Juhani Aho ja hänen Rautatiensä. Matin ja Liisan asema. Kuinka en sitä aiemmin tajunnut? Vuodelta 1884.
Harmi, etten ehdi enää nähdä, kuulla tai tuntea. Jääteetä. Lohduttaudun vaikka sillä. Pienin siemauksin, jotka kielivät mustikoista. Pienin askelin ja vähin äänin. Varovasti, ettei ovi narahda. Ja uudestaan keskelle ihmemaata. Kun palaan, talvi on jälleen piiloutunut.
Huudan äänimerkkiä. Vastaus nipistää poskiani. Pisaroita ja hymyilen: enhän huuliani edes punannut. Saati silmiäni mustannut. Ei siis huolta, että tauluni valuisi. Mutta Rauteitse kirjoitin loppuun. Sinne päin lähetin ja päätin, että on tullut aika ostaa jälleen pähkinöitä. Raivasin tieni joulukonvehtirasioiden keskeltä kohti muutamaa cashewia. Paahdettuina ne tykkään nauttia. "Mustana, maidolla, kylmänä, kuumana..."
Tosiaan; aloittelen aamua teen ja kynttilän sekaisissa tunnelmissa. Pari teehelmeä ja joulun haju. Päätin, että on aika ottaa ihan pikkuisen omaa aikaa. Se on salaisuus, jonka sitten päätin kuuluttaa julkisesti. Niin että hys; se on salaisuus. Sitten: repaleiseksi voisin luonnehtia aamun taivasta. Vähän vaaleansiniseen vivahtavaa. Vaaleita hahtuvia ja tyynyjä. Aamu, jota olen odottanut, vaikka ilta ei mennytkään aivan kuten suunnittelin. Aamu, joka on tuonut edes hieman hymyä kiristyneelle ja kylmyyden rapisuttamalle kasvomuodostelmalle.
Yhä enemmän ja enemmän olen alkanut vihata tuossa nimenomaisessa kaupungissa rundaamista. Joka kerta, kun siellä käy, tahtoo samantien takaisin. Juuri nyt se ei ole mahdollista, eikä ole varaa tahtoa. Ei ole varaa saada tahtoaan läpi, kun pahimmassa tapauksessa se merkitsisi, että oikeasti palaisin tuohon paikkaan. Jälleen lohduttaudun jääteellä. Mustikoita. Jään kylmäämiä mustikoita. Erottelen niitä ja suljen silmäni siltä varalta, että jääteetä olisi vielä jäljellä kun avaan ne.
Tosiaan; aloittelen aamua teen ja kynttilän sekaisissa tunnelmissa. Pari teehelmeä ja joulun haju. Päätin, että on aika ottaa ihan pikkuisen omaa aikaa. Se on salaisuus, jonka sitten päätin kuuluttaa julkisesti. Niin että hys; se on salaisuus. Sitten: repaleiseksi voisin luonnehtia aamun taivasta. Vähän vaaleansiniseen vivahtavaa. Vaaleita hahtuvia ja tyynyjä. Aamu, jota olen odottanut, vaikka ilta ei mennytkään aivan kuten suunnittelin. Aamu, joka on tuonut edes hieman hymyä kiristyneelle ja kylmyyden rapisuttamalle kasvomuodostelmalle.
Takana kurkistus pääkaupunkiseudulle. Tarkemmin sanottuna Helsinkiin. Matkan takana eli syynä eli tarkoitusperänä kouluni opintoretki. Kohteina Ateneum, Design-museo, Kiasma, Stupido ja Ryhmäteatteri. Koin Lapin taikaa, hyppäsin ruutuun, tervehdin Arskaa, hypistelin vompatteja ja nauroin pimeässä Don Quijotelle. Keräsin kolme tarraa, kopistelin ja väsyin. Mukaan ripustautuivat muutamat ilmaiset lehtinumerot. Ja kangaskassi.
Aamun lisäksi aluillaan on talvi. Vaikka Helsinki tuntuu imaisseen kaiken valkeuden mukanaan. Elielinaukiolleen, goottilaista tyylisuuntaa edustavalle palolaitokselleen. Paketoituihin rakennuksiin. Kai se vain kertoo joulun olevan ovella. Kaikki tämä, eikä ole edes joulukuu; eikä ole edes lunta. Pelottavia näyteikkunoita.Turhuuden tuntua. Suupielien alkuja. Lars Vaular ja tervetuloa kotiin.
Lopeta lämpöön. Sillä aurinko sitä nyt suo. Olen odottanut sitä. Luulin, että on suuttunut. Lopeta nyt ja muista sammuttaa liesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi