Like a ghost I've been recently

 Voi ei hei; miksi tämä menee niin usein näin? Että, kun pitäisi tehdä yksi vähemmän kuin kymmenenmiljoonaa muuta asiaa, mutta silti tehdä ne kaikki, niin päätän lähteä väsäämään ja leikkimään tänne. Eihän siinä; leikkiminen on aina yhtä mukavaa; varsinkin, kun kyseessä on vuoden ensimmäinen lumileikki. Mutta tiedän, mihin tämä johtaa. Maanantaiseen aamuun, jona huomaan, etten tippakaan alkoholia ole juonut, mutta olen silti kansankielellisesti ilmaistuna darrassa. Pienikin ääni ärsyttää ja kuulostaa kuin viisi norsulaumaa pitäisi reivejä juoma-alueellaan, joka kulkisi koko ajan aivan selkäni takana. Ja kun käännän päätäni; kaikki piiloutuvat lähelläolevien näköesteiden taakse elinympäristöään myöten. Niin... Eikä mikään ole mitään muuta kuin omaa laiskuuttani, omaa kykenemättömyyttäni ja kolmea tusinaa muuta salaa lausutta asiaa, jotka nimeän tekosyiksi. Vain viimeiset; puhun joskus tottakin.

Lupausten aika, mutten tohdi yhtäkään kirjoittaa saati ääneen sanoa. Haluan pitää ne omina salaisuuksinani. Silloin petän vain itseni. Uuden vuoden aaton aamuna löysin valkoista. Se on lunta. Näin kävi jouluaattonakin; yöllä oli satanut lunta. Ja laskin uusia enkeleitä hautausmaalle; perheemme enkeleiden viereen. Valo tuntui tuona hetkenä niin kauniilta, että tuntui kuin päivä olisi jo hieman pidentynyt. Aistin ne minuutit, jotka jo olimme pimeydestä voittaneet. Silti on yhä pimeää, kun avaan oven, jonka kahvasta olen huomannut pitäväni; koulun oven. Niin sisään kuin uloskin hiipisiessäni. Silti yhä varjoja, joiden valonlähdettä en löydä.

Ja sitten kului viikko ja herään perjantaiseen aamuun. Niin kuin sinäkin. Ja mietin voimauttavaa valokuvausta. Niin kuin vasta eilen olisin seurannut sen tummahiuksisen korvakorujen liikettä. Jospa minustakin tulee isona yhtä aikaansaava; ehkä ihminen.
 Äskettäin huomasin myös, kuinka olen kaivannut aamuista höyryä. Sitä, kuinka kiroan mielessäni aamun, joka ei ole edes vielä valjennut. Sitä, kuinka suortuvakasani -jota myös nutturaksi joissain piireissä kutsutaan - luovuttaa suortuviaan villakankaalle ja tuuleen. Olenhan antelias ja huomaavainen kaikkien niiden rumien sanojen keskelläkin. Tuuli tappaa yhtä lailla kuin manillaköysikin voi tukehduttaa. Niin tahdon uskoa. Tiedän myös, ettei tämä ole uusi juttu: tähtisädetikuilla on piileviä voimia. Niin kuin keijuilla.