Valkoisena yönä saattaa rakastaa superkuuta, Tarinoita, Olavi Uusivirtaa, unohtamista, lentokoneita, kaikua, vaaleanpunaisia karkkeja, pörröisiä hiuksia, sitä että väliä on vain tällä hetkellä; pysähtyvää aikaa. Elämä on mustavalkoista; niin lapseksi itseni tunnen seuratessani tilan rajoja. Tarjolla epävarmoja pehmoleluja ja punainen maatila. Enkä mahdu tuon askartelupöydän ääreen, mutten muista edes lapsena pelänneeni ja tuntenut itseäni näin pieneksi kuten nyt. Itseäni ja mitä sille on tapahtumasssa, mitä tulee tapahtumaan. Lähden vieraan naisen matkaan.
Luon katseita, joihin teillä ei ole asiaa. Nuori nainen kalastelee samaa. Olen vain hiljaa. Kysyä kuolemasta ja lääkkeistä, nekin katseilta piiloon hameeni taakse. Hän kiittää ja tuskin tietää itsekkään miksi. Pyydän anteeksi salassa.
Hauraita suoria,
peittäisitkö ne auringolta
kertoa sinulle on nykyään kuin hymyillä sateessa talvella.
Minä kirjoitin yöllä kuten olen kirjoittanut aikoinaankin. Se on tehtävä ja valvot vaikka koko yön, jotta saat sen valmiiksi. Heräät kahta tuntia aiemmin lukeman, jotta saat sen luetuksi.
Nyt luen ja luen. Ymmärrän. Etsin keskellä yötä tietoa. Etsin omenien lapsia. Kirsikoiden juuria. Lasken niiden varpaita. Polvet edessäni kuljettelen kättäni edestakaisin. Vedän viivoja hiekkatien pintaan. Etsin sieltäkin. Mitä on maa, jonka tuoksua rakastan. Mitä on ilma, johon teen kotini missä vain sen löydän. Tunnen siluetin kosteasta maasta, teollisuuden maustamasta ilmasta. Nautin jokaisella solulla, jolla nauttia voi. Tämä on kuin se, mistä luin ja ajattelin: tiedän tuon, minä rakastan sitä ja haluan vetää sitä joka kerta keuhkoni täyteee saamatta tarpeekseni. Kyse on kerrostalojen kaupungista, josta ja jossa paitsi käydään keskustelua myös nautitaan; jopa enemmän kuin maaseudun rauhasta. Ja jokainen soluni täyttyy tuosta ympäristöstä. Luen ne rivit ja tahdon astua niihin taloihin. Siihen aikaan ja sen ikkunoilta nähdä kuvajaisia. Lukea vielä yhden rivin ja löytää vielä vähän kritiikkiä. Kuulla sama mitä olen lukenut ja humaltua sille, mikä saa mut elämään.
En tiedä, kuinka minä saatan selvitä kesästä, kun nyt jo pelästyn mittarin lukemia. Nyt selviän siitä juuri ja juuri nähdessäni hiirenkorvia. Mutta samoin kuin muistin, miksi vihaan kesää; samoin muistan, miten sitä paetaan: lähelle vettä ja kirjastoon. Jälkimmäinen heitti minut hymyille, helpotuksen helmaan. Hetkeksi. Rakastan kenkiäni koko ajan enemmän.
...blaablaablaa. (Hei mitää, blogiini nyt rantautunut syömistäni. Kohta tulevat varmaan myös treenipäiväkirjat ja hikisenä kännykällä otetut kuvat salin peilistä ja raejuustopuurosta.)
'Tältä näytin tänään'. Ei, vaan tältä näytän, kun nauran. Kun hymyilen. Hampaita esittelen. Sen varalta, että näin kävisi, päätin pitkästä aikaa kiharrella hiuksia. Jostain syystä kiharran vain, kun minulla on kiire johonkin ja siksi kiharat ehtivät vain kasvoja kehystämään. Nytkin oli kiire. Kaksi minuuttia kuitenkin enemmän aikaa, joten ehdin kärvistää hiuksia kokonaisvaltaisemmin. Lisäksi vielä periaatteella 'en aio laittaa lakkaa jos eivät kestä niin eivät kestä'. Mikä on vähintäänkin terve suhtautumistapa mitä tulee vapaina liehuviin hiuksiin, joiden pelkkä yrittäminen saada pysymään niin sanotusti kuosissa on turhuutta. Eivät ne kestä. Kammannut ne paristi tässä aivan suoriksi. Tukkaa on paljon. Mutta vaikka se juuri siivottuun huoneeseni levittäytyy yksittäisinä ääriviivoina päästäni hiljalleen kuollessaan, tajuan, etten ole valmis ainakaan vielä siitä kaikesta luopumaan. Mitä väliä, vaikka näyttäisin sen tähden vielä viiden vuodenkin kuluttua samalle babyface itselleni. Niin kauan kuin sen kanssa voin edes tällä tasolla elää, niin voin elää vastaedeskin. Joo-o hiukset ja niin edelleen.
Mutta tosiaan. Tulossa Pietari. Aiheena jännitys. Jonkinnäköinen pelko ja ahdistus määrittelemättömistä asioista. Tulossa muutama deadline. Mutta tulossa myös pääsiäinen. Onko minulla oikeus viettää se syöden mämmiä ja iloiten keväästä? Vastaus on ei. Vihaan sitä. Miksei muka ole lupaa? Perus 'et ole ansainnut sitä' ei riitä enää vastauskeksi edes itseltäni itselleni. Sitä lähden selvittämään. Mutta Pietari!
Kuten kuvista myös voi nähdä: keltaista, kahvia ja kakkua. Kevätpäivän pyhäkolminanisuus. Keltaista keltaisen perään. Kahvia ja kakkua soljuvana ilona; vuorotellen niitä huomioin kunnes täytyn. Nauran taas. Nauran. Ihastelen kahta tuttuani väritöntä valoa vasten. Rakastan hetkeä, jona jokainen nauraa kuvan epäonnistumiselle, ehkä siihen liittyvälle kommentille sekä yleisesti elämästä poimitulle sattumalle. Nauran taas. Nauran.
Onnellinen? Suunta sinne.
Eikää pääsiäinen! En koskaan ole elämässäni siitä varmaan ollut näin iloinen! (Olempas, silloin kun suuren laumana kiersimme kaikki kujan lapset yhdessä kaikki kujan talot läpi saaden korit täyteen makeita herkkuja. Ja näytin noidalle ja minulla oli maalattu naama ensimmäistä kertaa elämässäni) Tervehdin iloa saippuakuplillani. Niitäkin rakastan. Ja sinua. Kaipaan pääkaupunkiin ja rakastan lisää. Sekä kiitän seuralaisiani Kaisaa ja Mariaa. Olinhan taas edes jokusen tunnin poissa juoksemasta itseäni takaa. Se minut uuvuttanut kaikilla tasoillaan. Vihannut kaikkea ja kaikkia. Sitä helpompaa on rakastaa. Eihän kyse ole vain helpoista valinnoista; vaan niistä, jotka voi itse tehdä.
Valo on yhä iloni. Täällä on kylmä. Ihanaa. Repinyt.
Vähän tutkiskelin valon käyttäytymistä. Hän kun niin kovin on elämässäni läsnä näinä päivinä. Toki myös luonnollisessa olomuodossaan, vaikka onkin pimeää silloin, kun tähän asti on ollu valoa. Olennaisena osana elämää juuri nyt: kankaat ja kankaanpaino, joulumyyjäiset, lopputyö, hehkulamput, sukkahousujen paikkaaminen, ohuet sukkahousut, pimiökurssi, mustavalkofilmi, rikko ja vara, helsinkihype, chaitee, fotogrammit, projektit, jouluvaloilu, pitkät kävelylenkit, Regina Spektor, ylimääräiset kuoroharjoitukset, joululahjat ja -kortit, aikataulut, kalenteri, mekko, jazz-nykäri-baletti, Christian Boltanski, uskonto ja onnellisuus.
Olipa kerran Sinä ja Minä. Sinällä oli salaisuuksia, joita ei Minä
koskaan saanut tietää. Päivänä, jona Minä tuhkattiin, Sinä kuiskasi.
Päivänä, jona Minällä oli ollut polvisukat, Sinä oli itkenyt vasten
koristetyynyä. Päivänä, jona Minä oli saanut päänsäryn naurettuaan
vähintään sadan vuoden edestä, Sinä oli raapinut naarmuja. Päivänä, jona
Sinä oli soittanut keskellä yötä pimeälle, Minä näki painajaista, jossa
molemmat katosivat. Sinä kuuli siitä. Minä ei uskonut. Pimeä ei
soittanut takaisin. Sitten oli Minä poissa. Sinällä oli kädet ja kaksi
tuhkauurnaa.
Ei sillä jos katoan
kerroit ettet pelkää.
Yhdessä voin kuitenkin käydä käsi käteen olemattoman kanssa
senkin, mitä on
Pysähdyn enää harvoin miettimään toista reittiä,
en edes etsimään vihjeitä elämästäsi tai talostasi
Mutten minä sitä ole koskaan keksinyt;
tajunnut kai vain kysyä eri tavalla.
Lauseiden lopuissa ehdin kuitenkin aina miettiä talvea. Tätä olen
odottanut yhtä paljon, kun odotin kesällä syksyä. Sitten odotan taas
kevättä. Sitten odotan taas syksyä. Mutta talvi. Nyt se on lasin takana.
Ja kun olen sen luona lasin takana on valoja. Sumentuneita, kirkkaita,
värikkäitä, kylmiä ja lämpimiä. Voisin vaeltaa ikuisuuden, jos elämääni
ei kuuluisi niin edellä mainittuja aikani vieviä asioita. Mutta voin
nipistää sen sormistani, käsivarsistani sekä jalkapohjistani. Kuten saan
suoran linjan kohti kattoa, samoin voin kurottaa minne haluan.
Vapauttaa minut liikkumaan. En enää herää, vaan kuuntelen. Ja olen
lähellä jotain, mitä kumpikaan ei nähnyt tähän päivään.
Helsinkihypestä vielä sen verran, että käväisy symbolistien unimaailmassa ja katselemassa vanhoja hyviä aikoja neliön muotoisista dokumenteista (nenänniistoineen), oli kyllä piristävä kokemus. Koko pääkaupunki tuon reilun vuorokauden ajan jaksoi minua ihastuttaa huolimatta ajoittaisesta tihkutuulesta. Silti oli kuin toiseen maahan olisi matkustanut. Paikkoja, jotka ovat olemassa, mutta joihin voi vain kävellä ajan kanssa. Ja mikäpä voittaisi juna - ja bussimatkoja. Tunnelmaa auttamassa olivat tietysti Arieliin Tavastialla tutustuneet toverit Armiida ja Kukkonen. Intohimoisempia faneja saa hakea, kuten kuvakin osoittaa. Kiitos te.
Maailmani kylpee odotuksessa. Hyvässä ja onnessa, jos en sitä tarpeeksi selvästi ilmaissut.
Se on meri, joka minua tervehtii neljänä aamuna. Se tuuli ja sade, joka piiskaa laivan kantta kahtena iltana. Usva, joka samentaa laivan ääriviivat terminaalissa. Kyyneleet, joiden läpi en näe edes matkalaukkuani. Kaikki olikin liian hyvää ja kaunista jatkuakseen. Kaikki tuntuu muuttuneen.
Silmissäni vilistää. Viittä väriä. Oranssia ja tummaa. Olen värjännyt niillä jokaisen, joka vastaani kävelee. Olen nimittäin uskaltautunut ulos. Lukkiuduttuani ensin sisälle. Varjot heti alaripsieni alla ovat syvenneet syvenemistään. Näytän pian turpiin saaneelta possulta Angry Birdsistä. Sitäkään en ole oppinut pelaamaan.
23.4-27.4. Maa ja meri. Savonlinna-Hollola-Turku-Tukholma-Turku-Hämeenlinna-Mikkeli. Hollolan kirkko, Turun tuomiokirkko ja Storkyrkan. Nationalmuseum, Moderna museet, Östasiatiskamuseet ja Etnografiskamuseet. Himmailua Östermalmilla. Pitkä matka vaatii paljon matkatavaroita, eiks. Ja uusia hellyyttäviä tuttavuuksia.
Hihs no matkat loppuu. Hehs olen rakastunut. Yhä syvemmin vain saippuakupliin. Valoon sekä pitsiin. Tällä hetkellä rakkauteni kohteisiin kuuluvat myös eilisen meikit kasvoilla. Kääriytyminen oman sängyn omiin lakanoihin. No myönnetään: myös kalanruotoletti. Sitten kankaat. Ja ja noms maustamaton jogurtti. Mmm ja vesi. Öms. Ja nuo viisi uutta ystävääni. Joo. Rakastuminen on siis se miun juttu.
En kuvitellutkaan olevani mitenkään erityinen. Toivoin kai vain jonkinlaista osoitusta jostakin. Mutta niin kuin tunteettomuus tuntuu kaikuvan kiviseinien sykkeen tahtiin ja etenee kuten suunniteltu, en aio jatkaa näin. Ainakaan kovin pitkään. Niin on myös sade satanut ja jättänyt kuivaa sinne, mistä en ole osannut etsiä. Vaikka luulisi, ettei se sen vaikeampaa ole kuin etsiä Afrikan tähti pallurapolun viidakosta. Kerron salaisuuden; en ole osannut rukoilla. Enkä aio pyytää apua. Enkä kertoa.
Heh loppuun jotain ehkä hieman iloisempaa. Turistikuva Tukholmasta. Ja koska kaikki ystävällisesti sensuroivat kauniita kasvojaan tuollaisilla mustilla lämisköillä, niin uskaltauduin tämän jakamaan tälläkin puolella nettiä. Kuvaa täydentämään miulla pitäis olla sateenvarjo. Ehkä jossain hieman sateisemmassa kuvassa miulla saattais sit olla kans tollaset gafas de solit. Kyllä; olen myös kielinero.
