here suffocating

vielä yksikin perustelu

eikä mitään tapahtuisi sittenkään
minulle tärkeää on aloittaa aamu ja käydä tanssitunneilla
mutten ole jaksanut kumpaakaan, miten väsynyt ja tumma olenkaan
täysin tyyni ja mahonkisia jylhyyksiä kuvitteleva
ovenkahvat tai puiston kaiteet, sanoista ja hiljaisuudesta puhumattakaan
tai ohuet tuoksut, joita muut eivät tunne, vajoavat äänet, joita te ette näe
kaikki on yhdestäkin kiinni

tiedättehän; silloin, kun mikään ei ole toisin

(t)

aukean reunat näkyvät
aukea on valtava, mutta reunat lähellä
nurkkia sillä on ja katseita
käsiä ja kihisevää hikeä mukulakivien kuiluissa
valuvia parvekkeiden kuolaisia kieliä

 petturi
olkoon se hänen paheensa
tiedämmehän että on olemassa pahempaa
vaikka asioita tuskin verrataan niin
tai voidaan vain arvailla mitä olisi käynyt
jos olisi

seuratessani niiden odottavaa ja häpeilemätöntä kahleiden sumaa
saatan tuskin eksyä, mutta kadottaa kyllä

nytkin pitäisi olla jossain muualla

 olet tyhjentynyttä väsymystä ja voimattomia virkkeitä
ei ole aikaa, eikä veden särkyviä pintamaaleja
sillä välin ehdit sinuksi, muodoiksi ja siksi

sinulle täytyy hymyillä
ja sinulle
olemme niin loitolla
aikaisemmin ja tänään päättänyt
riitäkkään, en minäkään 
tehnyt solmuja ja leikannut siistiksi
entä sitten kun alan pitää sinusta ja tahdon koskettaa niskaasi
houkutella muut sanomaan: ei tämä ole todellisuutta
tai mitään sitä vastaavaa
minua ahdistavat hiusjuuresi, silmäkuoppasi
juonteesi jalkapöytien juhlassa keinovaloisissa varjoissa
hulpioiset huolesi, niistä ei puhuta
enkä käännäkään niitä minuksi, kun pyydät
armoa, olen voimaton
en minä ole se jolle puhua
vain se, jolla on tummaa huulissa, mustia kenkiä ja haaveita

en tiedä oliko se n ä l k ä ä . mutta tunsin sen taas. sairauden joka valui tänään kalvavana pääni päältä pintojani lattialle saakka. samalla pelkäsin. kuinkas muuten. olisin ollut tässä jo silloin aiemmin. vuosia ja vuosia. en tiennyt nimiä. tiesimpäs. ainakin osasin unohtaa. samalla tiesin ylittäväni kauan seuraamaani rajaa. laukussanikin raja. nyt se piirtyi kuten näytelmässä. se oli varsin selkeä, kun näin jälkeenpäin siihen uskalsin tiirata ohuiden ja vahingoittuneitteni välistä. muttei sitä saata nähdä. niitä juttuja, joita ei paljaalla silmällä, ei paljaalla kädellä. sen sinisyys oli minussa. kauttaaltaan ja verisenä. sen teräksinen olemus oli kylmä, samalla niin lämmin ja pehmeä. ei mitään. ei mitään, se kai se oli. sen nimi, ja vihjeet lukivat samalla listalla. köytin käteeni sen saatesanat, vaikka lupasin, etten ikinä ihoni alle anna sen mennä. ei, en siitä puhu. enkä puhu siitä siten. 

olemme huokaisseet, kuin se olisi sinetti päättymiselle. se päättäisi kasvottomien kuolon. se vesihana. ja niin moni muu. niiden rajat häilyvät yhä enemmän. vaikka raja olenkin minä, kun en. 

sinisyys minussa. sinisyys pinnalla. puoli yhdeksi, puoli yhdeksi. ainakin kadonnut. olikohan se. silmukkaat ja haarautuvat jatkeeni valuvat sitä samaa. kauanko olet seissyt siinä.

safe and sound

Niitä pidemmät huokaukset. Muttei tämä todellisuus ole sellainen.

Tuntuu, etten ole tähän vuoteen valmis.

Mihin minut valitaan.

Taas. Ettekö te näe.

Vaellan patsaalta toiselle. Muistan ne painajaisista, mutta tiedän, miten kaikki on turvallista. Niin kauan kuin jaksan. Seuraa sinne sysiseen siimekseen, jonne teen kodin, ei se ole tätä maailmaa kummempi tai pelottavampi. En vain koskaan ole ajatellut, että se satuttaisi. Kun niin käy, etsi minut valtatien vierestä, saavut katsomaan mihin katoavat ne hetket juuri ennen pimeyttä, tuskin enää löydät.

 Nukahdan pian matkalle, olen niin uupunut.  

Vielä vähän aikaa, vielä vähän.

Tunnistan omaa ääntäni. Ihan vähän vielä.

show you

täydellisiä ilmeitä, säälittäviä ympyröitä

onhan silläkin järkeä, suruttomia ruuantähteitä

miten voisinkaan selittää

we all became such fragile, broken things

 

yhtä kaunis, yhtä määrittelemättömän kova, kiiltävä

rakastan sen lähes ulottumattomissa, hajuton, ja silti tuoksutan, ja olen ensihetkistä täynnä

valkoisten seinien lehvistö saa rauhoittumaan, vaikka monesti tajuan heikkouttani harhaan

puhumatta, vai pulputa sanoja niin, ettei niitä ulos saakaan

vastaan samalla kylmällä, vastaan lusikan peilipinnalla, vastaan vain jollekin, en muista niiden nimiä

oli vain pakko päästä edes jokseenkin turvaan

antakaa se, antakaa tämä; ihan vain hetki, lupaan, voida taas luottaa

caught my

Niitä sanoja,

 joita käännän saumoistaan

 käytän yhä uudestaan

 laitan ne toimimaan

Mitkä ovat tämän pisteen ääret, mitä minun ääreni, mikä luettelossa on minun pisteeni,

 mikä diagnoosini, tahdon nyt toisilta suunnitelmani.

tiedätkö nyt, mistä puhun

Let

Vietän yhden elämistäni yhdessä huoneessa. Jälleen kertaan seiniä, kulmia, pohjaa ja sitä, mitä saattaisi koskettaa kattona. Mutta tässä huoneessa tuskin yletän seiniin, enkä yletäkään. Ohitsesi tarkkaan ikkunasta pois. Kerrot linnuista, joita en näe. Linnuista, jotka eivät kiinnosta, mutta nimeät ne vedestä, oksilta. Niistä paikoista, jotka minulle ovat olleet vain - nyt käsitän - sanoja, joilla ei ole ollut lopulta kuulijaa, ei ehkä sanojaa.

Tiedän mäestä, sen puista ja varjoista, jotka sinulle eivät tarkoita kuin huonoja keuhkoja. Kysyn, mitä se tarkoittaa, etkä taaskaan voi kuin väistää jalkojani. Ehkä se olenkin minä, joka potkii, joka potki. Joka sitoo, joka potkii.

Vappu oli kaunis, ja juhlaa, hyvän makuinen, rakkautta, valkoviiniä, lakkeja, suklaata, parsapiirakkaa, kävelyjä, valoa. 

Suutelin räntäsateessa.

Sitten päivä, jona tunnen toisella puolella. Nojaan heikkoa hengitystäni vastaantulevien meleerattujen laskoksien unettavaan liikkeeseen. Tuskin huomaan, kun yksi lähenee ja kaksi loittonee, tai miten ne ovat täynnä väsymystä ja välinpitämätöntä; miten ne ottavat hellään, samalla säröiseen syliinsä, ja saavat minut uskoutumaan lasioville. Korvakorut pois. 

Jossain hyväksynnän ja ahdistavien elämään opettavien kaunolla, rönsyävin linjoin kirjoitettujen tarrojen välissä. Vielä turhaa kävelyä kirsikankukkien alla. Kuvittelen itkuni siihen sairaalan pihaan.
Likainen tukka taakse, halusin olla puhdas. Halusin, että minut nähtäisiin, sillä minä en saata. 

Sataa taas. Odotan ja odotan, saan happea.

Sentti kertaa sentti

Helmikuun alkuun tammikuisia omakuvia,
 jotka tuntuu just nyt olevan ainoa keino mitään kertoa

Back to

Se tuli taas yhtä yllättäen.  

Seuraava päivä menee vain. Nukun ja arvailen varovasti, mikä tähän johti. 

En ehkä halua uskoa todeksi. Kaikki oli taas vain niin helppoa.

 Haluan pois, samalla tuskin pääsen edes keittiöön. Liikun toisiin satukirjoihin.

To Be Patient

Ompa tekopyhää, vai vielä väriä. Turhaa sitä on sievistellä; musta pukee paremmin kuin mikään. Tällaista. Se tuntuu yhtä likaiselle, en pese tukkaani, luettelen lisää. 

Olen käynyt elokuvateatterissa:
Itken ennen kuin mainokset loppuvat, itken ennen kuin elokuva loppuu, itken ennen kuin pääsen ulos rakennuksesta. Ehkä pitäisi käydä enemmän, saampahan jotkut tunteet sentään sisältäni. Mikä parasta; en suoraan osaa kiskoa, mitä ne kyyneleet edustavat, mikä saa kivisille poskilleni värivanoja puuteriin. En tiedä: se on helpottavampaa kuin koskaan.

Harmainta harmaata harmaampana päivänä, sitä ei saata kuvitella miten päivä saattaisi harmaampi olla, miten kaupunki saattaisi olla valuvampi. Vannon, että Salen punakeltainen julkisivukin on harmaa nykyään. Tämä kauneus tukehduttaa minut, olen vain täynnä, aivan niin täynnä.

 Vieressäni poika, tunnen kuuluvani hänen vierelleen. Edessämme on aivan liian pieni pöytä. Liian pienet tuolit. Pelkään odottaa kanssasi, mutta luotan sinuun pohjattomasti. Etkä petä.

Karkotettu elämä, hyväksytty rakkaus. Aion säästää marraskuulle, mutta päivästä toiseen näytän samalle. Tuijotat minua linssin läpi, syökset ihoni alle, sirpalelattia.
Ennemmin tai myöhemmin on avattava. Turha: se on vain kirjekuori, se on vain ruokaa, se on elämää, se on vain kaunista, se on yksi päivä muiden joukossa, se on vain sanoja ja se on horisontteja, itkeviä ruutuja, lohjenneita huulia, pimeys kuudelta, etenen Saturnukselta.  

 Maisemat katoavat, liukenevat. Hajoavat. Ei tämä ole minulle sen hallintaa. Rakkautta muuten vaan. Valmistatumista tulevaan.

Mukulakiville ja niiden yläpuoliselle

'Tää on mun koti' 

Köytä minut pois

En tiedä, mitä sanoa. Ainakin kai, että päivän aikana mielialani vaihtuu kymmenen kertaa valehtelematta. Valehtelematta valehtelu kuuluu noihin päiviin. En tiedä, mitä se tarkoittaa. En tiedä, miten jatkaa todellisuudesta, kun kuvittelin kertovani tänne kaikki ulottuvuudet aina siihen hetkeen, kun koen vapauttavammaksi lopettaa. 

En jaksa. En jaksa. En jaksa. Ole hiljaa. Minä olen väsynyt. En jaksa. En vaan jaksa. En jaksa enää. Olen niin väsynyt. En jaksa. En jaksa. Ole hiljaa. En jaksa. Minä en jaksa. Vai oletko vain laiska.

Seurata valoa

Minulla ikioma lasi, johon istutan vihreää. Hengittävää. Sen ympäröin suojamuurilla, jonka koostan turhamaisuudella. Muutoksella, jota en koskaan jostain syystä pelännyt. Näen sen läpi, se heijastaa aamuni kuten niitä rakastan. Herään kerrankin ajoissa ja saatan olla pitkäänkin tallessa. Oman laukkuni uumeniin muistan itseni tallettaneeni. Sillä lasilla tarjottavana hymyjä, vaikka vielä haaleita heijastuessaan takaisin. Hengittävää. Vihreää, jota haluan rakastaa kunnes sekin rakastaa minua.

 Tämä valo on kuten sen kuuluu tänään olla. Sitä se aina on. Kadehdinkin, kuinka sillä on monta päämäärää ja minkä ikinä se valitseekaan, johtaa sen tie aina jonnekin ja löytyy uusia alkuja. Päämääriä, joista voi olla niin varma, että niiden mukaan saattaa vaan liueta. En saata kuvitella kauniimpaa ja ehdin pakahtua jälleen monesti ennen kuin päivä saavuttaa edes puolta. Itää tai länttä, pohjoisen kohdalla kerään rakkaimpani ja liimaan sirpaleita edes hauraaksi rakenteeksi. Lähden.
 Minullakin muutama. Niiden on oltava valoa, ei sitä vettä jonka kuvajaiseen saattaa särkyä. Eikä niitä ääniä, joiden kanssa olen leikkinyt kauan. Päämääriä. Yhtä lailla, kun unohtunut ruoka-aikojen ohi leikkimään; niin myös olen kadottanut tärkeyttä.

Tänään hänelle suklaakirsikkapuu ja David Bowien elämänkerta. Omistettu päivä äideille. On se enemmän kuin oikein. Päivänä muiden joukossa kipuaa minuun ja ripustaa itselleen ruusuja. Kutsu käy kahville. Minä vältän. Kuvaan ruusut ja lähden. 

 Käyn luillasi. En aio palata. Tiesinhän minä seuraavan yön toivottomuuden ja valvoin rakkaan vierellä. Silti en ollut pitkään aikaan ollut niin kaukana kenestäkään. Tiesin kasvavan inhon ja tunsin sen tummuvan heti ihoni alle kuolleeksi vereksi kuin elokuvan kirotuilla jumalilla. Lähden, minä sanoin. Lähden.

Elo hopea

Vihaan. Vihaan. Lasken hänet turdus merulaksi. Niin minä olen aina mustarastaan kuvitellut. Että ne hautajaisiin menossa. Minä solmin niiden kauloihin rusetteja ja ruusukkeita. Tulipunaisia. Silittelen hiljakseen ja pyyhin niiden muistoja minusta. Luotan, että kun itse en pysty, ne vievät kukkani haudalle. Hautausmaa on täynnä ihmisiä. Mutta minä en ole yksi heistä, eivätkä he minua huomaa. Olen tuoksua poissa heidän luotaan.

  Istun polvieni päällä. Sataa kuten hetkinä, kun en omilla jaloillani enää voinut kävellä ja raahauduin mullan tuoksua vasten kukkien vetämänä kohti hopeaa. Hopea minut tuuditti ja rakasti lauluillaan. Seuraan hopean voimistuvia vesivanoja, jotka aika ajoin ylittävät hautakiven liukasta tummaa pintaa. Tiedän kenen hauta se on. Tiedän niiden lintujen nimet, jotka pyytävät lupaani lähteä matkaan.  Mutta hahmo polviensa päällä oman hautansa edessä on tuntematon. Rakastaa sadetta. Silittää yhtä turdus merulaa. Sitoo viimeisenkin ylle punaista. Nyt minä kukkia mullan tuoksussa. Lapsuuteni jaloilla.
  Joku onkii järvestä rantaa kohti kulkeutuneet punaiset saappaat. Katson järveä kunnes tuuli pyyhkii loputkin. Vain punaista. Jätän ne linnuilleni, saappailleni ja sateelle. Hauta katoaa kuuron alle. Sitten pinta on taas tyyni.
  
  Sitten.

Huulipunakokeilu viime päiviltä. Enpä olisi tätä päivää uskonut näkeväni. Miten yksi väri soikin aurinkoa. Ja tuo väri kuului maaleihin. Yhtäkkiä tunnen itseni vanhemmaksi kuin se iänikuinen viisivuotias Inkeri. Ylikasvanut otsatukka, punaistakin punaisemmat huulet, mustat silmät ja kalpea iho tekivät oloni yhtäkkiä kypsäksi. Omenatkin kypsyvät. En olekaan Valkeakuulas. Ehkä olen Huvitus.

 Pienenä sitä vierestä seurasi, kun äiti veti huulinsa punaa. En kuitenkaan ollut niitä lapsia, jotka ottivat huulipunan äitinsä silmän välttäessä ja suttasivat sillä tyylikkäät rajaukset hymykuoppiin asti. Mutta toki ajattelin: minäkin sitten kun olen iso. Muttei se ollut mikään tietoinen rajapyykki. Se tuntui vain hyvälle. Oikeaan aikaan löysin tämän värin pöydältäni.

Pelko, kun eräänä iltana nousin rappusia säleikköjen turvaan. En tajunnut enää mitä teen. Jalkani veivät, käteni hapusivat ja löysivät. Ja samassa olen salaa. Minun peittoni punainen. Sillä lampaita. Pitkästä aikaa tunsin taas selkäni. Olemassaolosta tuli yhtäkkiä tärkeää. Olemassaoleva tuntee, enemmän kuin muistinkaan. Minä suljen silmäni ja hymyilen sairaasti.

Minä ja kymmenet kasvoni.

'

Iloa: XXn singlevinyyli, Puutarhurin irtoteetä, pähkinöitä, aurinkoa, vesivärimekko ja seljankukkamehua. Minä ja materia.

Mitenkään silloin

Puuteri.

Se mattaa. Kuljettaa mahdollisia täydellisyyden siemeniä mukanaan. Saattaa tuoda hymyn peilistä. Sillä peität, mitä peitettävissä on. Sillä silotat loppuun maalisi.  Tulostat naamasi.

 Heräät eräänä aamuna sirpaleisiin. Se saattaa johtua mistä vain. Tiputit sen, kului käytössä haurauteen, laatu oli vain yksinkertaisesti huono. Yhtä kaikki, et sitä viitsi enää edes yrittää koota. Se on hyödytön. Se hyödyttömämmäksi muuttuu sellaisen käsissä, joka ei osaa sen osiin oikein tarttua. Sellaiset ovat harvassa. 

 Se hajoaa kosketuksesta. Paloja jo miljoonia. Ne muuttuvat aina vain pienemmiksi. Muuttuvat pölyksi. Katoavat kuten valokeilassa vielä hetki sitten erottunut lentävä pöly. Sekin rajojensa ulkopuolella on aistien ulottumattomissa.

  Joku voi koettaa lohduttaa, yrittää koota. Tehdä jopa kaikkensa sen eteen. Saattaa hajota silti. Haurauttaan. Vahingossa. Valmistusvirhettään. Ei hyödytä. Pirstaleinen kuva alkaa hahmottua. Osta uusi, korvaamaton se ei ole. Ei koskaan ollutkaan.

  Sama turha. Sama joka silti saattoi pelastaa päiväsi. Saattoi kätkeä sinut. Saattoi piilottaa taakseen. Olla apuna. Olla nauruna. Kasvoilla. Vetää puoleensa, tappaa tunteensa.

 Tulee minustakin tähtipölyä. 

 Aikasi olet sitä kuluttanut. Kuollutta ihoa koristanut. Keskeltä se kulunut ensin. Reunatkaan eivät jaksa pysyä kasassa. Taittunut loisteputken valossa rumaksi. Antanut syyn muuttua tuhkaksi.

 Oli minulla yhtä täydellinen syntymäpäivä. Vaikkei sitä pitänyt edes olla. Lisää kysymyksiä. Paljon samoja. Syytöstä. Mutta sanoja, jotka tahdoin sanoa. Sanoja, jotka tahdoin kuulla. Päivä, johon saatoin taas pakahtua. Nieltyä itkua peitolla. Iloa ja onnea, kuten satujen lopussa.

Toisella puolella

Häivyn, kun voin kuulla täriseviä kosketuksia. Tunnen että, vaikka väylän reunamia ei voi enää hahmottaa, sille ei enää mahdu kulkemaan samaa matkaa. Kantapääni menivät kuitenkin verille aikaa sitten. Sekin kadonnut minulta, en tiedä milloin oli silloin ja onko minulla varaa ostaa laastareita estämään virtaavaa punaista. Edes halua. Olen siirtänyt itseni taakse. Koettanut parantaa hankaumia. Kun väylä aukeaa risteykseen, en seuraa kannoilla. Vielä viimeinen silmäys, pitäähän minun varmistaa, että edes toinen voi tulevaisuudessakin vetää kengät jalkaansa.

 Diagnosoimattomia vetoja takaani juuri, kun käännän selkäni tiskatakseni teekuppini. Olin unohtanut sen siihen, missä näköalaa ei pian olisi. Aamutunnin madeltua jalkojeni juuressa - olen varma että sihinänkin kuulin, kun tapetoin katseeni kuution määrittelemättömän väriseen lattiaan - päässäni ei ollut mitään. Tahdoin unohtaa. Sen tunnin, sen lattian, ne sanat, joiden välissä ehdin uittaa pääni kuten tapasin pienempänä mökin saunan järvivesisaavissa. Kuten eletyssä elämässäkin, nytkin kylmä vesivana valuu hyytävänä selkääni pitkin, vaikka pääni olisikin jo unohtanut kylmän. Se iskee yhä uudestaan. Sanat ja äänet loppuvat ja virta alkaa tulvia sisältäni. Kuplat eivät enää naurata vaan syöksyvät salamoiden tavoin suoraan alaripsilleni vieden osan niitä mukanaan. Siinä kohdassa niillä on jo oma tahto.

  Yhtäkkiä minulle olikin määritys, jonka silti ei ollut tarkoitus määritellä minua. Sitten elän vihassa ja ahdistuksessa. Elän maailmassa, jossa nuudelien syönti on ollut enemmän kuin vaikeaa. Vähemmän kuin mahdollista. Ajelehdin vallihaudassa, joka kuhisee pelkojani. Kuin se, mitä en nieltyä saa. Olen tulossa jostain, päämäärä minulla on ollut, mutta unohtanut keinot, miten sinne aijoin kiivetä. Miten tavoitella vastarantaa. Missä se lopulta olikaan, mitä sieltä hain.
Välillä se minuun kiinnittyy. Päämäärä. Jälleen palaa kupliminen ympärilleni, minä en sitä voi enää käsitellä. Sulkea pois. Katsoa ulos tunnistamattomaan lumeen ja pyyhkiä vaivihkaa meikit paikoilleen. Ei se enää ole enää täysin tiedostettua. Mielikuva terästä vetämässä lapaluideni muotoja ja selkärangan vierestä ovat se vana. Ovat se, mikä kuplii ympäriltäni. Se, mitä tiedän, ettei ole olemassakaan. Ja se, jolla kylliksi jo alaa nipistää heti, jos luulen voivani jatkaa. Mahdollisuus oli se, jonka turvin jatkoin ennen. Nyt joka puolella on niitä seiniä. Peilejä. Osoittelua. Lopulta teräviä kuplia. Niillä ei ole puhtaat jauhot pussissa, minä tiedän. Vaikkei se totta olekaan. Tiedän senkin.

  Eremitaasi, Kunstkamera, Venäläisen taiteen museo, Etagi, kävelyä ja vaellusta kävelyn ja vaelluksen perään. Varomista. Liikenne. Sienilettua. Imelääkin imelämpää aamua. Kattoja ja katteja. Uudet aspektit vessoihin. Vanha tuttu ja yhä ihanampi rakennuksiin ja rakenteisiin. Ystävät ikuistettu ikkunoiden äärellä. Pitkä postaus Pietarista. Niin paljon mätti verrattuna kotoSuomeen, mutta silti jäi aivan mielettömän ihana fiilis. Että joo. Tänne palaan jonain päivänä. 

 Kiitos Pietari, Viipuri, Venäjä, paras matkaseura ja elämä. Tätä voisi kutsua jo askeleeksi.

P.s. Kissoja ja kissanaisia. Cute Girls with Cats. (plus kestoaihe: parrat.) 

Apua

1.Hämärä padonnut viimeiseen asti jotain, mitä tunteiksikin kai voisi kutsua. Nyt ne pursuavat suihkussa. Älytöntä nuorten draamasarjaa katsoessa. Tanssitunnin jälkeen. Juostessani rappusia ylös pakkasessa.Yhtä älytön on idea toteutaa vihdoin pajunoksien koristelua pitkästä aikaa. Kumpa edes ne osaisin jättää rauhaan.

2. Teen matkaa, johon kuuluu ilo siitä ettei edellisestä herätyskellon pirauksesta ole kuin kymmenen minuuttia; voin vielä nukkua toiset kymmenen. Onnistuu heräämään hymy huulillaan seitsemän herätykseen. Nukkuu vielä tunnin. Hymyilee vielä silloinkin. Silmät pyrkivät tahtiin mukaan, kun pesen eilisen mustia silmiä. Haluavat valua, kuin sisarensa loisteputken valossa. Haluavat nähdä valkean taakse.

3.Saan viestin, ehdotuksen lähteä kahville. Sillä hetkellä päätän olla yksi niistä, jotka tilaavat kahvilassa kahvia. Kolikkoni riittävät juuri ja juuri siihen. Onneksi laitoin jo bussirahat erilleen. Ne ovat minulle korvaamattomat, kun muistan, mikä minua kotona odottaa: mitä äitikin lupasi minulle. Mämmiä sanoin, vanlijakastikettakin. Olen ehkä maailman onnellisin sitten, ajattelin.

Top kolme minun onneni sumuiselta alueelta. 

 

 Minä ja kummini.

Teoriaosuus:
 
Yhä voimakkaammin alan uskoa teoriaani omasta onnestani. Se tuntuu olevan saavuttamattomissa. Minulla voi olla kaikki mitä ikinä olen saattanut toivoa ja kilometrejä enemmänkin. Silti minussa on juurtuneena sokeus ja pimeys; niiden vankilat. Pahin viholliseni olen itse itselleni ollut jo pitkään, ei tähän muuta selitystä kaltereiden välistä ole löytynyt. Pahaa pahempi tuntuu nykyään kuitenkin omalle itselleni olevan hyvä. Mitä sekin sitten tarkoittaa, jos sekin minua vastaan käy.
 En kestä onnea. Pakahdun siinä silmänräpäyksessä kaikkeen kauneuteen ja hymyihin ympärilläni, kun niitä uskaltautuu minkään aistin ulottuville. Ilman niitäkin, tunnen, että sitä olen alkanut ennakoida. Minun on löydettävä tie pakoon onnea, tai tiedän, että se minua satuttaa. Olen kyllästynyt räsymattoihin.
Vaikka olen menettänyt sitä, mitä minulla oli säännöllisesti tapana ajatella toisten ihmisten läsnäollessa, voin arvoistani vielä pienet sirpaleet kerätä. Osa hautasin tuhkauurnaan näkymättömiin. Olkoon edes ne turvassa. Jos joku siihen kajoaa, on vastassa haavoja. Jos edes kantta raottaa laskeakseen vapaaksi. On vastassa haavoja. 
 Koska kaikki on jatkuvasti rajamailla; kaatuako vai eikö kaatua, olen päättänyt vain sulkea syliini tuon tuhkauurnan ja sairastaa kipuni niinä hetkinä, kun niillä teillä kehoni saattaa vealtaa. Mieleni kanssa tai ilman. Mutta miettinyt, mitä se tulee maksamaan. Onko se sen arvoista, olenko minä sen arvoinen. Oletan, että vainoharhoja on enemmän kuin seitit ympärilläni korviini kuiskaavat rumasti. Toistavat säälittävyydestä. 

Minä kaikkeen katoan. Oli se kaikki rajalla tai ei. Minulla on ollut paljon vaihtoehtoja tulevaisuuteni suhteen; tämän lisään joukkoon. Luonnolliselta se jo tuntuu. Eihän läsnäolo koskaan ole ollut se mun juttu.

Ajatukset, jotka ajattelin jättää päivittämättä.