lauantai 18. helmikuuta 2012

Postscript

On vadelma jos toinen. Jonkun huulissa. Jonkun poskissa. Tai omena. Ja mansikkainen nenänpää. Samalla, kun huulet sinertyvät mustikoiksi. Samalla, kun posket muiden mukana menettävät tuntonsa. Ja nenä irtoaa. Leijun paikasta toiseen ja välimatkat tuntuvat jokaisella oven avauksella olemattomana narskuntana kasvoilla. Sillä niin kaunista on.

Siltä tuntuu, että haluaisin kadota. Samalla, kun tosiaan jäseneni irtoavat ja kasvoni kivettävät lihaksensa tekopirteyteen. Siltä tuntuu, etten ole enää kovin kaukana. Vihaan itseäni ja henkilöä, joksi koko ajan muutun, päivä päivältä enemmän ja syvemmin. En tiedä, kuka se on, joka aamuisin katsoo vastaan peilipinnoilta. Enkä tiedä, kuka on se, joka tuntuu menettäneen kaiken nöyryytensä ja tuntuu päivä päivältä enemmän omaa etua tavoittelevalta paskanjauhajalta. Joka yrittää olla jotain ja uhraa siksi ennen arvokkaina pitämiään asioita. En halua olla hän.

Mutta muutamia saippuakuplia painoin kankaalle. Niin taitavasti tehtyjä, ettei niitä voi saippuakupliksi luonnehtia. Taisin siitä mainita. Wanha on minustakin tullut ja ehkä myös täällä saadaan kuulla vielä tästä. Seuraavana aamuna kysyn, miten sekin on jo ohi -kuten jo koko edellisen illan olin sitä pohinut moneen otteeseen.

Hypin mättäillä. Vilkuilen vaivihkaa lunta. Ollapa sitä ja sen kanssa. Näen myös vilauksia tulevista minuuteista, jotka nekin lipuvat ohi ruotsinlaivan tavoin huomaamatta, mutta iloisesti vilkuttaen. Jokaisella mättäällä pääsen kauemmas ja kauas. Tällä hetkellä se on parasta, mitä voin toivoa. Ja hypin lisää, eikä mene kauaa, kun uskallan toivoa näkeväni perhosia. On ollutkin jo ikävä.

Perhonen lasikuvussa. Illusionisti ja Persepolis. Kai.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Missä mielesi kävi