The sun goes up; the sun goes down

Vuorossa muutama sana. Kappaleita ympäriämpärioravista.

Olen sinne kadonnut ja sieltä herännyt. Olen kävellyt Harhaan. Siellä perhosia, joiden värit eivät käsitä minkäänlaista termistöä. Siellä kuplia, joiden sisällä voin leijua ikuisuuksiin ilman ympäröivän maailman puhkeamista ja ruumiini putoamista. Siellä lunta, joka ei valu altani: kuten Kevät sen nykyään minulta riistää. Ei, en halua, että menet vielä. Lumi tule takaisin ole kiltti. Ja peitä jää ja liukastuminen. Ja ole vielä hetki oma puhdas, valkea ja viaton itsesi. Koska jos menet, en tiedä mihin olen sinut jälleen kadottanut, vaikka joka vuosi niin käy. Odota vielä hetki, että ehdin kahvitella yhtenä kiirettömänä aamuna sinun ja Valon kanssa.

Tuskin jaksan uskoa, että tosiaan pääsimme kinokseen. Siksi minä paikkaa kutsun. Tarkemmin ottaen minut pystyi paikallistamaan tummansinisenä pilkkuna Keurusselältä. Taisin huutaa niin kovaa, että välkähdin jonkun navigaattorissa. Ups. 

Tapahtui hiipparointia jäällä. Poukamassa ja niemennokassa. Silmissä välähtelivät lapsuudesta tutut Pikku Kakkosen varoitukset heikoista jäistä. Kuulin nallen murinan. Hui. Siksi osasin varoa ja selvisin pois Kalevi sylissäni. Raukkaparalla ei ole kaulaliinaa. Toivon, ettei hän vilustunut.

Koitan verhota itseäni pitsiin. Ja selkämykseen ripustaa tylliä. Pelko siitä, etteivät ne kestä on suunnaton, sillä silloin kaikki menee uusiksi, vanhaksi, keskiajalle ja historiaann. Siitäkin uusrenessanssin jälkeen. Siitä ja oravista, jotka juoksevat jatkuvasti ympärilläni ja olen aivan sekaisin. Pörheyttä, mutta jonkun hännästä on kiskaistava päästäkseni niiden keskuksesta pois.

Tarpeeksi, kun kuljeskelin löysin minäkin valoa, vaikka tokkopa ole oikeaa. Kuitenkin; kuuluu sitäkin olevan kaikkialla tätä nykyä. Kuusen alla tunnen olevani kuuluisa. Se kuuluisa poikkeus joka vahvistaa säännön.