keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

I'm going to laugh before sunset

Ilman sitä, sen kanssa ja sen vieressä.  



Jälleen sinä tervehdit minua. Kylmine kameroinesi nautit, kun uskaltaudun portaita yksi kerrallaan alas päin. Hitaasti silmäni sulkeutuvat. Puristan olematonta kaidetta kämmeneni alla. Vajoan hitaasti istumaan edelliselle askelmalle. Räväytän silmäni auki.

Tuijotan suoraan jäiseen hahmoosi. Asentosi on levollinen. Tunnut nauttivan - pidän sitä hyväksyttävänä. Jään odottamaan hetkeä, kun näen edessäni sen Lontoon, joka minulta viimeksi jäi kesken, kun tulin tajuihini.
 Kaivat taskustasi aseen. Jokin poliisin virka-ase kai - mikä muukaan? Osoitat tietysti minua. Kohautan olemattomasti olkiani ja toivon päätyväni Kaapelitehtaan pihalle. Nyt olisi oikea hetki kertoa, miksi. Mutta mitäpä sinä selittämään, kun olet jo päättäny riistää kaiken. Olin jo odottanutkin milloin onnellisuus päästäisi minut otteestaan. Kauan ehdinkin rimpuilla. 

Hienosti ammuttu. Riuhtaisen syövän rinnastani ja roikotan sitä epämuodostumaa välissämme. Olet kuin riivattu. Hakkaat pääsi kaiteeseen ja kaadut lattialle räsynuken lailla. Olet varmaan tämänkin kirjoittanut käsikirjoitukseesi. Olet aina rakastanut draaman poikasia. Syöpä roikkuu kuolleiden sormieni välistä. Epämuodostuma. Pelkään, että se vie hengen. Tungen sen takaisin ja halvaannuttava kipu kivistää käsiäni. Se on syöpä. Niin kaikki sanovat. Sen on määrä tappaa; tavalla tai toisella. 

Siinä vain hymyilet. Ja hymyilet sateenkaaren toiselle puolelle.


Kaikille, jotka taistelevat syövän kanssa. Kaikille, jotka ovat syövän selättäneet. Kaikille, jotka sen näkevät arkipäivässään ja joiden läheisiä se on koitellut. Niille, jotka ovat selviytyjiä, jokapäiväisessä elämässään.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Missä mielesi kävi