Heräsin aiemmin, jotta et repisi minua heti sijoiltani. Pelkään yhä, pelkään. Säilytit osan niistä viesteistä, etkä kai tajunnut miten hauraalta se saa sinut näyttämään, sillä tiedän, että pelkäsit näyttää sitä kohtaa, josta sinuun pääsisi. Pelkäsit sitä, vaikka tiesit, että tiedän jo, ja pelkäsit lisää.
Säilytit myös pitkään jääkaapissasi vanhentuneen filmipätkän vuosien ja vuosikymmenten takaa. Se, mitä siitä olisi jäljellä enää oli osa sitä haurautta, jota päin syljit.
Tukkasi hulmusi eteeni tuon tuosta. Koska en voinut tukehtua, testasin, koetin niellä, ja niellä, niitä sanoja, jotka pulppusivat silmistäni ja jotka tuntuivat varpaankynsien alle työnnettyinä, ja joiden seassa kylpivät filosofien päät elinvuosineen.
Niitä pidemmät huokaukset. Muttei tämä todellisuus ole sellainen. Tuntuu, etten ole tähän vuoteen valmis.
Mihin minut valitaan.
Taas. Ettekö te näe.
Vaellan patsaalta toiselle. Muistan ne painajaisista, mutta tiedän, miten kaikki on turvallista. Niin kauan kuin jaksan. Seuraa sinne sysiseen siimekseen, jonne teen kodin, ei se ole tätä maailmaa kummempi tai pelottavampi. En vain koskaan ole ajatellut, että se satuttaisi. Kun niin käy, etsi minut valtatien vierestä, saavut katsomaan mihin katoavat ne hetket juuri ennen pimeyttä, tuskin enää löydät.
Nukahdan pian matkalle, olen niin uupunut.
Vielä vähän aikaa, vielä vähän. Tunnistan omaa ääntäni. Ihan vähän vielä.
"Ahtaaseen koppiin tottuneelle maailma oli liikaa."
"--tai syksyllä kun katsoo tuvan ikkunasta peltoa, sumua ja loputonta
latomerta. Sen voi tuntea herätessään hilpeän illan jälkeen
kerrostalokaksion sängyllä, kun elämä tuntuu yhtäkkiä tyhjältä ja
oudolta."
Suuni käy. Ovi käy. Rakkautta käy. Sekin käy. Sukkikset käy. Kello käy. Postilaatikko käy. Aamu käy. Seison kohti seiniä: ette näe, en ihmettele ja lopulta on vain olemassa. Seuraan sitten selkiä keittiöön. Seuraan kahvia ja seuraan nuudeleita. Ja lopulta olen onnea, kun asemalla ollaan vastassa, sateenkaarimattoja laiturilla. Ei kuulema haittaa. Se keittiö aamulla ja aamuyöstä. Ne selät aamulla ja aamuyöstä. Suihkun jälkeen valoa aamulla ja aamuyöstä.
Vihaan. Vihaan. Lasken hänet turdus merulaksi. Niin minä olen aina mustarastaan kuvitellut. Että ne hautajaisiin menossa. Minä solmin niiden kauloihin rusetteja ja ruusukkeita. Tulipunaisia. Silittelen hiljakseen ja pyyhin niiden muistoja minusta. Luotan, että kun itse en pysty, ne vievät kukkani haudalle. Hautausmaa on täynnä ihmisiä. Mutta minä en ole yksi heistä, eivätkä he minua huomaa. Olen tuoksua poissa heidän luotaan.
Istun polvieni päällä. Sataa kuten hetkinä, kun en omilla jaloillani enää voinut kävellä ja raahauduin mullan tuoksua vasten kukkien vetämänä kohti hopeaa. Hopea minut tuuditti ja rakasti lauluillaan. Seuraan hopean voimistuvia vesivanoja, jotka aika ajoin ylittävät hautakiven liukasta tummaa pintaa. Tiedän kenen hauta se on. Tiedän niiden lintujen nimet, jotka pyytävät lupaani lähteä matkaan. Mutta hahmo polviensa päällä oman hautansa edessä on tuntematon. Rakastaa sadetta. Silittää yhtä turdus merulaa. Sitoo viimeisenkin ylle punaista. Nyt minä kukkia mullan tuoksussa. Lapsuuteni jaloilla. Joku onkii järvestä rantaa kohti kulkeutuneet punaiset saappaat. Katson järveä kunnes tuuli pyyhkii loputkin. Vain punaista. Jätän ne linnuilleni, saappailleni ja sateelle. Hauta katoaa kuuron alle. Sitten pinta on taas tyyni. Sitten.
Huulipunakokeilu viime päiviltä. Enpä olisi tätä päivää uskonut näkeväni. Miten yksi väri soikin aurinkoa. Ja tuo väri kuului maaleihin. Yhtäkkiä tunnen itseni vanhemmaksi kuin se iänikuinen viisivuotias Inkeri. Ylikasvanut otsatukka, punaistakin punaisemmat huulet, mustat silmät ja kalpea iho tekivät oloni yhtäkkiä kypsäksi. Omenatkin kypsyvät. En olekaan Valkeakuulas. Ehkä olen Huvitus.
Pienenä sitä vierestä seurasi, kun äiti veti huulinsa punaa. En kuitenkaan ollut niitä lapsia, jotka ottivat huulipunan äitinsä silmän välttäessä ja suttasivat sillä tyylikkäät rajaukset hymykuoppiin asti. Mutta toki ajattelin: minäkin sitten kun olen iso. Muttei se ollut mikään tietoinen rajapyykki. Se tuntui vain hyvälle. Oikeaan aikaan löysin tämän värin pöydältäni.
Pelko, kun eräänä iltana nousin rappusia säleikköjen turvaan. En tajunnut enää mitä teen. Jalkani veivät, käteni hapusivat ja löysivät. Ja samassa olen salaa. Minun peittoni punainen. Sillä lampaita. Pitkästä aikaa tunsin taas selkäni. Olemassaolosta tuli yhtäkkiä tärkeää. Olemassaoleva tuntee, enemmän kuin muistinkaan. Minä suljen silmäni ja hymyilen sairaasti.
Miten niin, mitä kuuluu. Huonosti kuuluu, huonosti maistaa ja haistaa tämmöisessä hassussa taudissa. Jokainen isku kyllä tuntuu. Kosketus ja pienikin hipaisu. Ne tuntuvat joka paikassa ja jäävät iholle nipistelemään. Tanssimaan kipeydellä.
Huolesi kurkotti varpailleni. Salaa toivoin, että joku vain tajuaisi. En voi kertoa ja olla kertomatta samaan aikaan. Niin ne tulevat sanomaan, ei mikään vialla ole. Elämähän on tätä ja sinä ilmeisen täysi paska ymmärtämään sitä. Ojentaa nenäliinan. Sanoo on apua ja kaikki ympärilläsi. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, huono.
Miten niin mitä kuuluu. Sinulleko kertoa pitäisi, en edes nimeäsi muista. Kertoa sitten niille toisille. Niille, joista en osaa päättää. Jotka minut hämilleni ovat saaneet. Ja itkuun, epätoivoon ja unettomuuden unille. Tunnemmeko edes. Toisille, jotka voivat puhua kuin tahtoisivat oikeasti minut pois. Tottelen jo. Pitelen korviani ja harhailen katseeni kanssa liian lämpimässä valaistuksessa. Poispoispois. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, pelko.
Miten niin mitä kuuluu. Mitä on tapahtunut. Mitä kuuluu. Mitä ajattelet. Kaikki on hyvin. Mitä ihmettä. Haluatko kertoa jotain. Tämänkö takia minut, sinut kutsuit. Huono. Huolissaan. Kuka. Kaikki me olemme aikuisia. Älä mieti. Miksi olen täällä, miksi olet täällä. Sinä, minä, terve.
Maanantai. Ei minulla muuta ollut, voit mennä, älä vaadi liikoja, elämä on vaikeaa; ota tästä vielä nenäliinoja.
Perjantai täynnä pohdintaa. Luvassa kuitenkin kaikkea muuta kuin syvällistä. Toisiinsaliittymättömiä kuvia. Postauksen nimi voisi olla kliseisesti 'Vain elämää', jollen kokisi kylmintä mahdollista negatiivisuutta tätä formaattia kohtaan. Se kun on niin positiivinen. Eikö erivarausten pitäisi vetää toisiaan puoleensa?
Niin tai näin, olen jotenkin täynnä kaikkea. Käsittäköön kukin miten
tahtoo. Yhdeltä kantilta en ole ansainnut kaikkea ihanaa, mitä joululoma
oli minulle. Olo oli muutamaankin otteeseen kuin milläkin hemmotellulla
kakaralla. Parin ikävämmän joulun jälkeen oli ihanaa tuntea sekä oma
onni ja ilo sekä myös lähimmäisten hymyt ja nauru ja toivotukset kaikki
heleässä sekamelskassa. Uusivuosi sanalla sanoen 'minulle'. Nautin joka hetkestä. Syytän yleistä ihanuutta.
Lisäksi olen täynnä tyhjää. Täynnä eksymistä. Onko minulla lupa tähän. Saanko viettää ihanaa aikaa, kun ei ole edes vuotta siitä, mikä tuntui määrittelevän tahtomattani koko 2012 vuoden. Toisaalta löydän muitakin asioita, joiden läsnäolo viime vuonna tuntuu nyt leimalta vain kyseiselle vuosiluvulle. Eivätkä ne liity iloon.
Täynnä kuitenkin tulevaisuutta. Aika katsoa eteenpäin. Jatkaa. Kävellä oikeasti tien yli. Siinä on suojatie, eikä autoja tule. Luotan siihen. Ja tulevaisuuteen. Tulossahan on jälleen kevät (!!), jota edeltää vielä talvi (!!), uutta ja vanhaa ja ihanaa. Se riippuu minusta. Ei takkuisista hiuksistani, ei pettyneistä jaloista, ei naamioista, eikä valeista. Jälleennäkemisiä, juhlia, hyvästejä, henkilökohtaisuuksia, liisteriä, nukkumista, ylpeyttä, kipua ja kevättä. Sitä kohti.
Tarja Malinen: Tyttöjen talossa, Poikien huoneessa; Veistoksia ja valokuvia lapsista. 04.01.2013 viimeistä päivää Varkauden taidemuseossa. Ihastuin.
minne hautaan kaikuvan metsän, varovasti sinne hiivin
muutun viimeisiksi vuorokauden rytmeiksi
suuntaan ne kohti itää, päästän vapaiksi säteiden päältä
haurastutan selkäni, luovutan haudan seinämiin
kyllästytän kaipuuni ja annan valua pois
seisoa ennen muita sateen katolla, tippua kun kaiut sitä vaativat
Osuuteni ja arpani luovutin tänään pois. Laskin jäljelle jääneen. Ynnäsin ja jaoin muille senkin. Ehkä sinullakin osia niistä löytyy; en oikeastaan tiedä, missä vaiheessa ne niin ehdytin. Eivät ne enää löydy siltä ikkunalaudalta, eivät neulo samassa keinutuolissa kuin ennen, eivät huuda minulle irvistävistä tekstiilien saumoista, eivät sairasta niin, että joudun valehtelemaan itseni kotiin, eivätkä vaadi katsettani uusien ihmisten olkapäillä nauraessaan. Poisko heitin, väärinkö käytin, kadotinko? Kuinka; en edes tiennyt, että omistin.
Mutta, kuinka kaksi vuotta olen saanut viettää ajatusteni parissa. Melkein täysin rauhassa. Voi samaa ihmettelin jo vuoden kohdalla; miten saankaan teille kirjoittaa, vaikka aluksi vain oma salaisuuteni tämä olikin. No. Vuosi 2012. Taisin vähän aikaa sitten pohtia tännekin, mitä se nostaa mieleeni. Tietysti koko vuoden olen tänne merkintöjäni tehnyt... mutta mitä sanoisin kokonaisuudesta? Vanhoja kliseitä kai voisi ahkeraan hyödyntää. Arvostamaan pieniä asioita, tietämään, että varma on epävarma. Osaltaan kyllä. Sitten oli
vieraantuminen saunasta,
en ole varma, pimeä, kesä uimatta,
yrittäminen,
hiusten harjaamattomuus,
sukkahousut,
rakastaminen,syksyn värit,
puiden lehdet,
menettäminen
olen niin väsynyt,
valehteleminen, kevät,
vesimelonin tuoksu, leikitään,
the xx, pakahtuminen,
pitkät kävelyretket, ammattiapu,
särkyminen, mitä,
epävarmuus, nauraminen,
kaadun, äänet, oksentaminen,
lopputyö, vesi, eristäytyminen,
mieletön onni, sekavuus,
valo, jotkin haaveet, loppu
itsekeskeisyys, viinirypäleet,
salla ja miro, huutaminen, turhautuminen,
huivit, aikataluttaminen,
jotkin muutokset,
näköala,
punaiset aamut,
valinnat,
rakastuminen ja lisää rakastaminen.
Kuoleminen.
Mutta myös:
Kaks vee. Viereinen kuva edustaa minuajoulunaattona 2012 ja 1996. Taaperoikä jo, sanoisin. Kyllä voin sanoa muuttuneeni. Blogini aikana. Siitä jo vuosi sitten mainitsin. Kun kaikki oli ruusuista ja olin vain ihmeissäni, miten kaikki tuntui muuttuneen kuten olin toivonutkin. En voi sanoa kaiken olevan enää yhtä ihmeellistä. Johtunee osaksi myös siitä, etten oikeastaan asettanut valtavia odotuksia vuodelle 2012. On tapahtunut enemmän kuin tänne olen jaksanut puida. Voisi sanoa, että olen ihmeellisyydestä siirtynyt realistisuuteen. Ei ole huono asia, että minut on pudotettu . Tapa vain tuntuu epäreilulta. Ennen kaikkea se, että muut joutuivat ja joutuvat kärsimään.
Mutta loputon monologini hengähtäisi, jos mieleenne jotain nyt juolahtaa. Tällä erää: uusi vuosi tuokoon rauhallisia öitä, onnea ja rakkautta etenkin niille, jotka niiden otteesta ovat saattaneet turhan paljon lipsahtaa. Te joilla on barbei; leikkikää niillä. Kiitos
sydämellä Inkeri.
Valo on yhä iloni. Täällä on kylmä. Ihanaa. Repinyt.
Vähän tutkiskelin valon käyttäytymistä. Hän kun niin kovin on elämässäni läsnä näinä päivinä. Toki myös luonnollisessa olomuodossaan, vaikka onkin pimeää silloin, kun tähän asti on ollu valoa. Olennaisena osana elämää juuri nyt: kankaat ja kankaanpaino, joulumyyjäiset, lopputyö, hehkulamput, sukkahousujen paikkaaminen, ohuet sukkahousut, pimiökurssi, mustavalkofilmi, rikko ja vara, helsinkihype, chaitee, fotogrammit, projektit, jouluvaloilu, pitkät kävelylenkit, Regina Spektor, ylimääräiset kuoroharjoitukset, joululahjat ja -kortit, aikataulut, kalenteri, mekko, jazz-nykäri-baletti, Christian Boltanski, uskonto ja onnellisuus.
Olipa kerran Sinä ja Minä. Sinällä oli salaisuuksia, joita ei Minä
koskaan saanut tietää. Päivänä, jona Minä tuhkattiin, Sinä kuiskasi.
Päivänä, jona Minällä oli ollut polvisukat, Sinä oli itkenyt vasten
koristetyynyä. Päivänä, jona Minä oli saanut päänsäryn naurettuaan
vähintään sadan vuoden edestä, Sinä oli raapinut naarmuja. Päivänä, jona
Sinä oli soittanut keskellä yötä pimeälle, Minä näki painajaista, jossa
molemmat katosivat. Sinä kuuli siitä. Minä ei uskonut. Pimeä ei
soittanut takaisin. Sitten oli Minä poissa. Sinällä oli kädet ja kaksi
tuhkauurnaa.
Ei sillä jos katoan
kerroit ettet pelkää.
Yhdessä voin kuitenkin käydä käsi käteen olemattoman kanssa
senkin, mitä on
Pysähdyn enää harvoin miettimään toista reittiä,
en edes etsimään vihjeitä elämästäsi tai talostasi
Mutten minä sitä ole koskaan keksinyt;
tajunnut kai vain kysyä eri tavalla.
Lauseiden lopuissa ehdin kuitenkin aina miettiä talvea. Tätä olen
odottanut yhtä paljon, kun odotin kesällä syksyä. Sitten odotan taas
kevättä. Sitten odotan taas syksyä. Mutta talvi. Nyt se on lasin takana.
Ja kun olen sen luona lasin takana on valoja. Sumentuneita, kirkkaita,
värikkäitä, kylmiä ja lämpimiä. Voisin vaeltaa ikuisuuden, jos elämääni
ei kuuluisi niin edellä mainittuja aikani vieviä asioita. Mutta voin
nipistää sen sormistani, käsivarsistani sekä jalkapohjistani. Kuten saan
suoran linjan kohti kattoa, samoin voin kurottaa minne haluan.
Vapauttaa minut liikkumaan. En enää herää, vaan kuuntelen. Ja olen
lähellä jotain, mitä kumpikaan ei nähnyt tähän päivään.
Helsinkihypestä vielä sen verran, että käväisy symbolistien unimaailmassa ja katselemassa vanhoja hyviä aikoja neliön muotoisista dokumenteista (nenänniistoineen), oli kyllä piristävä kokemus. Koko pääkaupunki tuon reilun vuorokauden ajan jaksoi minua ihastuttaa huolimatta ajoittaisesta tihkutuulesta. Silti oli kuin toiseen maahan olisi matkustanut. Paikkoja, jotka ovat olemassa, mutta joihin voi vain kävellä ajan kanssa. Ja mikäpä voittaisi juna - ja bussimatkoja. Tunnelmaa auttamassa olivat tietysti Arieliin Tavastialla tutustuneet toverit Armiida ja Kukkonen. Intohimoisempia faneja saa hakea, kuten kuvakin osoittaa. Kiitos te.
Maailmani kylpee odotuksessa. Hyvässä ja onnessa, jos en sitä tarpeeksi selvästi ilmaissut.
Ei ole enää kyse siitä, mitä haluaisin näyttää. Ei sillä ole merkitystä, jos työ ei siltikään kuvasta minua. Olisi yhtä tyhjän kanssa kertoa jostain, mikä ei lopulta ole yhtään sinä. Pelkäänkö kertoa, pelkäänkö herättää mielipiteitä? Vai pelkäänkö, että työni hukkuu? Hävettää tunnustaa, mutta viimeistä pelkään ehkä eniten. En haluaisi olla vain se yksi jollain seinällä, sillä tiedän etten silloinkaan ole minä. Älä vertaa itseäsi minuun; minä en ole sinä. Mutta olenko sitten sen enempää minäkään? Kyllä olen. Onhan se minun lopputyöni.
Seinät ovat suunnanneet suojateistä välittämättä rauhattomuuden luokse
Tien toinen puoli
Rakentavat sinne kuulema ruttukasaa Variksilla on tekemistä sen kanssa Muuttivatko naapurit sinne kuitenkin Pilkistävät riikinkukon pyrstösulat Kultaisina ne hohtavat posliinilla pöydälläni Ovatkin siis täällä Hoi rutut, minne katositte, kovin laskoksenne kutsuivat luokseen Mutta ei niitä tohtinut lähestyä, kun ei tiennyt puserosta Samaa käytti jo ennen kuin vuotta täytti Nytkin näin: surupuserossa suru puserossa Lattiakin niiden peitossa Niitä liu'utan pintaa vasten kuten jossain muualla kuin selällä olisivat Samalla suojatien valkoinen katoaa Ei kukaan aio väistää ruttua, joka ei ole siellä missä pitäisi Eikä kukaan ole kuullut siitä suojatiestä Eikä meillä ollut todisteita.
-Yksi. Lämpötilat ja ajat. Kaksi. Esihuuhtelu. Kolme. Kehitys. Kaada tasaisesti purkkiin. Neljä. Keskeytys. Ravista koko ajan. Viisi. Kiinnitys. Tarkista aika. Kolmekymmentä sekuntia. Kuusi. Huuhtelu. Purkkiin suljettuna. Seitsemän. Kirkastus/HCA. Yhdestä kahteen minuuttia. Kahdeksan. Pesu. Ilman edellistä vähintään kaksikymmentä minuuttia. Yhdeksän. Kostutus. Älä ravista. Agepon 1+200. Kymmenen. Kuivaus. Ilmassa vähintään puoli tuntia. Emulsio on yhä herkkä.
Tutustunut lamppuihin. Ihmetellyt elämää ja puunrangan siluettia pimeyden keskellä.
Sain nukuttua. Koko jaksonhan tässä sitä olen yrittänytkin. Nukkuminen johti nukkumaan lisää. Eilen nukuin päiväunet. Sunnuntaina nukuin kahdet. Vaikka sen yhdeksän tuntia olenkin öisin unta saanut. Mutta en minä pienistä.. (...sienistä tai niiden poimijoista, joista sienet ovat mukavampia kuin karpalot, vaikkei niitä voi verrata.)
Illat hämärtyvät yhä aiemmin. Ehkä senkin kunniaksi keiju ja menninkäinen pistivät jonkinlaiseksi jouluksi. Oli kynttilöitä, niiden tuoksua, pitkään nukkumista, jouluvalot, pipareita ja piparitaikinaa, aamupalaksi glögiä, köyhien opiskelijoiden jouluateriana nuudeleita eri variaatioina sekä puuroa. Jota tosin emme syöneet.
Minä olen nähnyt vastarannan hämärtyvän. Ehkä ensi kevät odottaa minua sen kanssa, sillä nyt siitä nauttiminen tuntuu pakahduttavan vain; niin kaunista se on. Eikö olisi ihmeellistä piiloutua sen reunaman taakse ja verhoutua siihen kuin näkymättömyysviittaan. Sisältä se olisi pehmoinen, muttei lämmin. Pehmeys turruttaisi näköni. Se olisi sinisävyistä ja luulisin näkeväni valoja siellä täällä. Minut valtaisi vuoroin pakokauhu, etten löydä enää näkemään. Vuoroin heittäytyisin pehmeyteen ja turvallisuuteen. Tuntisin, kuulisin, haistaisin ja maistaisin koko tilan, jota ei lopulta olisikaan. Niin minulle kävi.
09.09. Kuume uhkaa. Ei mittaria. Ei mittausta. Kaatuminen ja käpertyminen kotikolon säleikön turvaan.
10.09. Kalevin päivä. Autoin mummiani valitsemaan sen kunniaksi ruusuja. Ei sillä kuulemma ole väliä, vaikkeivat ne pitkään ulkona kestäisikään: onhan merkkipäivä. Kalevin lisäksi myös minä sain mummin huomiota. Muodossa Rumba. Empä ole pitkään lukenut jotain niin tarkkaan.
11.09. Urakka 'YTL:n työllistäminen' alkaa.
12.09. Universaalit yliseksijumalat liikkeellä. T-ilta. Pettymys ja spekulointia. Ilmaisia omenoita.
13.09. Aurinko. Ahdistus. Kysymyksiä. Ahdistus.
14.09. Epätodellisuus.
15.09. Onni.
16.09. Kysymyksiä ja kysymyksiä. Ahdistusta ja oksennus. 17.09. Voisit pitää huolen itsestäsi. Tiedät että viet minulta jotain tärkeää. Yritän sen sijaan keskittyä kombinaatioon Schjerfbeck & Sallinen. Näytän Quasimodolta.
No tuleehan näitä hetkiä, että on toisella planeetalla. Ja vissiin kolmannellakin. Niitä kaipaan, jotka aamuisin herättelevät kipristeleviä varpaita ja voimattomia sormia. Unihiekka on niihin jälleen pystynyt, vaikka illalla jälleen lupasi, että valvoo ja sanoo suorat sanat sille, joka tuota ilmaisjakelua öihin toimittaa. Siihen tulokseen on tultu että joko se/hän ei osaa lukea tai on syntynyt anarkistiseksi wannabehipsteriks viiksineen kaikkineen. Ilmaisjakelua koskevien kieltokylttien lukeminen ja noudattaminen on niin mainstream. Uutisia sulle; hipsterit on niin out. Mutta: juuri tarkistin eikä ovellani ole vastaavaa ilmoitusta. Ei postilaatikossanikaan. Eli tule vaan käymään. Olikin jo ikävä. Ehkä wannabe olinkin minä.
Muutaman illallisreissu ulos. Kohti kuunsiltoja. Koko kroppa tunsi, ettei tämä ole normaalia. Taistele tai pakene. Ennen pitkää pakenin. Ehdin tallentaa vain jotain satunnaista, kun pelkuri sisälläni päätti, ettei ollut oikein olla niin myöhään ulkona niin kaukana kotoa. Tässä vaiheessa ainoa sana, jonka pystyn enää muodostamaan pääni sisällä, on 'kotiin'. Pääni on räjähtää. Ettekä te hellitä, vaan huudatte ja pakotatte minut nukahtamaan. Tiedätte, että niin pakenen. Tiedätte, että silloin olen luovuttanut. Ja voi kuinka nauratte sinä iltana ja kerrotte tarinoita, ja muodostatte pienillä varpaillanne varjokuvia nuotion savuun. Ilakointinne kaikuu varmasti vielä aamuvarhaisellakin huoneessani, jossa ei ole ketään. Vain ruumis, jolla on silmät auki. Niin nopeasti voi lähteä.
Tuoksutan seljankukkaa ja punaviinimarjoja. Ne leijuvat huoneessa. Seinää vasten istuvat nuotiolla Muumipeikko, Nipsu ja Nuuskamuikkunen. Nurkkaa vasten lentää pisaroita. Jälleennäkemisisä. Aiheita, joiden olemassaolon tahtoisin heittää kaivoon. Ja tarkemmin ajatellen voisin hypätä samantien niiden perään.
Ensimmäinen vuosi ilman valvovia silmiä. Viimeinen vuosi monen muun tähden. Lyhyesti todettuna olen muuttanut kotikoloon ja minusta on tullut yliseksijumala aka abi . Kuinka jännittävää. Kalevikin tuntuu kotiutuneen kotikoloon; katselen sen unta päkäpeitteellä Ville vieressään. Pitkästä aikaa miehet tuntuvat kantavan huolen huushollista. Ikävä kyllä vasta nyt, sillä monen asian huomaan unohtuneen kauas minusta. Noin puolentoista tunnin päähän vain, mutta kovin ne kaihertavat. Kyllä se tästä, enkä olekaan peitellyt kuin käsiäni, kasvojani, jalkojani ja mieltäni. Siirrän itseäni.
Tämä on se vuosi, eikö? Kun katoaminen ei ole sallittua. Silti olen ollut jo turha. Itkiessä olo tuntuu varsin typerältä. Koska usein itkee turhille asioille. Koska niin teki lähes joka ilta viimeksi yhdeksän ja kymmenen vuotta sitten eikä se silloinkaan auttanut. Koska se uuvuttaa entisestään eikä voi ajatella selkeästi. Ei sillä; en kai sitä muutenkaan tee.
Hah. Kyynisyyden huipentuma sentään. Nauran sille. Oikeesti.
Kuvissa tarkkoja ja epätarkkoja ihmisiä. Ja hah. Ootte mun seinällä.
'
