Yes There Was an Opening

Taidelukioviikon, mutta myös oman taidelukioaikani kruunasi tänään lopputyönäyttelyn avajaiset. Vaatimattomuudessaan kuitenkin se, mikä on päättävä taidelukiolaisen elämäni omalta osaltaan. Onneksi senkin sai jakaa hyvien tyyppien kanssa. Ja tärkeiden.

Sylissäni on ikävää. Ei sääli ole vahvuutta. Hämmästynyt ja luonut peilihuoneita. Kuullut niistä muilta ja tippunut viidesti syksyn siiville. Ovat siilit löytyneet palloina kurkustani. Heikentynyt välinpitämättömyyteen. Kaikki oli jo paremmin.
  Eivät yöt minua nukuta, paiskaavat vain pitkin seiniä pitäen valveilla. Se sairastuttaa minut ja vainoharhat keräävät peilit takaisin, sirpaleet raastaviksi kynnyksiksi päästä pois. Mitä ihmettä, miksi kutsut minut luoksesi, miksi näet silti kaikki muut paitsi minut. Ja muut näkevät sinut, teidät. Että olemassa on ollut valtava aika, että sen varjolla voi sanat asettaa. Koetan peittää häpeän ja unohtaa kipeän. Itkeä vasta, kun pääsen kotiin. Ahdistus jos tänne jään, on pakko päästä pois. Hautautua pimeään. Löytää takaisin peilihuoneisiin, hyvän sairastuttamiin.