Häivyn, kun voin kuulla täriseviä kosketuksia. Tunnen että, vaikka väylän reunamia ei voi enää hahmottaa, sille ei enää mahdu kulkemaan samaa matkaa. Kantapääni menivät kuitenkin verille aikaa sitten. Sekin kadonnut minulta, en tiedä milloin oli silloin ja onko minulla varaa ostaa laastareita estämään virtaavaa punaista. Edes halua. Olen siirtänyt itseni taakse. Koettanut parantaa hankaumia. Kun väylä aukeaa risteykseen, en seuraa kannoilla. Vielä viimeinen silmäys, pitäähän minun varmistaa, että edes toinen voi tulevaisuudessakin vetää kengät jalkaansa.
Diagnosoimattomia vetoja takaani juuri, kun käännän selkäni tiskatakseni teekuppini. Olin unohtanut sen siihen, missä näköalaa ei pian olisi. Aamutunnin madeltua jalkojeni juuressa - olen varma että sihinänkin kuulin, kun tapetoin katseeni kuution määrittelemättömän väriseen lattiaan - päässäni ei ollut mitään. Tahdoin unohtaa. Sen tunnin, sen lattian, ne sanat, joiden välissä ehdin uittaa pääni kuten tapasin pienempänä mökin saunan järvivesisaavissa. Kuten eletyssä elämässäkin, nytkin kylmä vesivana valuu hyytävänä selkääni pitkin, vaikka pääni olisikin jo unohtanut kylmän. Se iskee yhä uudestaan. Sanat ja äänet loppuvat ja virta alkaa tulvia sisältäni. Kuplat eivät enää naurata vaan syöksyvät salamoiden tavoin suoraan alaripsilleni vieden osan niitä mukanaan. Siinä kohdassa niillä on jo oma tahto.
Yhtäkkiä minulle olikin määritys, jonka silti ei ollut tarkoitus määritellä minua. Sitten elän vihassa ja ahdistuksessa. Elän maailmassa, jossa nuudelien syönti on ollut enemmän kuin vaikeaa. Vähemmän kuin mahdollista. Ajelehdin vallihaudassa, joka kuhisee pelkojani. Kuin se, mitä en nieltyä saa. Olen tulossa jostain, päämäärä minulla on ollut, mutta unohtanut keinot, miten sinne aijoin kiivetä. Miten tavoitella vastarantaa. Missä se lopulta olikaan, mitä sieltä hain.
Välillä se minuun kiinnittyy. Päämäärä. Jälleen palaa kupliminen ympärilleni, minä en sitä voi enää käsitellä. Sulkea pois. Katsoa ulos tunnistamattomaan lumeen ja pyyhkiä vaivihkaa meikit paikoilleen. Ei se enää ole enää täysin tiedostettua. Mielikuva terästä vetämässä lapaluideni muotoja ja selkärangan vierestä ovat se vana. Ovat se, mikä kuplii ympäriltäni. Se, mitä tiedän, ettei ole olemassakaan. Ja se, jolla kylliksi jo alaa nipistää heti, jos luulen voivani jatkaa. Mahdollisuus oli se, jonka turvin jatkoin ennen. Nyt joka puolella on niitä seiniä. Peilejä. Osoittelua. Lopulta teräviä kuplia. Niillä ei ole puhtaat jauhot pussissa, minä tiedän. Vaikkei se totta olekaan. Tiedän senkin.
Eremitaasi, Kunstkamera, Venäläisen taiteen museo, Etagi, kävelyä ja vaellusta kävelyn ja vaelluksen perään. Varomista. Liikenne. Sienilettua. Imelääkin imelämpää aamua. Kattoja ja katteja. Uudet aspektit vessoihin. Vanha tuttu ja yhä ihanampi rakennuksiin ja rakenteisiin. Ystävät ikuistettu ikkunoiden äärellä. Pitkä postaus Pietarista. Niin paljon mätti verrattuna kotoSuomeen, mutta silti jäi aivan mielettömän ihana fiilis. Että joo. Tänne palaan jonain päivänä.
Kiitos Pietari, Viipuri, Venäjä, paras matkaseura ja elämä. Tätä voisi kutsua jo askeleeksi.
P.s. Kissoja ja kissanaisia. Cute Girls with Cats. (plus kestoaihe: parrat.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Missä mielesi kävi