1.Hämärä padonnut viimeiseen asti jotain, mitä tunteiksikin kai voisi kutsua. Nyt ne pursuavat suihkussa. Älytöntä nuorten draamasarjaa katsoessa. Tanssitunnin jälkeen. Juostessani rappusia ylös pakkasessa.Yhtä älytön on idea toteutaa vihdoin pajunoksien koristelua pitkästä aikaa. Kumpa edes ne osaisin jättää rauhaan.
2. Teen matkaa, johon kuuluu ilo siitä ettei edellisestä herätyskellon pirauksesta ole kuin kymmenen minuuttia; voin vielä nukkua toiset kymmenen. Onnistuu heräämään hymy huulillaan seitsemän herätykseen. Nukkuu vielä tunnin. Hymyilee vielä silloinkin. Silmät pyrkivät tahtiin mukaan, kun pesen eilisen mustia silmiä. Haluavat valua, kuin sisarensa loisteputken valossa. Haluavat nähdä valkean taakse.
3.Saan viestin, ehdotuksen lähteä kahville. Sillä hetkellä päätän olla yksi niistä, jotka tilaavat kahvilassa kahvia. Kolikkoni riittävät juuri ja juuri siihen. Onneksi laitoin jo bussirahat erilleen. Ne ovat minulle korvaamattomat, kun muistan, mikä minua kotona odottaa: mitä äitikin lupasi minulle. Mämmiä sanoin, vanlijakastikettakin. Olen ehkä maailman onnellisin sitten, ajattelin.
Top kolme minun onneni sumuiselta alueelta.
Teoriaosuus:
Yhä voimakkaammin alan uskoa teoriaani omasta onnestani. Se tuntuu olevan saavuttamattomissa. Minulla voi olla kaikki mitä ikinä olen saattanut toivoa ja kilometrejä enemmänkin. Silti minussa on juurtuneena sokeus ja pimeys; niiden vankilat. Pahin viholliseni olen itse itselleni ollut jo pitkään, ei tähän muuta selitystä kaltereiden välistä ole löytynyt. Pahaa pahempi tuntuu nykyään kuitenkin omalle itselleni olevan hyvä. Mitä sekin sitten tarkoittaa, jos sekin minua vastaan käy.
En kestä onnea. Pakahdun siinä silmänräpäyksessä kaikkeen kauneuteen ja hymyihin ympärilläni, kun niitä uskaltautuu minkään aistin ulottuville. Ilman niitäkin, tunnen, että sitä olen alkanut ennakoida. Minun on löydettävä tie pakoon onnea, tai tiedän, että se minua satuttaa. Olen kyllästynyt räsymattoihin.
Vaikka olen menettänyt sitä, mitä minulla oli säännöllisesti tapana ajatella toisten ihmisten läsnäollessa, voin arvoistani vielä pienet sirpaleet kerätä. Osa hautasin tuhkauurnaan näkymättömiin. Olkoon edes ne turvassa. Jos joku siihen kajoaa, on vastassa haavoja. Jos edes kantta raottaa laskeakseen vapaaksi. On vastassa haavoja.
Koska kaikki on jatkuvasti rajamailla; kaatuako vai eikö kaatua, olen päättänyt vain sulkea syliini tuon tuhkauurnan ja sairastaa kipuni niinä hetkinä, kun niillä teillä kehoni saattaa vealtaa. Mieleni kanssa tai ilman. Mutta miettinyt, mitä se tulee maksamaan. Onko se sen arvoista, olenko minä sen arvoinen. Oletan, että vainoharhoja on enemmän kuin seitit ympärilläni korviini kuiskaavat rumasti. Toistavat säälittävyydestä.
Minä kaikkeen katoan. Oli se kaikki rajalla tai ei. Minulla on ollut paljon vaihtoehtoja tulevaisuuteni suhteen; tämän lisään joukkoon. Luonnolliselta se jo tuntuu. Eihän läsnäolo koskaan ole ollut se mun juttu.
Ajatukset, jotka ajattelin jättää päivittämättä.
2. Teen matkaa, johon kuuluu ilo siitä ettei edellisestä herätyskellon pirauksesta ole kuin kymmenen minuuttia; voin vielä nukkua toiset kymmenen. Onnistuu heräämään hymy huulillaan seitsemän herätykseen. Nukkuu vielä tunnin. Hymyilee vielä silloinkin. Silmät pyrkivät tahtiin mukaan, kun pesen eilisen mustia silmiä. Haluavat valua, kuin sisarensa loisteputken valossa. Haluavat nähdä valkean taakse.
3.Saan viestin, ehdotuksen lähteä kahville. Sillä hetkellä päätän olla yksi niistä, jotka tilaavat kahvilassa kahvia. Kolikkoni riittävät juuri ja juuri siihen. Onneksi laitoin jo bussirahat erilleen. Ne ovat minulle korvaamattomat, kun muistan, mikä minua kotona odottaa: mitä äitikin lupasi minulle. Mämmiä sanoin, vanlijakastikettakin. Olen ehkä maailman onnellisin sitten, ajattelin.
Top kolme minun onneni sumuiselta alueelta.
Minä ja kummini.
Yhä voimakkaammin alan uskoa teoriaani omasta onnestani. Se tuntuu olevan saavuttamattomissa. Minulla voi olla kaikki mitä ikinä olen saattanut toivoa ja kilometrejä enemmänkin. Silti minussa on juurtuneena sokeus ja pimeys; niiden vankilat. Pahin viholliseni olen itse itselleni ollut jo pitkään, ei tähän muuta selitystä kaltereiden välistä ole löytynyt. Pahaa pahempi tuntuu nykyään kuitenkin omalle itselleni olevan hyvä. Mitä sekin sitten tarkoittaa, jos sekin minua vastaan käy.
En kestä onnea. Pakahdun siinä silmänräpäyksessä kaikkeen kauneuteen ja hymyihin ympärilläni, kun niitä uskaltautuu minkään aistin ulottuville. Ilman niitäkin, tunnen, että sitä olen alkanut ennakoida. Minun on löydettävä tie pakoon onnea, tai tiedän, että se minua satuttaa. Olen kyllästynyt räsymattoihin.
Vaikka olen menettänyt sitä, mitä minulla oli säännöllisesti tapana ajatella toisten ihmisten läsnäollessa, voin arvoistani vielä pienet sirpaleet kerätä. Osa hautasin tuhkauurnaan näkymättömiin. Olkoon edes ne turvassa. Jos joku siihen kajoaa, on vastassa haavoja. Jos edes kantta raottaa laskeakseen vapaaksi. On vastassa haavoja.
Koska kaikki on jatkuvasti rajamailla; kaatuako vai eikö kaatua, olen päättänyt vain sulkea syliini tuon tuhkauurnan ja sairastaa kipuni niinä hetkinä, kun niillä teillä kehoni saattaa vealtaa. Mieleni kanssa tai ilman. Mutta miettinyt, mitä se tulee maksamaan. Onko se sen arvoista, olenko minä sen arvoinen. Oletan, että vainoharhoja on enemmän kuin seitit ympärilläni korviini kuiskaavat rumasti. Toistavat säälittävyydestä.
Minä kaikkeen katoan. Oli se kaikki rajalla tai ei. Minulla on ollut paljon vaihtoehtoja tulevaisuuteni suhteen; tämän lisään joukkoon. Luonnolliselta se jo tuntuu. Eihän läsnäolo koskaan ole ollut se mun juttu.
Ajatukset, jotka ajattelin jättää päivittämättä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi