaikki tapahtui niin hetkessä ja hieman epätodellisesti, ettei voi muuta kuin ihmetellä; tapahtuiko kaikki oikeasti. Pelättiin vankikarkuria ja ohikulkijoita. Rämmittiin mudassa ja yritettiin epätoivoisesti tehdä jotain hienoa. Ja hienoahan siitä tulikin. Parin päivän jälkeen, kun omalle epäonnistumiselleen voi vain nauraa. Naurattaa, enkä oikeastaan tiedä mille nauraisin. Kaikelle? Elämälle kai; onhan tämä aika hassua.

  Joten kaikkine vikoineen ja ärsyttävyyksineen tässä on muutamat kuvat, joita yöltä tallennettiin. Hihs. Ainiin ja mukanani miehet Anniina, Emmi ja Tuulia. Katsokaa tuota mekkoa. Olkoon vaikka kuinka pienten riistopalkalla työskentelevien thaimaalaisten tekemä henkkamaukka, mutta toimii ilmeisesti joidenkin päällä niin hyvin, että kiitos.

  

Keijuja kyseltiin. En ääntäkään päästänyt enkä viitannut. Ssshh. Hiljaa käperryin pehmeään lehtipetiin. Hänen syliinsä, jonka syliä en ole tuntenut pitkään aikaan. Ssshh. Eikä kukaan saa minua löytää. Ja hiljaa niin ettei kukaan huomaa, että minusta liukenee enää vain kuvajaisia aamukasteeseen. Sitten tanssin äärettömyyteen kunnes jalat eivät kanna. Luotan siihen, että vaikka olen pahoinpidellyt siipiäni: yrittänyt repiä ja riuhtonut sulkia irti, pakottanut ne toimettomiksi ja unohduksiin; ne kantavat, kun kävely ei enää onnistu. Tai kun kävelen sateessa ja ääneni katoaa. Ssshh. Eihän kukaan kuulekaan.

Puuttui ainoastaan vadelmat.

Säilytkö ikkunalaudalla rakkaani

 Elän nyt rakennuksessa. Milloin aamuisin. Milloin iltaisin. Päiväunia ei sallita eikä aamiaisena odota kaakaota ja tuoreita sämpylöitä. Joten olen havainnut, ettei tämä ole päiväkoti. Silti täällä kaikuvat lasten tuskastuminen, hälytykset ja lankapuhelimen vanhanaikainen soiminen. Ei; en ole myöskään sairaalassa. Olen paikassa, jossa tädit ovat avainasemassa. Jossa kaikki saattavat olla tätejä, vaikka sukututkimuksen valossa vain noi puolet meistä täyttäisi kriteerit. Minuakin on nyt virallisesti täditelty. Hei kirjasto 08.00 ja 11.00. Osaan nyt aakkoset.

 Ja voi niitä tyhmiä hymyjä, kun näet kaksi vaaleanpunaista hahmoa liikkuvan tilassa nopeammin kuin ehdit seurata.  Osaksi näet itsesi ja osaksi iloitset vain uusista vieraista. Sitten sisään kävelee paljain jaloin valtaviin ruskeisiin kankaisiin verhoutunut hahmo. Pää on vedetty kaljuksi lukuunottamatta pientä täplää takaraivosta, jonka hiustuppo on vedetty nutturalle. Pyytää kuulokkeita ja uppoutuu harmaan päivän harmaaseen nurkkaan.  Nämä ja muita uusia.

Olen ottanut jälleen hieman kiinni elämää. Eihän se loppujen lopuksi kauas ehtinyt eikä sitä lopulta vaikea ollut kiinni saada. Mutta minkä sitä itselleen mahtaa, vaikka tietäisikin tekevänsä vääryyttä itseään, kesää ja lomaa kohtaan. Mutta päätin mahtaa ja tuloksena vieressäni on pino levyjä, raparperisimalasillinen, Image ja Kalevi. Lisäksi sekalainen ja sekainen valikoima muuta esineistöä, joita olen kaivellut jostain ja mitä ilmeisimmin jättänyt työpöytäni kesänäyttelyyn. Se on ollut suorastaan yleisömagneetti; on se Kalevi sen verran komia mies.

  Ystävän kanssa teimme pienimuotoisen seikkailun aivan ihanalle vanhalle koululle. Mitä sieltä ikuistin? Ikkunoita, lämpöpatterin säätövempaimen ja takaoven lukon? Kyllä: pyrin aina supertaiteellisuuteen. Kotiin palatessani vietin aikaa myös lupiinimeressä. Samalla hyväntahtoisuuteni pääsi valloilleen, kun niin keskittyen olin luontokuvauksen ytimessä, että annoin hyttyshattaran syödä jalkani.
 Pelleilyksihän se toisen ystävän kanssa tuppaa menemään. Niimpä kuviin pääsi livahtamaan astetta mauttomampia ja kliseisemmin liikehtiviä yksilöitä. Mitäpä muuta voisin sanoa kuin ups. Sekä tietysti lisäyksenä: huomatkaa inspiroiva tiiliseinä; toimii aina(kin yleensä) jos tahdot erottua taustasta.

Hope that wasn't poisonous.

 No seuraava askel oli luonnollisesti ujous. Löytyi vanhoja tuttuja. Ja kuten kunnon seikkailulla, myös uudet tutut tahtoivat esittäytyä. Muiden muassa pioni, joka houkutteli minut leikkimään mehiläistä ja niimpä minäkin päädyin medenhakureissulle.

Miksi olet surullinen,

 miksi löydät ne pienimmät sirpaleet

Minä olen antanut sinulle lasilintuja

 monestiko sinä olet niiden selästä tippunut

Montako hengenvetoa tänään otat

 monesko päivä olet lähdössä

Vieläkö minua tuijotat

 vaikka olet jo menossa.