lauantai 20. huhtikuuta 2013

Elo hopea

Vihaan. Vihaan. Lasken hänet turdus merulaksi. Niin minä olen aina mustarastaan kuvitellut. Että ne hautajaisiin menossa. Minä solmin niiden kauloihin rusetteja ja ruusukkeita. Tulipunaisia. Silittelen hiljakseen ja pyyhin niiden muistoja minusta. Luotan, että kun itse en pysty, ne vievät kukkani haudalle. Hautausmaa on täynnä ihmisiä. Mutta minä en ole yksi heistä, eivätkä he minua huomaa. Olen tuoksua poissa heidän luotaan.
  Istun polvieni päällä. Sataa kuten hetkinä, kun en omilla jaloillani enää voinut kävellä ja raahauduin mullan tuoksua vasten kukkien vetämänä kohti hopeaa. Hopea minut tuuditti ja rakasti lauluillaan. Seuraan hopean voimistuvia vesivanoja, jotka aika ajoin ylittävät hautakiven liukasta tummaa pintaa. Tiedän kenen hauta se on. Tiedän niiden lintujen nimet, jotka pyytävät lupaani lähteä matkaan.  Mutta hahmo polviensa päällä oman hautansa edessä on tuntematon. Rakastaa sadetta. Silittää yhtä turdus merulaa. Sitoo viimeisenkin ylle punaista. Nyt minä kukkia mullan tuoksussa. Lapsuuteni jaloilla.
  Joku onkii järvestä rantaa kohti kulkeutuneet punaiset saappaat. Katson järveä kunnes tuuli pyyhkii loputkin. Vain punaista. Jätän ne linnuilleni, saappailleni ja sateelle. Hauta katoaa kuuron alle. Sitten pinta on taas tyyni.
  
  Sitten.
Huulipunakokeilu viime päiviltä. Enpä olisi tätä päivää uskonut näkeväni. Miten yksi väri soikin aurinkoa. Ja tuo väri kuului maaleihin. Yhtäkkiä tunnen itseni vanhemmaksi kuin se iänikuinen viisivuotias Inkeri. Ylikasvanut otsatukka, punaistakin punaisemmat huulet, mustat silmät ja kalpea iho tekivät oloni yhtäkkiä kypsäksi. Omenatkin kypsyvät. En olekaan Valkeakuulas. Ehkä olen Huvitus.
 Pienenä sitä vierestä seurasi, kun äiti veti huulinsa punaa. En kuitenkaan ollut niitä lapsia, jotka ottivat huulipunan äitinsä silmän välttäessä ja suttasivat sillä tyylikkäät rajaukset hymykuoppiin asti. Mutta toki ajattelin: minäkin sitten kun olen iso. Muttei se ollut mikään tietoinen rajapyykki. Se tuntui vain hyvälle. Oikeaan aikaan löysin tämän värin pöydältäni.

Pelko, kun eräänä iltana nousin rappusia säleikköjen turvaan. En tajunnut enää mitä teen. Jalkani veivät, käteni hapusivat ja löysivät. Ja samassa olen salaa. Minun peittoni punainen. Sillä lampaita. Pitkästä aikaa tunsin taas selkäni. Olemassaolosta tuli yhtäkkiä tärkeää. Olemassaoleva tuntee, enemmän kuin muistinkaan. Minä suljen silmäni ja hymyilen sairaasti.


Minä ja kymmenet kasvoni.

'

Iloa: XXn singlevinyyli, Puutarhurin irtoteetä, pähkinöitä, aurinkoa, vesivärimekko ja seljankukkamehua. Minä ja materia.

4 kommenttia:

  1. Ihana toi punanen huulipuna, Vau!! :D

    ❤: http://kehvelijehnakas.blogspot.fi

    VastaaPoista
  2. niin kauniita kuvia taas kerran ihana! - you know who ;)

    VastaaPoista

Missä mielesi kävi